Nuorten asunnottomuus jää usein piiloon. Syitä tähän ovat matala kynnys majoittua tuttavien luona ja toisaalta vastaavasti korkea kynnys hakeutua asunnottomien palveluihin. Muuhun väestöön verrattuna nuorten asunnottomuusjaksot ovat lyhyempiä, mikä vaikeuttaa niiden havaitsemista mutta samalla myös rajoittaa seurauksia. (Quilgars 2010; Kilpeläinen et al. 2015; Kostiainen & Laakso 2015). Tilapäistä asunnottomuutta – tai ennemminkin epävarmaa asumista – kuvaavat tilastot osoittavat ilmiön yleistyneen niin paljon, ettei se enää vaikuta kovin poikkeukselliselta. Onko kaverin sohvalla nukkumisesta tulossa normaali osa nuoruutta?
Asunnottomuus ymmärretään tutkimuksessa dynaamisena prosessina, johon eri väestöryhmillä liittyy erilaisia tulo- ja lähtöpolkuja. Taustalla vaikuttavat sekä yksilölliset että rakenteelliset tekijät siten, että rakenteen luomat riskit realisoituvat todennäköisimmin niillä, joita myös henkilökohtaiset ongelmat jo rasittavat. (Avramov 1999, 6–10; Kostiainen & Laakso 2012).
Keskeiset nuorten asunnottomuuden riskitekijät tunnetaan melko hyvin, mutta rakenteellisista olosuhteista ei tiedetä paljoakaan (Quilgars 2010). Yksilötasolla myöhempää asunnottomuutta ennustavat kouluaikaiset mielenterveyshäiriöt, päihteiden käyttö ja ongelmat perheen kanssa – sekä erityisesti näiden yhdistelmä (Fröjd et al. 2012). Asuntomarkkinoiden ongelmat puolestaan ovat rakenteellisia riskitekijöitä. Lähtökohtaisestikin taloudellisesti heikossa asemassa olevat nuoret joutuvat Itsenäistyessään kilpailemaan Helsingin nopeasti kohoavien vuokrien asuntomarkkinoilla ilman mahdollisuutta omistusasumiseen. Myös maahanmuuttajatausta aiheuttaa rakenteellista syrjintää asunnonhaussa, ja maahanmuuttajanuoret kokevat paljon asumisongelmia (Kilpeläinen et al. 2015).
Reilusti yksinkertaistaen tilapäisesti tuttavien luona asuvien ongelma on usein kohtuuhintaisten asuntojen puute, kun taas kirjaimellisesti asunnottomien elämään liittyy usein esimerkiksi päihteiden väärinkäyttöä ja mielenterveysongelmia (Korhonen 2002). Tämä ero täytyy huomioida asunnottomuutta mitatessa: halutaanko löytää moniongelmaisia asunnottomia vai epävarmasti asuvia nuoria?
Määrittely ratkaisee paljon
Asunnottomien määrä riippuu pitkälti siitä, ketkä kaikki tilastoihin lasketaan mukaan. The European Typology on Homelessness and Housing Exclusion (ETHOS) on yleiseurooppalaisen asunnottomuusjärjestö FEANTSA:n työn tuloksena syntynyt malli, joka kattaa asunnottomuuden kaikki tasot ja ulottuvuudet. Se jakautuu neljään pääkategoriaan: kadulla asuvat (roofless), ilman asuntoa olevat (houseless) sekä epävarmasti (insecure) ja puutteellisesti (inadequate) asuvat. Mielikuvissa asunnottomuus yhdistyy kadulla asumiseen, joka on kuitenkin vain yksi 13:sta asunnottomuuden alaluokasta. (Busch-Geertsema 2010; Kostiainen & Laakso 2012.) Lähes kaikki asunnottomat nuoret Helsingissä sijoittuvat epävarman asumisen kategorian alle.
Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (ARA) on jo 1980-luvulta lähtien tilastoinut asunnottomuutta kysymällä sitä vuosittain kunnilta osana laajempaa asuntomarkkinakyselyä. Helsingin asunnottomuustiedot perustuvat sosiaalitoimen ja kaupungin vuokra-asunnonhakijoiden asiakastietoihin, ja apuna käytetään väestörekisteriä. Marraskuussa 2014 Helsingissä oli yhteensä 3 500 yksinelävää asunnotonta, joista alle 25-vuotiaita 700. Pitkäaikaisasunnottomia nuoria oli 240. Suurin osa (noin 80 %) Helsingin asunnottomista majoittui tilapäisesti sukulaisten tai tuttavien luona. Nuorten osalta näin tarkkaa luokittelua ei tehdä. Helsinkiläiset kattavat noin puolet kaikista Suomen asunnottomista, ja asunnottomuus onkin ensisijaisesti kaupunkien ongelma. (ARA 2015).
Asunnottomiksi ARA laskee 1) ulkona ja ensisuojissa, 2) asuntoloissa ja majoitusliikkeissä, 3) erilaisissa laitoksissa ja 4) tilapäisesti sukulaisten ja tuttavien luona oleskelevat. Lisäksi huomioon otetaan 5) ilman asuntoa vapautuvat vangit. (ARA 2015.) Määritelmällisesti tilasto kattaa suuren osa ETHOS-typologiasta, mutta mielenkiintoinen kysymys on, miksi erot muihin asunnottomuutta kuvaaviin tilastoihin ovat niin suuria. Lisäksi varsinkin nuorten ja maahanmuuttajien osalta muutokset asunnottomien määrässä ovat viime vuosina olleet myös huomattavan suuria. Suurin, joskin tietoinen, puute ARAn määritelmässä on asunnottomuusriskin huomiotta jättäminen. Tehokas asunnottomuuden ehkäiseminen vaatisi tietoa myös epävarmasti asuvista ja asunnottomuusuhkista (Edgar et al. 2007).
Asumisen epävarmuus on yleistynyt
Kaupungin vuokra-asunnonhakijat ovat monimuotoinen ryhmä, joka väljyytensä ansiosta vastaa luultavasti parhaiten ETHOS-typologian määrittelemää asunnottomuutta. Toisaalta väestörekisteritiedon vailla vakinaista asuntoa (VVA) olevista voi tulkita olevan asunnonhakijoita luotettavampaa siinä mielessä, että merkintä perustuu ilmoitukseen viranomaisille. VVA-merkinnän tekemiseen voi tosin olla muitakin syitä kuin asunnottomuus – esimerkiksi ulkomailla tai omasta halusta toisessa osoitteessa oleskelu. Suurimman osan VVA-merkintäisistä oletetaan kuitenkin majoittuvan sukulaisten tai tuttavien luona; 18–29-vuotiaiden merkinnöistä lähes 80 prosentin on huomattu johtuvan todellisesta asunnottomuudesta (Kostiainen & Laakso 2015). Taustalla vaikuttavat kaikki samat syyt kuin muuttouhkaisilla vuokra-asunnonhakijoillakin.
Vailla vakinaista asuntoa olevien 15–24-vuotiaiden nuorten määrä on kaksinkertaistunut kymmenen vuoden tarkastelujaksolla. 25–29-vuotiaiden osalta nousu on samaan aikaan ollut lähes 70 prosenttia. (Kuvio 1)Trendi on kaupungin vuokra-asunnonhakijoihin verrattuna tasaisempi, mutta samalla tavalla nousujohteinen. Vuonna 2012 15–24-vuotiaiden asunnottomien määrä on jäänyt paikalleen vanhemman ikäluokan jatkaessa nousuaan.
Asunnottomaksi tai muuttouhkaiseksi itsensä ilmoittaneilta 18–24-vuotiailta tulleiden kaupungin vuokra-asuntohakemusten määrä on vuodesta 2005 kasvanut lähes 80 prosenttia. Eniten hakemuksia tuli vuonna 2012, jonka jälkeen suunta on kääntynyt hienoiseen laskuun. 25–29-vuotiaiden ikäluokassa vastaava nousu on ollut jopa 150 prosenttia ja jatkuu edelleen. (Kuvio 2) Vuonna 2014 asuntohakemuksia kaupungin vuokra-asuntoihin tuli yhteensä 55 500. Asunnottomien tai muuttouhkaisten hakemuksia näistä oli 33 000, joista noin puolet 18–29-vuotiailta; määrä on noussut selvästi muita hakemuksia enemmän. Vain muutama prosentti hakemuksista johtaa lopulta asunnon saamiseen, ja välitettyjen asuntojen määrä on laskenut entisestään vuosi vuodelta.
Hakemustilaston tulkitseminen on erityisen vaikeaa, sillä hakijoiden ilmoitusta asunnottomuudesta ei ennen valintaa voi varmentaa mitenkään. Kiireellisen asunnontarpeen aiheuttavat yhtälailla asunnottomuus ja uhka asunnottomuudesta. Näiden erottaminen toisistaan ei ole mielekästä, sillä molempiin kuuluu samanlaisia asunnottomuustilanteita kuten vuokrasopimuksen irtisanominen tai tuomioistuimen häätöpäätös. Asunnottomuuden ja muuttouhkaisuuden välinen rajanveto jää hakijan itsensä tehtäväksi.
Muuttouhkaisuus kaupungin vuokra-asuntohakemuksessa tarkoittaa edellä mainittujen suoraan asunnon menetykseen johtavien syiden lisäksi paljon useammin määräaikaista vuokrasopimusta, vireillä olevaa eroa tai asuinpaikkaa muualla maassa, vaikka työpaikka olisi jo Helsingissä. Myös täysi-ikäiset vanhempiensa luona asuvat lapset merkitään kiireellisiksi hakijoiksi. Joukossa on varmasti myös hakijoita, jotka eivät todellisuudessa ole asunnottomia, mutta trendinä asumisongelmien yleistyminen näyttää ilmeiseltä.
Asumisen epävarmuuden yleistyminen näkyy myös muissa asumistilastoissa. Helsinkiläisnuorten muuttoajankohta ensimmäiseen omaan kotiin on viivästynyt 2010-luvulla, ja vastaavasti lapsuudenkodissaan asuvien nuorten määrä on noussut. Keskimääräistä muuttoikää vanhempia eli 21–29-vuotiaita nuoria asui lapsuudenkodissaan vuonna 2014 noin 2 000 enemmän kuin kymmenen vuotta aiemmin. (Tilastokeskus 2015a).
Siitä, onko vanhempiensa luona asuva 21-vuotias asunnoton vai ei, voi perustellusti olla montaa mieltä. Monelle nuorelle syy vanhempien luona asumiseen on kuitenkin taloudellinen epävarmuus, joten asumistilanne ei välttämättä vastaa nuoren omaa toivetta. Viidesosa nuorista myös palaa vanhempiensa luo sieltä kerran jo muutettuaan. Vaikka useimpien ratkaisu johtuu esimerkiksi valmistumista seuraavasta paikkakunnan vaihdoksesta, myös parisuhteen päättyminen, taloudelliset vaikeudet ja asunnottomuus näkyvät taustalla. Lapsuudenkodissa asuvista yli kolmasosa arvioi asumistilanteensa siirtävän lasten hankkimista, mikä kertoo hyvin konkreettisesti nuoruuden asumistilanteen vaikuttavan myös myöhempään elämään. (Kilpeläinen et al. 2015; Rytkönen & Saari 2015).
ETHOS-typologiassa puutteelliseksi asumiseksi lasketaan myös äärimmäinen tilanpuute. Suomessa korkein ahtauden taso, normi 1, tarkoittaa yli kahta henkilöä huonetta kohden keittiö mukaan lukien. Näin asuvia henkilöitä oli Helsingissä vuonna 2014 yhteensä lähes 4 300. Määrä on noussut 50 prosenttia vuosikymmenessä. Samansuuntaisesta kehityksestä kertoo myös tilasto asuntokunnista, joissa asuu perheen lisäksi joku muu henkilö. Kaksihenkisen perheen lisäksi asuntokunnassa kolmantena asuvia oli vuoden 2014 lopussa noin 3 300, mikä on lähes tuhat henkeä enemmän kuin vuonna 2005. (Tilastokeskus 2015b.) Korhonen (2002) arvioi ”muiden” olevan suurimmaksi osaksi tilapäisesti sukulaisten tai tuttavien luona oleskelevia, vaikka lukuun varmasti sisältyy myös omasta halustaan yhdessä asuvia sisaruksia tai erityisryhmiä.
Voiko asunnottomuutta mitata?
Kaikki tutkimukset pyrkivät antamaan jonkinlaisen arvion asunnottomien määrästä, mutta tulokset vaihtelevat mittaustavan ja valitun rajauksen perusteella paljon. Kautta linjan tutkijat kuitenkin arvioivat määrän suuremmaksi kuin ARA (ks. esim. Kostiainen & Laakso 2012 ja 2015; Kauppinen et al. 2015). VVA-merkintöjen tai kaupungin vuokra-asunnonhakijoiden perusteella voi tehdä suuntaa antavia tulkintoja asunnottomuuden yleisyydestä.
Väestörekisterissä vailla vakinaista asuntoa olevia 15–24-vuotiaita nuoria oli vuonna 2014 Helsingissä noin 1 250, ja 25–29-vuotiaita hieman vähemmän. VVA-kirjauksen on kuitenkin kertonut tehneensä vain reilu kolmasosa (35 %) asunnottomuutta kokeneista (Kilpeläinen et al. 2015). Kun huomioi myös Kostiaisen ja Laakson (2015) laskelmat VVA-merkinnän ja todellisen asunnottomuuden suhteesta, voi alle 25-vuotiaiden VVA-nuorten määräksi arvioida karkeasti 2 700 – alle 30-vuotiaita olisi vastaavasti 5 000.
Hakemusmäärästä kaupungin vuokra-asuntoihin ei voi suoraan tehdä johtopäätöksiä, sillä sama hakija voi hakea asuntoa useamman kerran vuoden aikana. Suhteuttamalla kaikkien vuoden aikana saapuneiden hakemusten määrän hakijoiden määrään vuoden viimeisenä päivänä (24 600) voi arvioida, että vuoden 2014 lopussa asuntoa haki noin 4 000 18–24-vuotiasta ja yli 3 200 25–29-vuotiasta asunnotonta tai muuttouhkaista nuorta. Tämä tarkoittaisi noin 4 000 asumisen epävarmuuden takia asuntoa odottavaa enemmän kuin vuonna 2005.
ARAn tilaston 700 asunnotonta alle 25-vuotiasta helsinkiläistä näyttää edellä esitettyihin arvioihin verrattuna huomattavan vähäiseltä. Asunnottomia tai muuttouhkaisia vuokra-asunnonhakijoita on tähän verrattuna lähes kuusin- ja vailla vakinaista asuntoa olevia seitsemänkertaisesti. Sen sijaan asunnottomaksi tai sukulaisten luona asuviksi merkittyjä toimeentulotuen saajia Helsingissä oli vuonna 2014 noin 800. Tulkinta siitä, että ARA kuvaa melko tiukasti rajattua asunnottomuutta asunnonhakijoihin ja väestörekisteriin verrattuna, ei liene liian kaukaa haettu.
Aivan oma lukunsa ovat nuoret, jotka kertovat kokeneensa asunnottomuutta jossain vaiheessa elämäänsä. Nuorten asuminen 2014 -tutkimuksessa (Kilpeläinen et al. 2015) 18–29-vuotiaista 5,5 prosenttia ilmoitti olleensa asunnottomana, mikä Helsingin vuoden 2014 väestöön suhteutettuna tarkoittaisi 6 600 nuorta. Opiskelijabarometrissa (Rytkönen & Saari 2015) vastaavasta kokemuksesta kertoi vieläkin useampi vastaaja (8,2 %), minkä voi laskea tarkoittavan pääkaupunkiseudulla pyöreästi 7 400 korkeakouluopiskelijaa. Kyselyaineistoja tarkastellessa pitää ottaa huomioon subjektiivisuus, jolla vastaajat asunnottomuuden määrittelevät. Toisaalta poikkileikkaustilanteeseen perustuvien tilastojen on kuitenkin huomattu liiallisesti korostavan pitkäaikaisasunnottomuutta ja vastaavasti aliarvioivan epävarmaa tai puutteellista asumista, joten kyselytutkimukset ovat tarpeellinen lisä (Busch-Geertsema 2010).
Entä vähentää?
Pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmat (PAAVO I ja II) ja asunto ensin -politiikka näyttävät osuneen maaliinsa ja saaneen vakavimpien tapausten määrän vähenemään. Toisaalta pitää ottaa huomioon, että pitkäaikaisasunnottomuuden määritelmä on ETHOS:iin verrattuna huomattavan tiukka – varsinkin edellytys sosiaalisista ja terveydellisistä syistä asunnottomuuden pitkittymisen taustalla (ARA 2015). Samaan aikaan nuorten epävarma asuminen on tilastojen perusteella yleistynyt kaikilla mitattavissa olevilla tasoilla, ja myös nuorten osuus asunnottomista on noussut. Asunnottomuuden laaja määritelmä ei tee eroa asunnottomuuden keston perusteella: myös lyhytaikainen ja tilapäinen nuorten asunnottomuus on asunnottomuutta. Aiheellinen kysymys onkin, ovatko asunnottomuuden ehkäisyyn suunnatut toimenpiteet auttaneet asumisongelmaisia nuoria mitenkään.
Nuorten asunnottomuuden taustalta on tunnistettu rakenteellisia ja yksilöllisiä riskitekijöitä, ja kokonaisuutta tulkitaan näiden dynaamisena vuorovaikutuksena. Asunnottomuuden vähentämistoimenpiteet näyttävät kohdistuneen pääsääntöisesti yksilöllisiin riskitekijöihin: palveluiden parantamiseen ja yksilön ongelmien ratkaisemiseen – ei kuitenkaan kohtuuhintaiseen asuntotarjontaan. Asunnottomuuden dynaamisesta luonteesta johtuen voi kuitenkin esittää uuden kysymyksen: jos rakenteelliset olosuhteet huononevat liikaa, pieneneekö muiden riskitekijöiden merkitys? Aiheuttavatko liian kärjistyneet vuokra-asuntomarkkinat sen, että pelkkä taloudellinen epävarmuus johtaa yhä useammin asunnottomuuteen? Jos tähän päädytään, nuorten asunnottomuuden tilastoiminen sosiaalitoimen asiakkaiden perusteella ei enää kuvaa ilmiön laajuutta mielekkäästi. Toisaalta jos epävarman asumisen kaksinkertaistumisen taustalla eivät ole asuntomarkkinat, pitää syytä hakea yksilöllisistä tekijöistä. Näin paljon lisääntyneet mielenterveyshäiriöt ja päihteiden käyttö kuulostaisivat, jos mahdollista, vieläkin huonommalta vaihtoehdolta.
Ilmeinen ja asunnottomuustutkimusten lopusta säännönmukaisesti löytyvä toimenpide-ehdotus on asuntotuotannon ja erityisesti kohtuuhintaisen vuokra-asuntotarjonnan lisääminen (esim. Kostiainen & Laakso 2015; Kauppinen et al. 2015). Vuonna 2014 noin puolet itsenäisesti asuvista alle 30-vuotiaista helsinkiläisistä asui vapaarahoitteisessa vuokra-asunnossa. Pienten vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen neliövuokra on noussut vuosikymmenessä yli viidellä eurolla ja oli vuonna 2014 jo 18,70 euroa (Nuorten hyvinvointikertomus 2015).
Asuntotuotannon lisääminen on poliittisesti huomattavasti palvelujärjestelmän parantamista vaikeampaa. Nuorten asunnottomuuden vähentämistä pohtinut työryhmä on kuitenkin tunnistanut riittämättömän asuntotarjonnan merkittävimmäksi asunnottomuuden syyksi, ja haluaa ehdotuksissaan huomioida myös asunnottomuusuhkaiset nuoret siinä muodossa kuin he esimerkiksi kaupungin vuokra-asunnonhakijoina näkyvät. Asuminen ulotettaisiin osaksi nuorisotakuuta, ja mahdollisuuksia lisättäisiin tuen saamiseen ilman sosiaalitoimen asiakkuutta, jota nuoret tyypillisesti välttelevät. Arviolta 2 000 nuorelle voitaisiin taata turvallinen asuminen monipuolisella 20 miljoonan euron vuosi-investoinnilla, joka laskelmien perusteella maksaisi itsensä takaisin parissa vuodessa. (Ympäristöministeriö 2015).
Viime kädessä asumisen turvaamisen voi ymmärtää myös ihmisoikeuskysymyksenä (Kauppinen et al. 2015, 71; Ympäristöministeriö 2015). Rajallisten resurssien takia pitää vetää raja johonkin sen suhteen, mitä ihmisarvoiseen asumiseen sisältyy: vain katto pään päälle, vai myös turvallinen ja pysyvä koti? Laajempi tutkimus nuorten tilapäisestä asunnottomuudesta ja asumisen epävarmuuden vaikutuksista myöhempään elämään helpottaisi varmasti rajanvetoa. Onko kaverin sohvalla nukkuminen todellakin vain harmiton ja normaali osa nuoruutta vai askel kohti suurempia ongelmia?
Artikkeli perustuu Nuorten hyvinvointikertomuksen Nuorten asunnottomuus -indikaattorin tietoihin ja selvitystyöhön. Lähteinä indikaattorissa käytetään Tilastokeskuksen, Helsingin kaupungin kiinteistöviraston sekä sosiaali- ja terveysviraston aineistoa. Katso myös: http://www.nuortenhyvinvointikertomus.fi/indikaattorit/tulevaisuuden-hal...
Jeremias Kortelainen työskenteli Helsingin kaupungin tietokeskuksessa syksyn 2015.
Kirjallisuus:
ARA (2015): Asunnottomat 2014. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus, Selvitys 1/2015. Lahti: ARA.
Avramov, Dragana (1999): Coping with Homelessness: Issues to be Tackled and Best Practices in Europe. Aldershot: Ashgate Publishing Ltd.
Busch-Geertsema, Volker (2010): Defining and Measuring Homelessness. Teoksessa Homelessness Research in Europe, 19–39, toim. O’Sullivan E, Busch-Geertsema V, Quilgars D & Pleace N. Bryssel: FEANTSA.
Edgar, Bill & Harrison, Matt & Watson, Peter & Busch-Geertsema, Volker (2007): Measurement of Homelessness at European Union Level. Bryssel: Euroopan komissio.
Fröjd, Sara & Marttunen, Mauri & Kaltiala-Heino, Riittakerttu (2012): Nuorten aikuisten asunnottomuutta ennustavat tekijät peruskoulun viimeisellä luokalla. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 2012:49, 232–246.
Kauppinen, Timo M. & Hannikainen-Ingman, Katri & Sallila, Seppo & Viitanen, Veera (2015): Pienituloisten asuinolot. THL – Työpaperi 22/2015. Helsinki: THL.
Kilpeläinen, Päivi & Kostiainen, Eeva & Laakso, Seppo (2015): Toiveet ja todellisuus – Nuorten asuminen 2014. Suomen ympäristö 2/2015. Helsinki: Ympäristöministeriö.
Korhonen, Erkki (2002): Asunnottomuus Helsingissä. Helsingin kaupungin tietokeskus, Tutkimuksia 2002:4. Helsinki: Tietokeskus.
Kostiainen, Eeva & Laakso, Seppo (2012): Vailla vakinaista asuntoa. Liikkuvuus asunnottomuuden ja asuntokannan välillä. Kaupunkitutkimus TA Oy.
Kostiainen, Eeva & Laakso, Seppo (2015): Helsinkiläisten asunnottomuuspolut. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen raportteja 1/2015. Lahti: ARA.
Nuorten hyvinvointikertomus (2015): Opiskelija- ja nuorisoasunnot. www.nuortenhyvinvointikertomus.fi/indikaattorit/tulevaisuuden-hallinta/o.... [22.12.2015]
Quilgars, Deborah (2010): Youth Homelessness. Teoksessa Homelessness Research in Europe, 187–210, toim. O’Sullivan E, Busch-Geertsema V, Quilgars D & Pleace N. Bryssel: FEANTSA.
Rytkönen, Maria & Saari, Juhani (2015): Opiskelijan kaupunki. Helsinki: Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otus.
Tilastokeskus (2015a): Väestö sukupuolen, iän ja perheaseman mukaan 2005–2014. Statfin, Tilastokeskus. [11.11.2015]
Tilastokeskus (2015b): Perheet ja asuntokunnat 2014. Väestötilastopalvelu, Tilastokeskus. [11.11.2015]
Ympäristöministeriö (2015): Nuorten asunnottomuuden vähentämistä valmistelevan työryhmän toimenpide-esitykset. 9.4.2015, Ympäristöministeriö