Kaupunkitilan turvallisuutta voidaan tutkia monella eri tapaa, esimerkiksi rikostilastojen ja koettua turvallisuutta mittaavien kyselyiden avulla. Turvallisuuden kokemuksen luotaaminen kyselyiden avulla on perusteltua siitä syystä, että kokemus ei aina ole suoraviivaisessa suhteessa rikostilastojen tietoihin. Niin sanotun pelkoparadoksin mukaan eniten väkivaltarikoksia kokevat ryhmät, kuten vaikkapa nuoret miehet, ovat samaan aikaan pelottomimpia (Stanko 2000).
Pelkoparadoksista ei kuitenkaan voida päätellä, että koettu turvattomuus olisi rikostilastoihin verrattuna virheellinen tai vähemmän tärkeä lähestymistapa. Turvattomuus on jo sellaisenaan voimakas kokemus ja heikentää kokijansa elämänlaatua, pidetäänhän turvallisuutta yhtenä hyvinvoinnin keskeisistä tekijöistä (Johansson 1979). Subjektiivisilla kokemuksilla on myös konkreettisia seurauksia: koettu turvattomuus saa aikaan turvattomuutta aiheuttavien paikkojen ja tilanteiden välttämistä, minkä seurauksena yksilön elämänpiiri kapenee ja toisaalta tilan käyttäjäkunnan profiili muuttuu (ks. esim. Koskela 2009). Turvattomuudella on merkitystä kaupunkitilan kannalta myös siinä mielessä, että oman asuinalueen koettu turvattomuus on yhteydessä vähentyneeseen asumistyytyväisyyteen (Basolo & Strong 2002) ja lisääntyneeseen muuttohalukkuuteen (Kortteinen ym. 2005).
Kysymystä turvattomuuden kokemuksesta voidaan lähestyä yksilöllisten tekijöiden kannalta. Tutkimuksesta toiseen toistuu havainto, jonka mukaan kyse on erityisesti naisten ongelmasta (Pain 2001; Ceccato 2012). Muiden yksilötekijöiden tutkimusnäyttö on vähemmän yksimielistä: tämä koskee niin ikää, sosio-ekonomista asemaa kuin omakohtaisia väkivaltakokemuksiakin (ks. esim. Pain 2001; May 2010). Turvattomuuden kokemuksen ymmärtämiseksi on syytä tarkastella yksilöllisten tekijöiden lisäksi asuinalueen ominaisuuksia, koska alueitten (tässä artikkelissa peruspiirien) väliset erot turvattomuuskokemuksissa ovat suuret.
On epätodennäköistä, että kyse olisi valikoitumisesta, toisin sanoen siitä, että keskimääräistä enemmän turvattomuutta kokevat ihmiset olisivat keskittyneet asumaan samoille alueille. Yksilötason ominaisuuksien tarkastelun lisäksi on kohdistettava huomio itse alueisiin, ja kysyttävä, mitkä alueiden ominaisuudet voivat olla suurten turvattomuuserojen taustalla. Tarkastelemme tässä artikkelissa turvattomuuskokemuksia Helsingin turvallisuuskyselyn vuoden 2009 aineiston tarjoamien yksilötason muuttujien avulla ja lisäksi kolmen asuinaluetta kuvaavan aluemuuttujan avulla.
Aineistona Helsingin turvallisuuskysely 2009
Helsingin turvallisuustutkimuksen aineisto on kerätty kolme kertaa vuosina 2003, 2006 ja 2009 (vuoden 2012 aineiston kerääminen oli meneillään tätä kirjoitettaessa). Keskeisiä tuloksia ovat olleet oman asuinalueen koetun turvallisuuden pysyminen lähes samalla tasolla eri tutkimusajankohtina, joskin pientä myönteistä kehitystä on tapahtunut. Miesten ja naisten turvattomuuskokemusten yleisyys ovat eri tasoilla: naisista 24 prosenttia ja miehistä 11 % koki turvattomuutta omalla asuinalueellaan vuonna 2009. Käsillä olevan kysymyksen kannalta keskeisin tulos on alueiden (peruspiirien) välisten erojen moninkertaisuus, joka on osoittautunut rakenteellisesti sangen pysyväksi.
Tutkimusasetelma
Selitettävänä muuttujana käytämme oman asuinalueen koettua turvattomuutta. Selittävät muuttujat ovat kahta päätyyppiä: yksilötason muuttujat ja aluetason muuttujat. Yksilötason selittäjät jakautuvat edelleen kahteen tyyppiin: vastaajan taustoja kuvaavat tiedot sekä vastaajan kokemuksia kuvaavat tiedot. Vastaajan taustamuuttujat ovat sukupuoli, ikä ja koulutus. Kokemusperäiset muuttujat ovat vastaajan mahdollisesti kokema väkivalta ja väkivallan näkeminen omalla asuinalueella (ns. toissijainen väkivallalle altistuminen). Tieto vastaajan asumismuodosta on teknisesti (kyselystä saatuna) yksilötason muuttuja, mutta se kuvaa samalla asuinympäristön luonnetta.
Aluetasoisia muuttujia ovat tiedot poliisin hälytystehtävien määristä, miesten työttömyysaste ja tieto siitä, asuuko vastaaja lähellä raideliikenteen asemaa. Nämä tiedot ovat peruspiirejä kuvaavia ominaisuuksia.
Selitettävä muuttuja:
- Koettu turvattomuus. Tutkimuksessa käytetty kysymys: ”Miten turvalliseksi tunnette olonne kävellessänne yksin myöhään perjantai- lauantai-iltoina asuinalueellanne?” Turvattomuutta kokeviksi on määritelty vastausvaihtoehdot ”melko turvattomaksi”, ”turvattomaksi”, ”en uskalla käydä ulkona”
Yksilötason selittävät taustamuuttujat:
- Sukupuoli, ikäryhmä ja koulutus
Yksilötason kokemusmuuttujat:
- Vastaajan ilmoittamat kokemukset väkivallasta tai uhkailusta vuoden aikana
- Havaittu/nähty väkivalta omalla asuinalueella vuoden aikana (pahoinpitely, tappelu)
Aluetason muuttujat:
- Vastaajan asumismuoto (asunnon hallintasuhteen ja talotyypin yhdistelmä)
- Poliisin hälytystehtävät peruspiireittäin (helmikuu 2010-joulukuu 2011) seuraavilla tehtäväkoodeilla: päihtynyt henkilö, häiriökäyttäytyminen, ilkivalta
- Peruspiirin miesten työttömyysaste vuonna 2009
- Asuminen raideliikenteen aseman välittömässä läheisyydessä: ne vastaajat, jotka asuvat metro- tai rautatieasemaa ympäröivillä pienalueilla
Poliisin hälytystehtävien ajattelemme kuvaavaan mahdollisimman objektiivisella tavalla asuinalueen rauhattomuutta, minkä oletamme näkyvän myös koetussa turvattomuudessa. Miesten alueittaisen työttömyysasteen (tai alhaisen työllisyysasteen) on aiemmassa tutkimuksessa todettu korreloivan turvattomuuskokemusten yleisyyden kanssa. Raideliikenteen aseman oletamme puolestaan toimivan häiriökäyttäytymisen keskittymänä.
Sukupuoli ja kokemukset väkivallasta ratkaisevia
Turvallisuustutkimusten keskeisin tulos – turvattomuuden kokemus on ensisijaisesti naisten ongelma – on varmistettu lukuisissa tutkimuksissa. Näin myös Helsingissä ja siksi esitämme muiden turvattomuuden kokemiseen vaikuttavien tekijöiden vaikutukset siten, että miehiä ja naisia tarkastellaan erikseen ja vertailu tapahtuu aina miesten ja naisten keskimääräiseen turvattomuuden kokemisen tasoon.
Miesten ja naisten turvattomuuskokemusten erot (naiset 24% vs. miehet 11%) eivät siis näy oheisessa kuviossa 2, vaan ainoastaan erot sukupuolten keskiarvoihin. Esimerkiksi 15-24 -vuotiaat miehet kokevat vähän yli kaksi prosenttiyksikköä vähemmän turvattomuutta verrattuna miesvastaajien keskiarvoon. Nuorimmat naiset puolestaan kokevat lähes kuusi prosenttiyksikköä useammin turvattomuutta kuin kaikki naisvastaajat.
Yli 65-vuotiaat naiset kokevat selvästi vähemmän turvattomuutta kuin nuoremmat naiset. Iän vaikutuksesta turvattomuuskokemusten esiintymiseen on tutkimuksissa saatu monensuuntaisia tuloksia (Heiskanen 2002, 184). Helsingin kyselyssä saatuun tulokseen vaikuttaa luultavasti se, että kyselyssä yhtenä vaihtoehtona oli ’En liiku iltaisin ulkona’, jonka valitsi yli 30 prosenttia 65 vuotta täyttäneistä naisvastaajista. Ilman tätä vaihtoehtoa turvattomuutta kokevien ikääntyneiden naisten osuuden voisi olettaa olevan korkeampi.
Koulutuksen vaikutus turvattomuuden kokemiseen ei ole vahva, mutta yleistäen voidaan sanoa, että vähäinen koulutus altistaa ja korkeampi koulutus suojaa turvattomuuden kokemukselta. Vain perustutkinnon suorittaneet miehet ja naiset kokevat enemmän turvattomuutta kuin keskimäärin ja korkeakoulutettujen turvattomuuskokemukset ovat vähäisimpiä.
Yksilötason kokemusmuuttujat vaikuttavat voimakkaasti turvattomuuden kokemiseen. Sekä miehillä että naisilla omat kokemukset väkivallasta tai uhkailusta ja väkivallan näkeminen omalla asuinalueella lisäävät merkittävästi turvattomuuskokemuksia. Väkivallan näkemisen vaikutus on jopa voimakkaampi kuin omien väkivaltakokemusten.
Voisi olettaa, että koettu väkivalta tai uhkailu vahvempina kokemuksena lisäisivät turvattomuuskokemusta enemmän kuin väkivallan näkeminen. Tulokselle voi kuitenkin olla kaksikin ymmärrettävää syytä. Ensinnäkin väkivaltakokemukset kasaantuvat eniten nuorille miehille, joille väkivalta voi olla arjessa tutumpaa (myös väkivallan tekijöinä), eikä niin ollen välttämättä aiheuta voimakasta turvattomuuden kokemusta. Toinen syy voi olla se, että kyselyssä väkivaltaa ja uhkailua kartoittava kysymys koski myös työpaikalla ja kotona koettuja tapahtumia. Nämä kokemukset eivät välttämättä yhdisty oman asuinalueen koettuun turvallisuuteen.
Omalla asuinalueella nähty väkivalta voidaan tulkita merkiksi siitä, että kuka tahansa voi joutua sen kohteeksi kotikulmilla. Lisäksi kysymys näyttää mittaavan ilmeisen luotettavasti juuri kysyttyä asiaa, eikä esimerkiksi värity turvattomuuskokemusten kautta. Miehet nimittäin ilmoittavat nähneensä väkivaltaa jonkin verran enemmän kuin naiset, mikä tuntuu hyvinkin uskottavalta arkitodellisuuden heijasteelta.
Asuinympäristöllä on merkitystä
Taloudellisten resurssien niukkuus on myös yksi turvattomuuskokemukseen usein liitetty taustatekijä (esim. Hale 1996, 103). Helsingin turvallisuustutkimuksissa ei ole tuloja ja varallisuutta koskevia kysymyksiä, mutta asumismuotoa voidaan käyttää osittain korvaavana muuttujana. Hyvätuloiset ja varakkaammat ihmiset asuvat yleisemmin omistusasunnoissa, ja asunnon hallintasuhde liittyy selvästi turvattomuuskokemusten yleisyyteen odotetulla tavalla. Pientaloissa asuvat niin miehet kuin naisetkin kokevat keskimääräistä vähemmän turvattomuutta ja kaupungin vuokrakerrostaloissa asuvat selvästi keskimääräistä enemmän. Pohdittavaksi jää mistä tällainen yhteys kertoo. Suojaavatko taloudelliset resurssit yleisemmin turvattomuudelta elämässä vai johtuuko ero pientaloalueiden ja kaupungin vuokrataloalueiden arjen erilaisuudesta.
Alueella esiintyvien järjestyshäiriöiden määrä – poliisin hälytystehtävien kautta mitattuna – on helposti tulkittavissa oleva aluetason muuttuja. Se on tavallaan rinnakkainen mittari vastaajien itse näkemälle väkivallalle. Vaikutus on johdonmukainen ja molempia sukupuolia koskeva. Jos tällaista yhteyttä poliisin hälytystehtävien alueellisen esiintymisen ja koetun turvattomuuden välillä ei olisi, täytyisi koko turvattomuuskäsitteen sisältöä miettiä uudelleen.
Vaattovaara ja Kortteinen (2012, 64) katsovat, että miesten alhainen työllisyysaste ja turvattomuuskokemukset paikantuvat samoille alueille Helsingin seudulla. Heidän mukaansa juuri turvattomuuskokemukset ovat yksi syy valikoivaan poismuuttoon alueilta. Tässä Helsinkiä koskevassa tarkastelussamme miesten työttömyysasteella ja turvattomuudella on myös selvä odotetun suuntainen yhteys. Juha Kääriäinen on pohtinut tätä kysymystä seuraavasti: ”On mahdollista, että työttömyyden vaivaamilla alueilla, joilla usein esiintyy muitakin sosiaalisia ongelmia, ihmiset joutuvat kohtaamaan tilanteita, jotka herättävät pelkoa. Juopuneiden aiheuttamat häiriöt yleisillä paikoilla tai naapurustossa kuuluvat riidat saattavat olla esimerkkejä tällaisista tilanteista.” (Kääriäinen 2002, 219). Palaamme vielä loppukeskustelussa tähän problematiikkaan.
Vastaajan asumisen raideliikenteen aseman läheisyydessä valitsimme selittävien muuttujien joukkoon siksi, että Helsingin rautatieasema on koko Suomen mitassa merkittävin häiriökäyttäytymisen ja väkivallan keskittymä. Siksi kysymmekin, muodostavatko myös pienemmät asemat turvattomuuden keskittymiä kaupunkirakenteessa. Tulostemme mukaan asuminen aseman läheisyydessä lisää turvattomuuden kokemuksia sekä miehillä että naisilla, miehillä jopa hieman enemmän.
Asuinalueella sijaitseva asema on vahva fyysis-toiminnallinen elementti, jonka kautta alueen julkisen liikenteen jalankulkuvirrat kanavoituvat. Asemien tilalliset ratkaisut ovat sellaisia, että jalankulku tapahtuu siltojen, tunneleiden ja rajattujen laiturialueiden kautta, jolloin niihin muodostuu ihmisjoukkojen tihentymiä. Asemat keräävät Kääriäisen edellä mainitsemia häiriköiviä porukoita, jotka suuri joukko muita ihmisiä kohtaa tai pikemminkin pyrkii ohittamaan. Kohtaamisen ympäristö on erityislaatuinen, sillä liikkuminen on liikenneturvallisuuden takia monin tavoin rajoitettua ja laiturialueilla joudutaan olemaan aloillaan, kun junaa tai metroa odotetaan.
Mutkikas kokonaisuus
Kun kysytään, ketkä kokevat eniten turvattomuutta, on ensimmäinen vastaus naiset ja etenkin nuoret naiset. Miehiä asia koskee oleellisesti vähemmän, ainakin kun sitä suoraan kysytään. Tulos on myös intuitiivisesti helppo ymmärtää. Lisäksi koulutus ja etenkin korkein koulutus näyttää vähentävän turvattomuutta. Tämä yhteys voi kuitenkin olla välittynyt asuinalueiden erojen kautta: korkeammin koulutetut asuvat harvemmin kaupungin vuokrataloissa. Väkivallan kohteeksi joutuminen lisää turvattomuutta, ja tämäkin on helposti ymmärrettävää.
Epäsuora väkivallalle altistuminen eli väkivallan näkeminen omalla asuinalueella on kuitenkin voimakkain turvattomuudelle altistava tekijä. Oikean väkivallan näkeminen on useimmille ihmisille shokeeraava kokemus, minkä tässä saatu tulos tavallaan vahvistaa. Vaikka väkivallan näkeminen onkin analyysissämme yksilöllinen kokemusmuuttuja, on sillä myös vahva alueellinen ulottuvuus. Siellä missä väkivaltaa eniten nähdään, myös turvattomuuden kokemukset ovat yleisempiä. Alueellisesti turvattomuuskokemukset ja väkivallan näkeminen korreloivat voimakkaasti (0.86) toistensa kanssa. On myös helposti ymmärrettävää, että alueilla, joilla poliisi joutuu useammin vierailemaan hälytystehtävissä, koetaan enemmän turvattomuutta.
Raideliikenteen asemien vaikutuksesta tulkintamme on, että kysymys on yhtäältä niiden fyysis-toiminnallisesta rakenteesta ja toisaalta siihen liittyvästä sosiaalisesta ulottuvuudesta eli asemat (esimerkiksi metroasemat lämpiminä tiloina) vetävät häiriköiviä porukoita puoleensa. Ja jos jotakin tapahtuu, väkivallan näkeminen monistuu lukuisten ihmisten muistiin eli vaikutus moninkertaistuu.
Hille Koskela esittää teoksessaan Pelkokierre (2009, 79–80), että miehet ja naiset kokevat turvattomuutta erilaisissa paikoissa. Naisilla pelon paikkoja ovat erityisesti autiot paikat, joista on vaikea paeta ja joissa ei tarvittaessa ole apua tarjolla. Miehet puolestaan kokevat turvattomuutta useimmin myöhäisillan tungospaikoissa: baarien edustoilla ja erilaisissa jonotustilanteissa. Laskuhumalaisten miesten välille syntyy helposti sosiaalista kitkaa ja kahnauksia. Tietyllä tapaa aseman seutu tarjoaa tilallisia edellytyksiä näille molemmille. Ne voivat olla ainakin hetkellisesti – esimerkiksi myöhään perjantai-iltana – riittävän täynnä päihtynyttä juhlakansaa, jotta tilaisuuksia sosiaalisen kitkan kehittymiseen syntyy. Toisaalta ainakin pienemmät asemat ja niiden lähiympäristöt ovat ajoittain myös autioita ja vailla sosiaalista turvaa. Valvontakamera ei hädän hetkellä korvaa aitoa sosiaalista kontrollia.
Sen sijaan tulkinta joidenkin aluetason muuttujien yhteydestä turvattomuuden kokemiseen on epävarmempaa. Miesten korkeampi työttömyysaste ja asuminen kaupungin vuokra-asunnossa lisäävät turvattomuutta, mutta yhteyden tarkempi luonne jää osin hämäräksi. Helsingin alueellinen sosioekonominen rakenne on sellainen, että monet huono-osaisuuden eri ulottuvuudet keskittyvät paljolti samoille alueille eli huono-osaisuus kasautuu alueellisesti.
Huono-osaisuuden alueellinen yhteisvaihtelu korkeamman turvattomuuden kanssa ei vielä kerro mitään asioiden välisistä syy-seuraussuhteista. Olisi esimerkiksi mahdollista tehdä sellainen päätelmä, että maahanmuuttajat ovat turvattomuuden aiheuttajia, koska he asuvat valtaosin huono-osaisuuden leimaamilla alueilla. Kyseessä voisi kuitenkin olla virhepäätelmä, sillä turvallisuuskyselyn avovastausaineiston perusteella tiedämme, että maahanmuuttajia mainitaan suhteellisen harvoin turvattomuuden aiheuttajina.
Tässä vaiheessa voimme ainakin sanoa, että turvattomuuskokemukset näyttävät Helsingin alueellisessa sosioekonomisessa rakenteessa muodostavan lisäulottuvuuden perinteisten huono-osaisuusindikaattorien joukkoon. Turvattomuuskokemusten alueellisella tarkastelulla on myös luonteva yhteys asuinalueiden eriytymistä koskevan keskusteluun. Ottaen huomioon turvallisuuden merkityksen arkisen hyvinvoinnin kannalta ja nyky-yhteiskunnassa yleisemminkin (esim. Koskela 2009), on syytä pohtia turvattomuuskokemusten merkitystä kotitalouksien muuttopäätösten taustalla. Asumistoiveissa yksi tavoitelluimmista asuinalueen ominaisuuksista on rauhallisuus (Asukasbarometri 2010). Koska varakkaammalla väestönosalla on paremmat mahdollisuudet valita asuinalueensa, voi turvattomuudella olla roolinsa myös asuinalueiden eriytymiskehityksessä.
Martti Tuominen, VTM, tietokeskuksen tutkija. Henrik Lönnqvist, VTM, on tietokeskuksen tutkija. Teemu Kemppainen, VTM, tohtorikoulutettava, Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto.
Kirjallisuus:
Asukasbarometri 2010. Ympäristöministeriö (2012). http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=404744&lan=FI(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) (vierailtu 8.3.2013)
Basolo, Victoria & Strong, Denise (2002). Understanding the neighborhood: from residents’ perceptions and needs to action. Housing Policy Debate 13(1): 83–105.
Ceccato, Vania (2012). The urban fabric of crime and fear. Teoksessa Ceccato, Vania (toim.): The Urban Fabric of Crime and Fear. Dordrecht, Springer.
Hale, C., 1996, Fear of crime: a review of the literature. International Review of Victimology. Vol. 4 79-150.
Heiskanen, Markku (2002). Väkivalta, pelko, turvattomuus. Surveytutkimusten näkökulmia suomalaisten turvallisuuteen. Tilastokeskus tutkimuksia 236. Helsinki.
Helsingin tila ja kehitys 2012. Helsingin kaupungin tietokeskus 2012.
Johansson, Sten (1979). Mot en teori för social rapportering. Rapport nr 2 från levnadsnivåprojektet. Stockholm, Institutet för social forskning.
Kortteinen, Matti & Tuominen, Martti & Vaattovaara, Mari (2005). Asumistoiveet, sosiaalinen epäjärjestys ja kaupunkisuunnittelu pääkaupunkiseudulla. Yhteiskuntapolitiikka 70(2): 121–131.
Koskela, Hille (2009). Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Helsinki, Gaudeamus.
Kääriäinen, Juha (2002): Rikollisuuden pelko kasvaa Itä-Helsingissä. Asuinalueiden erilaistuminen ja turvattomuuden kokeminen Helsingissä ja Espoossa vuosina 1997 ja 2001. Yhteiskuntapolitiikka 67 (2002): 3, 214–222.
May, David C. (2010). Fear of Crime. Teoksessa Fisher, Bonnie S. & Lab, Steven P. (toim.): Encyclopedia of Victimology and Crime Prevention. Volume 1. Thousand Oaks, Sage.
Pain, Rachel (2001): Gender, race, age and fear in the city. Urban Studies 38(5–6): 899–913.
Stanko, Elizabeth A. (2000): Victims r us. The life history of ’fear of crime’ and the politicisation of violence. Teoksessa Tim Hope & Richard Sparks (toim.): Crime Risk and Insecurity. London, Routledge.
Vaattovaara, Mari & Kortteinen, Matti: Segregaatiosta ja sen inhimillisestä ja yhteiskunnallisesta merkityksestä. Talous & yhteiskunta 40 (2012): 3, 60–65.