Johdanto
Demokraattisessa yhteiskunnassa on tärkeää, että kaikki kaupunkilaiset pitävät vaikuttamisen mahdollisuuksiaan hyvinä. Jos osallistumisen tapoja on tarjolla useita, erilaisilla ihmisillä on parempi mahdollisuus löytää juuri heille itselleen sopivat tavat osallistua heitä kiinnostavissa aiheissa. Usein poliittisesti aktiiviset ihmiset ovat aktiivisia monilla yhteiskunnan osa-alueilla: äänestävät valtiollisissa vaaleissa, osallistuvat yhdistystoimintaan ja ovat aktiivisia kevyemmissäkin paikallisdemokratian muodoissa. Samalla myös osallistumattomuus voi kasaantua joillekin väestöryhmille. Kaikenlaisia kaupunkilaisia tulee aktiivisesti kutsua kehittämään kaupunkia. Jos tätä ei tehdä, on todennäköistä, että osallistumaan valikoituvat muutoinkin paljon osallistuvat kaupunkilaiset.
Aiemmasta tutkimuksesta voidaan paikantaa keinoja, jotka lisäävät sekä todennäköisyyttä osallistua kaupunkien kehittämiseen että äänestää valtiollisissa vaaleissa. Esimerkiksi ihmisten välinen positiivinen vuorovaikutus voi luoda pohjaa sille, että haluaa osallistua ja uskoo osallistumisella olevan vaikutusta. Kaupunkilaisten ja päätöksentekijöiden välisen keskustelun edistäminen voi vaikuttaa sekä poliittiseen luottamukseen että osallistumiseen. Myös yleinen luottamus tuntemattomiin ihmisiin lisää luottamusta poliittista järjestelmää kohtaan. (Bäck et al. 2016, 383–394).
Poliittiseen aktiivisuuteen voivat vaikuttaa hyvin henkilökohtaiset seikat, jotka kuitenkin kasautuvat määrällisessä tarkastelussa tietyille väestöryhmille. Esimerkiksi vuoden 2021 pääkaupunkiseudun hyvinvointikyselyssä havaittiin, että helsinkiläisten osallisuuden kokemus oli yhteydessä sekä yhdistystoimintaan osallistumisen että kuntavaaleissa äänestämisen kanssa. Voidaan olettaa, että osallisuuden kokemuksen parantuessa myös poliittinen aktiivisuus ja muu yhteiskunnallinen toimeliaisuus lisääntyy. Tutkimuksessa erittäin heikkoa osallisuutta kokeneilla korostuivat esimerkiksi työttömyys ja matalahko koulutustausta. (Erjansola 2022, 49–51.)
Tässä artikkelissa esitellään olemassa olevaa tutkimusta sekä äänestysaktiivisuudesta valtiollisissa vaaleissa Suomessa että kaupunkilaisten osallistumisesta lähidemokratiahankkeissa Suomessa ja kansainvälisesti. Fokuksessa ovat väestöryhmien väliset erot poliittisessa osallistumisessa sekä ne keinot, jotka voisivat parantaa poliittista osallistumista erityisesti vähäisesti osallistuvien kaupunkilaisten keskuudessa. Demokraattisen osallistumisen tukeminen paikallistasolla on myös yksi keino vähentää kaupunginosien eriytymistä ja parantaa viihtyisyyttä kaikilla asuinalueilla niiden sosioekonomisesta rakenteesta riippumatta.
Äänestysaktiivisuus kunta- ja eduskuntavaaleissa
Helsingissä äänestysaktiivisuus on vaalista toiseen vaihdellut voimakkaasti alueittain. Näin oli myös vuoden 2023 eduskuntavaaleissa, joissa vilkkaimmilla äänestysalueilla äänesti yhdeksän kymmenestä helsinkiläisestä ja hiljaisimmilla vain reilu puolet (Erjansola et al. 2023, 14). Kuntavaaleissa on Helsingissä ollut viime vuosikymmeninä keskimäärin selvästi matalampi äänestysaste kuin eduskuntavaaleissa. Vuoden 2021 kuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli heikoimmillaan Jakomäen ja Mellunkylän peruspiireissä, joissa äänestysaste oli vain reilu 40 prosenttia (Erjansola et al. 2021, 7). Edustuksellisen demokratian legitimiteetin (olemassaolon oikeutuksen) näkökulmasta hyvin matala, jopa alle 50 prosentin äänestysaktiivisuus, on ongelmallista.
Helsingin asuinalueiden äänestysaktiivisuuden taso näyttäisi olevan yhteydessä alueen sosioekonomiseen rakenteeseen siten, että keskimäärin korkeimman koulutustason äänestysalueilla vaaliosallistuminen on yleisintä (Erjansola et al. 2023, 16). Helsingissä äänestäjien taustatietoja ei kerätä sähköiseen vaaliluetteloon yksittäisiä äänestysalueita lukuun ottamatta1, joten eri sosioekonomisiin ja -demografisiin ryhmiin kuuluvien helsinkiläisten äänestyskäyttäytymisestä ei saada tällä hetkellä tarkkaa tietoa sukupuolitietoa lukuun ottamatta. Naiset äänestävät Helsingin vaalipiirissä ja koko maassa hieman aktiivisemmin kuin miehet (Erjansola et al. 2023, 13; Erjansola et al. 2021, 7).
Aiemmin aiheesta on Helsingissä kuitenkin toteutettu useita taustamuuttujia sisältäviä ja tiedonkeruultaan raskaita tutkimushankkeita, joissa tutkimusaineisto on koostettu paperisista vaaliluetteloista (viimeisin Martikainen et al. 2013). Näiden perusteella voidaan muun muassa sanoa, että Helsingin sisäiset alueelliset erot näyttäisivät korostuvan erityisesti nuorissa ikäluokissa silloin, kun äänestysaktiivisuus on vaalissa ylipäänsä matalaa (emt., 33). Voidaan olettaa, että äänestysprosentin ollessa korkea, äänestämässä on käynyt myös henkilöitä, jotka eivät yleensä äänestä.
Monissa kunnissa sähköinen vaaliluettelo on kattavasti käytössä, joten tuoretta suomalaista tutkimusaineistoa sosioekonomisia ja -demografisista eroista äänestysaktiivisuudessa eduskuntavaaleissa ja kuntavaaleissa on saatavilla yhdistämällä oikeusministeriön sähköisen äänioikeusrekisterin tietoja Tilastokeskuksen yksilötason aineistoihin. Tutkimusaineistot eivät kata kaikkia äänestysalueita eivätkä täten myöskään kaikkia äänestäneitä, mutta ovat riittävän laajoja äänestyskäyttäytymisen sosiodemografisten ja -ekonomisten erojen selvittämiseen. Lisäksi on toteutettu kyselytutkimuksia, joiden avulla taustatekijöiden välittymistä vaaliosallistumiseen on voitu selvittää erilaisin asenne- ja arvoväittämin. Voidaan olettaa, että yhteydet äänestäjän taustatekijöiden ja äänestyskäyttäytymisen välillä ovat samansuuntaisia myös Helsingissä, vaikka tuoretta helsinkiläistä tutkimusaineistoa ei aiheesta ole. Seuraavassa käydään läpi joitakin keskeisiä tutkimustuloksia äänestämisen ja äänestämättömyyden syistä ja yhteyksistä sosiodemografisiin ja -ekonomisiin taustatekijöihin.
Väestöryhmien väliset erot äänestysaktiivisuudessa eduskunta- ja kuntavaaleissa
Suomen eduskuntavaaleihin ja kuntavaaleihin liittyvissä tutkimuksissa on havaittu, että äänestysaktiivisuus on matalimmillaan noin 20-vuotiaana ja korkeimmillaan noin 70 vuoden iässä (mm. Borg 2018, 74–76; Wass & Borg 2016, 184; Suomen virallinen tilasto 2023). Äänestysaktiivisuus lisääntyy elämänkaaren aikana ja lähtee jälleen laskemaan vasta kohtalaisen korkeassa iässä, joten tämän hetken nuorten vaaliosallistuminen tullee lisääntymään heidän ikääntyessään. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällä vuosituhannella havaittu nuorten ikäluokkien aiempaa matalampi äänestysaktiivisuus on osin pysyvä käyttäytymismalli (Wass 2008, 42). Tästä näkökulmasta voisi olettaa, että äänestysaktiivisuus valtiollisissa vaaleissa ei tule tulevina vuosina parantumaan ilman vaaliosallistumista tukevaa ja sen houkuttelevuutta lisäävää työtä.
Sosioekonomiset erot vaaliosallistumisessa ovat voimistuneet viime vuosikymmeninä ja ovat Suomessa jo huolestuttavan suuria (Lahtinen 2019, 14). Sosioekonomisen aseman indikaattoreista etenkin koulutus vaikuttaisi erottelevan vaaliosallistumista etenkin nuorimmissa ikäryhmissä niillä äänestysalueilla, joista on saatavilla tutkimusaineistoa. Koulutustason poliittista kiinnittymistä lisäävä vaikutus näkyi esimerkiksi vuoden 2017 kuntavaaleissa niin, että korkeintaan perusasteen tutkinnon omaavista 25–34-vuotiaista harvempi kuin joka viides äänesti (Borg 2018, 78). Myös vuoden 2015 eduskuntavaaleissa matala koulutus johti usein äänestämättä jättämiseen yleisesti ja etenkin nuorten ikäryhmien kohdalla. Koulutuksen ohella myös ammattiluokka oli selvästi yhteydessä äänestämiseen silloinkin, kun koulutuksen vaikutus oli huomioitu. Lisäksi tulotasolla havaittiin itsenäinen, vaikkakin koulutusta ja ammattiluokkaa vähäisempi yhteys äänestämiseen. (Wass & Borg 2016, 184–193). Samansuuntaisia tuloksia koulutuksen, ammattiryhmän ja tulojen merkityksestä saatiin myös vuoden 2021 aluevaaleissa Vantaalla, jossa sähköinen äänioikeusrekisteri kattoi lähes kaikkien äänioikeutettujen tiedot (Paavola et al. 2022, 21–22).
Muidenkin yksilön taustatekijöiden on havaittu selittävän äänestyskäyttäytymistä, muun muassa terveydentilan (Sund et al. 2017), siviilisäädyn sekä asunnon omistamisen (Wass & Borg 2016, 186–189). Myös syntyperän on havaittu olevan yhteydessä äänestysaktiivisuuteen siten, että äänioikeutettujen ulkomaalaistaustaisten äänestysprosentti on suomalaistaustaisia selvästi matalampi (SVT 2023). Taustamaiden välillä on kuitenkin suuria eroja, ja lisäksi Suomessa syntyneiden ulkomaalaistaustaisten äänestysaktiivisuus on lähellä suomalaistaustaisten vaaliosallistumista (Kestilä-Kekkonen et al. 2018, 84). Esimerkiksi somalialaistaustaisten äänestysprosentti on kohtalaisen korkea, vaikka heidän sosioekonominen asemansa on keskimäärin suomalaistaustaisia matalampi (Sipinen 2021, 126). Eduskuntavaaleissa äänestäminen edellyttää Suomen kansalaisuutta, kun taas kunta- ja aluevaaleissa vain asumista kunnan alueella.
Sen lisäksi, että henkilön omat taustatekijät selittävät äänestyskäyttäytymistä, äänestysaktiivisuudessa on havaittu ylisukupolvista pysyvyyttä. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa 18–40-vuotiaiden ikäryhmässä oli 30 prosenttia todennäköisempää äänestää, mikäli vähintään yksi vanhempi oli suorittanut korkeakoulututkinnon vain perusasteen koulutuksen saaneiden vanhempien lapsiin verrattuna. Myös vanhemmilta perityn toimintamallin – äänestämisen tai äänestämättömyyden – itsenäinen vaikutus lapsen äänestämiseen oli merkittävä. (Wass & Borg 2016, 188.) Samoista vaaleista tehdyn tutkimuksen mukaan vanhempien koulutus, ammattiluokka sekä tulotaso vaikuttivat äänestysaktiivisuuteen yhdessä suurin piirtein saman verran kuin se, äänestivätkö vanhemmat vaaleissa (Lahtinen 2019, 49). Vastaava yhteys on havaittu jopa suhteessa isovanhempiin (Gidengil et al. 2021).
Taustatekijöiden välittyminen äänestysaktiivisuuteen
Kyselytutkimusten avulla voidaan tutkia sitä, millä mekanismilla esimerkiksi sosioekonominen asema välittyy äänestyskäyttäytymiseen. Keskeisimmät asenne-erot on havaittu siinä, uskooko yksilö voivansa vaikuttaa äänestämisellään tai kokeeko hän äänestämisen velvollisuudeksi (Borg 2018, 70). Vuoden 2017 kuntavaalien aikaan toteutetussa tutkimuksessa havaittiin, että korkeampi koulutus ja korkeampi ikä lisäävät etenkin todennäköisyyttä kokea äänestäminen velvollisuutena (emt., 86–90). Todennäköisesti myös äänestysaktiivisuuden alue-erot kaupunkien sisällä liittyvät ainakin osin siihen, että alueella vallitsevassa ilmapiirissä on helpompaa jättää äänestämättä kuin vahvan velvollisuussuuntautuneisuuden asuinalueella.
Myös vuoden 2015 eduskuntavaaleihin liittyvässä tutkimuksessa sekä vuoden 2022 aluevaaleihin liittyvässä kyselyssä havaittiin, että sekä velvollisuuden että vaikuttavuuden kokemus erottelivat vaaliosallistumista (Wass & Borg 2016; Paavola et al. 2022). Eduskuntavaaleissa äänestämistä velvollisuutena pitävien vastaajien arvioitu äänestysprosentti oli 80 prosenttia, kun taas muilla vastaajilla se oli 32 prosenttia. Vaikuttamissuuntautuneisuus erotteli vastaajia hieman heikommin, mutta silti voimakkaasti. Äänestämistä tehokkaana vaikutuskeinona pitävien vastaajien arvioitu äänestysprosentti oli 74 prosenttia ja muiden 42 prosenttia. (Wass & Borg 2016, 192.) Tutkimusten mukaan sekä velvollisuus- että vaikuttamissuuntautuneisuus ovat merkittäviä tekijöitä siinä, äänestääkö kansalainen vai ei. Etenkin äänestämisen kokeminen velvollisuudeksi näyttäisi lisäävän äänestämisen todennäköisyyttä.
Yleensä ihmisiä kuitenkin motivoivat äänestämään muutkin asiat kuin pelkkä kansalaisvelvollisuuden tunne. Lisää syitä äänestämättömyydelle on löydetty muun muassa kyselytutkimuksessa, joka tehtiin vantaalaisille äänioikeutetuille vuoden 2022 aluevaaleihin liittyen. Ne vastaajat, jotka kertoivat, etteivät olleet äänestäneet vaaleissa, pitivät vaikeutta löytää sopiva ehdokas pääsyynä äänestämättömyydelleen. Tämän syyn jälkeen äänestämättömyyttä lisäsi vastaajien mukaan epäluottamus politiikkaa kohtaan ja riittävän tiedon puute. Etenkin heikosti kotimaisia kieliä puhuvat kokivat selvästi muita heikommin ymmärtävänsä, mistä aluevaaleissa on kyse. (Paavola et al. 2022, 50.) Vaikka halu vaikuttaa olisikin suuri, luottamus siihen, että juuri äänestämällä voi vaikuttaa, voi olla vähäistä. Vuoden 2017 kuntavaalien yhteydessä tehdyssä kyselyssä selvisi, että halua vaikuttaa oman kunnan asioihin löytyi äänestämättä jättäneiltäkin (Borg 2018, 166).
Jos äänestysaktiivisuutta halutaan nostaa, ihmisten tietoa ja yleistä kiinnostusta politiikkaa kohtaan tulisi lisätä myös vaalien välissä (Paavola et al. 2022, 70). Yksi uudenlainen tapa lisätä tietoisuutta etenkin nuorempien keskuudessa on suunnata vaalikampanjointia myös sosiaaliseen mediaan. Jo vuoden 2019 eduskuntavaaleissa vaalikampanjointia oli sosiaalisessa mediassa sen verran, että sen arvioitiin lisänneen joidenkin muutoin äänestämättä jättävien henkilöiden äänestysaktiivisuutta (Strandberg & Borg 2020, 118). Näissä vaaleissa nuoret äänestäjät aktivoituivat edellisiä eduskuntavaaleja paremmin, mikä liittyi todennäköisesti siihen, että he pitivät etenkin vihreisiin ja perussuomalaisiin kytkeytyviä identiteettipoliittisia teemoja kiinnostavina (Wass & Helimäki 2023). Etääntyminen puolueista on yksi äänestämättömyyttä selittävä ilmiö.
Kaiken kaikkiaan poliittista osallistumista tukevat resurssit ja motivaatio vaikuttaisivat olevan kasautuvia, eikä yksittäiseen tekijään keskittyminen anna mielekästä tulkintaa äänestysaktiivisuuden eroista. Hanna Wassin ja Sami Borgin mukaan yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden lisäämiseksi tulisi kaventaa väestöryhmien välisiä eroja ylipäänsä ja tehdä äänestämisestä mahdollisimman vaivatonta erilaisille ihmisille. (Wass & Borg 2016, 193–194.) Samat keinot todennäköisesti tukisivat demokratiaa myös paikallisen osallistumisen hankkeissa.
Aktiivisuus lähidemokratiahankkeissa
Poliittinen osallistuminen on monipuolistunut sekä kansainvälisesti että Suomessa niin, että ihmiset ovat aiempaa yleisemmin alkaneet käyttää muitakin kuin edustuksellisen demokratian osallistumismuotoja poliittisessa toiminnassaan (Bäck & Christensen 2020, 457; Lehtomäki & Paloniemi 2016, 336). Seuraavaksi esitellään joitakin kotimaisessa ja kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa havaittuja hyviä käytäntöjä tukea paikallista osallistumista. Osia tästä kirjallisuudesta on kuvattu jo aiemmin artikkelijulkaisussa (Erjansola 2023). Oletuksena on, että toimiva paikallisdemokratia voi lisätä kaupunkilaisten muutakin vaikuttamissuuntautuneisuutta ja siksi myös äänestämistä valtiollisissa vaaleissa.
Suoran demokratian käytännöissä saattaa joiltain osin olla edustuksellisen demokratian instituutioita paremmat mahdollisuudet tavoittaa heitä, jotka haluaisivat kyllä osallistua, mutta eivät syystä tai toisesta ole löytäneet itselleen sopivia keinoja, areenoita tai itsevarmuutta vaikuttaa esimerkiksi kaupunkien kehitykseen. Toisaalta osallistuminen paikallistasolla voi myös lisätä kiinnostusta poliittista osallistumista kohtaan myös kunta- ja eduskuntavaaleissa. Tässä artikkelin osiossa annetaan joitakin esimerkkejä paikallisen osallistumisen hyvistä käytännöistä kotimaisessa ja kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa. Tarkastelun keskiössä on se, mitkä elementit paransivat kaupunkilaisten vaikuttamisen mahdollisuuksia esitellyissä tapaustutkimuksissa.
Vaikuttamisen yhdenvertaisuus
Aidon vaikuttamisen kokemuksen syntymisessä on olennaista, kuinka laajasti asukkaille annetaan tilaisuuksia määritellä kaupunkikehitystä koskevaa keskustelua ja aiheita. Osallistamisesta voi tulla demokratiaa palvelevaa, jos päättäjät ovat valmiita antamaan kaupunkilaisten haastaa heidän tietoaan ja toimintatapojaan (Meriluoto & Litmanen 2019, 275). Tiedon avoimuus on olennaista siinä, että asukkaat voivat aktivoitua heitä kiinnostavien kysymysten ympärille. Yksi tutkimusesimerkki toimivasta käytännöstä on ollut Raide-Jokeriin ja Hiilineutraaliin Helsinkiin liittynyt avoin tiedottaminen, joka on mahdollistanut asukkaiden osallistumisen ympäristöpoliittiseen suunnitteluun (Eranti & Faehnle 2022, 189).
Kriittisen keskustelun fasilitointi voi olla hyvin haastavaa (Huybrechts et al., 2016; Wilhelmus 2022), joten joskus lähidemokratiahankkeissa rajataan tarkkaan, mihin kysymyksiin asukkaiden on mahdollista vaikuttaa. Konfliktiarkojen aiheiden välttely saattaa kuitenkin johtaa siihen, että kaupunkilaiset tosiasiallisesti vaikuttavat vain pieniin, fyysisen ympäristön asioihin. Tuoreessa Ruotsin Uppsalan Gottsundan aluesuunnitelmaan liittyvissä kaupunkilaiskeskusteluissa huomattiin, että vaikka kaupunkisuunnittelijat pyrkivät asukkaiden osallistamiseen, heidän työhönsä kohdistuu ristiriitaisia toiveita, mikä hankaloittaa konfliktiarkojen aiheiden käsittelyä kaupunkilaisten kanssa. Toisaalta suunnittelijoilta odotetaan työssään nopeutta ja päätöksenteon tehokkuutta, mutta toisaalta puntaroivaa keskustelua kaupunkilaisten kanssa, minkä aikaansaaminen vaatisi runsaasti työpajoja, vuorovaikutusta ja aikaa. (Calderon et al., 2022, 3–8.) Tämä työntekijöiden kokema ristipaine johti usein siihen, että kaupunkilaiskeskusteluissa käsiteltiin etenkin fyysistä kaupunkiympäristöä, vaikka alun perin keskustelujen tavoitteena olikin ollut myös vaikeiden ja monimuotoisten sosiaalisten ilmiöiden käsitteleminen. Calderonin ja kumppaneiden mukaan kaupunkisuunnittelijat rajasivat puheenaiheita fyysiseen ympäristöön täyttääkseen ruotsalaisen lainsäädännön vaatimukset ja pysyäkseen sovituissa aikatauluissa. Tutkimuksessa todetaan, että kaupunkisuunnittelijat eivät tuntuneet avoimesti tunnistavan työhönsä kohdistuvaa ristipainetta tai keskustelevan aiheesta avoimen kriittisesti toistensa kanssa. (Emt., 12–16.)
Yhdenvertaisuuden näkökulmasta on hyvä pohtia sitä, miksi jotkut asukkaat haluavat osallistua kaupunkien kehittämiseen, ja toisaalta sitä, että osa asukkaista mahdollisesti kokee osallistumisen vaikeaksi tai mahdottomaksi. Asukkaiden motiivit osallistua kehittämiseen ovat moninaisia. Näitä motiiveja on tutkittu esimerkiksi laajamittaisen kaupunkiuudistushankkeen yhteydessä Tukholmassa (Gustafson & Hertting 2017). Osa kaupunkilaisista osallistui kehittämiseen saadakseen asuinalueestaan juuri omien toiveidensa mukaisen. Toisia aktiivisesti osallistuneita kuitenkin motivoi ajatus yhteisestä hyvästä, ja he halusivat antaa naapurustolleen äänen. Gustafsonin ja Herttingin mukaan alueellisen eriytymisen näkökulmasta on lupaavaa huomata, että myös huono-osaisemmilla alueilla voi olla asukkaita, jotka haluavat edistää naapuruston yhteistä hyvää omista eduistaan riippumatta. Gustafson ja Hertting huomauttavat myös, että erilaiset motiivit osallistua tarkoittavat myös sitä, että osallistujilla voi olla hyvin erilaisia odotuksia hankkeiden sisällöistä ja tuloksista. (Emt., 538–549.)
Kuten Gustafsonin ja Herttingin tutkimuksessa myös Helsingin osallistuvan budjetoinnin kehittämishankkeessa huomattiin, että osaa asukkaista motivoi erityisesti oman edun tavoittelu ja toisia taas enemmän yhteisen hyvän luominen (Verkka 2023, 19). Hankkeessa luotiin neljä kaupunkilaisprofiilia osallistuvaan budjetointiin liittyvän kaupunkilaispalautteen, kyselyn ja haastatteluiden perusteella. Kaupunkilaisprofiilit nimettiin itsevarmaksi, piipahtajaksi, toimeliaaksi sekä torkkujaksi. Esimerkiksi piipahtaja innostuu usein omaa elämäänsä ja kiinnostuksen kohteisiinsa liittyvästä aiheesta, kun taas toimeliasta motivoi oman asuinalueensa yhteisöllisyyden kehittäminen. (Emt., 19.)
Vaikka kasvokkainen vuorovaikutus on tärkeää, myös uudet sähköiset välineet voivat osaltaan parantaa kaupunkilaisten vaikuttamisen mahdollisuuksia. Digitaalisin välinein saatetaan tavoittaa joitakin sellaisia kaupunkilaisia, jotka eivät ole esimerkiksi kiinnostuneita osallistumisesta edustuksellisen demokratian instituutioihin. Esimerkiksi erilaiset karttakyselyt ovat usein toimiva tapa saada kaupunkilaiset osallistumaan kaupunkisuunnitteluun. Mahdollisuus kertoa omia mielipiteitä anonyymisti voi kannustaa muuten vähäisesti osallistuvia osallistumaan ja siten lisätä vaikuttamisen yhdenvertaisuutta (Kahila-Tani et al. 2019, 52). Osa ihmisistä kokee osallistumisen sähköisin välinein helpoksi ja vähän aikaa vieväksi tavaksi vaikuttaa.
Helposti ymmärrettävä ja nopeasti kulutettava tieto saa monen asukkaan kiinnostumaan ympäristöstään, mikä saattaa rohkaista heitä osallistumaan paikallisen ympäristön kehittämiseen myös syvällisemmillä tavoilla (Wilson et al., 2019, 292–299). Yksi toimiva tapa on jakaa kaupungin tuottamaa tietoa erilaisin interaktiivisin karttanäkymin (esim. Gagliardi et al. 2017). Myös Helsingin osallistuvan budjetoinnin kehittämishankkeessa havaittiin, että asukkaat kaipaisivat pintapuolista, visualisoitua perustietoa asuinalueen tarpeista innostuakseen ideoimaan osallistuvan budjetoinnin hankkeita (Verkka 2023, 20). Kaiken kaikkiaan sähköisillä osallistumisvälineillä on paikkansa lähidemokratiahankkeiden repertuaarissa.
Vuorovaikutus ja sosiaalinen luottamus
Tapaustutkimuksissa paikallisen vaikuttamisen tavoista korostuu tieto siitä, että kaupunkilaisten osallistumista tukevien ja erityisesti riippumattomiksi koettujen työntekijöiden tekemä työ on tärkeää ja merkityksellistä etenkin yhdenvertaisten osallistumismahdollisuuksien näkökulmasta (Tonkens & Verhoeven 2019, Bartels 2017, Agger & Poulsen 2017; Santaoja et al. 2016; Kuusimäki 2017, Rask & Tuominen 2021). Osa ihmisistä tarvitsee heiltä lisää tietoa, taitoa ja tukea osallistumiseen. Esimerkiksi Evelien Tonkens ja Imrat Verhoeven (2019) tutkivat kaupunkilaisten osallistumista 24 huono-osaisella asuinalueella Amsterdamissa. Tutkimuksen kohteena olivat erityisesti kaupungin nimittämien kaupunkilaisten osallistumista tukevien työntekijöiden (”participation brokers”) tärkeä rooli kaupunkilaisten vaikuttamisen tukemisessa.
Tonkensin ja Verhoevenin tutkimuksessa moninaisen asukasjoukon osallistamisessa tärkeää oli kiinnittää erityistä huomiota vähemmän aktiivisiin asukkaisiin, tukea kansalaistaitojen käyttöä ja kehittämistä, vahvistaa asukkaiden välisiä yhteyksiä sekä vastata prosessien aikana nouseviin kysymyksiin. (Tonkens & Verhoeven 2019, 2–6). Kaikissa näissä asioissa tärkeää oli tuen hienovaraisuus: mitä paremmin työntekijät tekevät työnsä, sitä näkymättömämpää heidän asukkaille antamansa tuki on. Siksi päätöksentekijöiden tulisi Tonkensin ja Verhoevenin mukaan ymmärtää, että annettu tuki saattaa olla vaikuttavaa, vaikkei sen vaikuttavia elementtejä pystyisikään suoraan todentamaan. (Emt., 10–13.)
Vuorovaikutuksen lisääminen kaupungin ja asukkaiden välille edesauttaa yhteisymmärryksen ja luottamuksen lisäämisessä (Santaoja et al. 2016; Lehtonen & Tuurnas 2021; Kuusimäki 2017). Kaupunkilaisten mielipiteiden arvostuksen osoittaminen on tärkeää, jos halutaan saada harvemmin osallistuvat vaikuttamaan kaupunkien kehittämiseen. Esimerkiksi tutkimuksessa eräässä helsinkiläisessä lähiössä asuvien ihmisten suhteesta osallistumiseen ja politiikkaan havaittiin, että osaamattomuuden tunne on yleinen ja syvä (Luhtakallio & Mustranta 2017). Asukkaiden arvostuksen tulisi näkyä kaupungin käytännöissä. Vahvistavien kokemusten aikaansaamiseksi voidaan esimerkiksi tarjoilla tiloja, joissa tasavertainen keskustelu mahdollistuu. (Emt., 78‒80). Tutkimuksessa edelleen todetaan, että osallistumisen ei tulisi olla itsetarkoitus, vaan väline kaupunkilaisille vaikuttaa kaupungin toimintaan (emt., 126).
Kaupungin ja asukkaiden välisen vuorovaikutuksen lisäksi sosiaalista luottamusta lisää myös asukkaiden välinen positiivinen vuorovaikutus. Esimerkiksi Hannulan ja Kolarin selvityksen mukaan Helsingin asukastalotoiminnassa koettiin arvokkaaksi, että asukastalossa syntyy monen tasoisia vuorovaikutussuhteita muiden kaupunkilaisten kanssa. Olennaista oli toiminnan omaehtoisuus ja asukastaloilla työskentelevien sosiaaliohjaajien tuki. (Hannula & Kolari 2019, 29‒31.) Samansuuntaisia tuloksia saatiin naapuruustalotoiminnan merkityksestä somalinkielisille naisille (Ruuskanen 2022). Esimerkiksi monikulttuurinen työyhteisö auttoi luomaan naapuruustaloon yhteisöllistä ilmapiiriä ja luottamusta asukastalon toimintaa kohtaan (emt., 56‒57). Toisessa naapuruustaloihin kiinnittyvässä selvityksessä havaittiin, että naapuruustaloissa syntyvässä yhteisössä oli jotain samankaltaista kuin työelämässä olevien työyhteisöissä. Se, että on jokin paikka, minne mennä, saattaa lisätä myös muuta aktiivisuutta kodin ulkopuolella. (Salmela 2022, 28‒29.)
Myrte Hoekstra ja Julia Dahlvik tutkivat paikallista osallistumista Wienissä ja Amsterdamissa erityisesti siitä näkökulmasta, miten erilaisten väestöryhmien hyvää vuorovaikutusta saataisiin edistettyä etnisesti moninaisissa Gumpendorfin ja Slotermeer-Noordoosin kaupunginosissa (Hoekstra & Dahlvik 2018). Tutkimuskohteena oli muun muassa paikallisten asukaskeskusten toiminta (emt., 446). Hoekstra ja Dahlvik huomasivat, että asukkaiden sosioekonominen tausta ja syntyperä määrittivät huomattavasti sitä, ketkä osallistuivat alueita kehittävään toimintaan ja miten he sen kokivat. Esimerkiksi keskiluokkaiset asukkaat suhtautuivat usein osallistumiseensa niin, että se tarjosi heille mahdollisuuksia oppia ja verkostoitua, kun taas sosioekonomisesti heikommassa asemassa olevilla asukkailla oli hankaluuksia hallita osallistumiseen liittyvää byrokratiaa. Toisaalta esimerkiksi osa työttömistä saattoi suhtautua toimintaan askeleena kohti työpaikkaa. Hoekstran ja Dahlvikin mukaan ilmapiiri oli muita tilanteita inklusiivisempi ja avoimempi, jos joitakin vapaaehtoisia asukkaita osoitettiin moderoimaan asukaskeskuksissa pidettyjä keskusteluja. He saattoivat esimerkiksi löytää asukkaita yhdistäviä asioita sekä ohjata asukkaita käyttämään yhteisesti jaettua paikallista kieltä. Yhdessä asukaskeskuksessa vapaaehtoinen toimintaa ylläpitävä asukastiimi sai pienen maksun tekemästään työstä, mikä teki tästä asukastiimistä muita selvästi etnisesti moninaisemman. (Emt., 449–454.)
Hoekstra ja Dahlvik referoivat tutkimuksessaan sosiaalipsykologista kontaktihypoteesia, jonka mukaan ryhmien välinen positiivinen yhteys edellyttää paitsi henkilökohtaista vuorovaikutusta, myös ryhmien tasavertaisuutta, yhteisiä tavoitteita sekä käytäntöjen, lain tai auktoriteettien tukea (emt., 443). Myös Hoekstran ja Dahlvikin tutkimuksessa huomattiin, että asukkaat hakeutuivat usein omiin, tuttuihin porukoihinsa ja hyvän eri ryhmiä yhdistävän vuorovaikutuksen eteen piti tehdä aktiivisesti työtä. Yksi tärkeä huomio tutkimuksessa oli se, että myös lyhyillä kohtaamisilla ja yleisellä tuttuuden tunteella oli merkitystä positiivisen vuorovaikutuksen rakentumiselle. Asukkaat itse arvostivat pinnallisempaakin vuorovaikutusta muiden asukkaiden kanssa. Hoekstran ja Dahlvikin mukaan ajatus moninaisuudesta tavallisuutena voi rakentaa pohjaa tulevalle syvällisemmälle vuorovaikutukselle. (Emt., 452–455.)
Lopuksi
Poliittista kiinnittymistä mitataan usein sisäisellä ja ulkoisella kansalaispätevyydellä. Sisäinen kansalaispätevyys mittaa sitä, kokeeko ihminen ymmärtävänsä politiikkaa, ja ulkoinen sitä, kokeeko hän poliitikkojen huomioivan kansalaisten näkemykset päätöksenteossa. Suomalaisten poliittinen tietotaso on kansainvälisesti katsottuna korkeaa, mutta kokemus sisäisestä kansalaispätevyydestä silti heikohko. Vuoden 2015 eduskuntavaalien kohdalla huomattiin, että muita ikäryhmiä matalammasta äänestysaktiivisuudesta huolimatta nuorten sisäinen ja ulkoinen kansalaispätevyys olivat kohtalaisen korkeita. Politiikka kiinnostaa nuoria, joten oletettavasti vaaliosallistuminen on monien nuorten kohdalla korvautunut muilla poliittisen osallistumisen tavoilla. (Rapeli & Borg 2016, 360–376.)
Usein juuri halu vaikuttaa motivoi ihmisiä poliittiseen osallistumiseen. Osalle niistä, jotka eivät muutoin osallistu aktiivisesti kaupunkien kehittämiseen, uudet osallistumisen tavat voivat tuntua perinteisiä tapoja helpommilta ja omaan elämään paremmin soveltuvilta. Vaikka tietotaso olisikin korkea, lisää tietoa toivotaan. Useissa tapaustutkimuksissa nähdään, että helposti sulateltavaa tietoa voidaan jakaa nopeasti ja ketterästi erilaisilla sähköisillä alustoilla. Lisäksi uudet sähköiset välineet ovat monelle helppoja ja nopeita väyliä osallistua kaupunkien kehittämiseen. Sähköisen äänestämisen mahdollisuudet saattaisivat myös lisätä äänestysaktiivisuutta kuntavaaleissa ja eduskuntavaaleissa, sillä äänestämisen helppous ja esteiden madaltaminen parantaisi vaaliosallistumisenkin yhdenvertaisuutta.
Äänestysaktiivisuutta valtiollisissa vaaleissa parantaisi myös se, että äänestäminen koettaisiin velvollisuudeksi esimerkiksi tekemällä siitä velvoittavaa. Voidaan kuitenkin kysyä, onko tämä tavoiteltavaa, vai olisiko kaupungin tärkeämpää suunnata voimavarojansa tukemaan asukkaiden tunnetta siitä, että osallistumalla voi aidosti vaikuttaa. Esimerkiksi asukastalotoiminta voi lisätä myös sosiaalista vuorovaikutusta ja luottamusta, joka on tärkeä taustatekijä myös äänestämisen takana. Poliittista luottamusta on mahdollista parantaa muun muassa lisäämällä päätöksentekijöiden ja asukkaiden välistä positiivista vuorovaikutusta ja jakamalla aktiivisesti tietoa siitä, mitä osallistuminen on saanut aikaan.
Monesti käy niin, että uudet välineet ottavat käyttöönsä ne ihmiset, jotka muutoinkin osallistuvat aktiivisesti myös edustuksellisen demokratian muodoissa. Äänestämisen ja paikallisen osallistumisen yhdenvertaisuutta parantaisikin ehkä parhaiten se, että väestöryhmien yleinen eriarvoisuus ja segregaatio vähenisivät. Sosioekonomisista taustamuuttujista äänestysaktiivisuuden taustalla näkyy erityisesti koulutustason merkittävä vaikutus, joka voi olla jopa ylisukupolvista. Yksilölle saattaa kasautua matalan koulutustason lisäksi myös muita äänestysaktiivisuutta vähentäviä taustatekijöitä, kuten matala tulotaso tai heikentynyt terveydentila.
Yksi näkökulma osallistumiseen on se, että kaupunkilaisia ei tulisi nähdä osallistettavina asukkaina, vaan omaehtoiseen ja itseorganisoituvaan toimintaan kyvykkäinä kaupunkiaktivisteina (Mäenpää et al. 2017). Esimerkiksi Tiina Rättilän ja Jarmo Rinteen tutkimuksessa analysoitiin kaupunkilaisaktiivien motiiveja ja identifikaatioita. Aktiivit identifioituivat vahvasti asuinalueeseensa. Heitä motivoi asioiden aito aikaansaaminen, mitä he eivät pitäneet mahdollisena edustuksellisen järjestelmän kautta. (Rättilä & Rinne 2017, 105‒107.) Ajatus vaikeammin havaittavasta arkielämän politiikasta laajentaa käsitystä yhteiskunnallisesta osallistumisesta myös epävirallisemman vaikuttamisen suuntaan (Kallio & Häkli 2019). Siitä huolimatta edustuksellisen demokratian legitimiteetillä on edelleen tärkeä merkitys osana toimivaa liberaalia demokratiaa.
Jenni Erjansola toimii tutkijana Helsingin kaupunginkansliassa kaupunkitietopalvelut-yksikössä.
Lähteet:
Agger, A & Poulsen, B (2017). Street-level Bureaucrats Coping with Conflicts in Area-based Initiatives in Copenhagen and Malmö. Scandinavian Political Studies, 40:4, 367–387.
Bartels, K (2017). The double bind of social innovation: Relational dynamics of change and resistance in neighbourhood governance. Urban Studies, 54:16, 3789–3805.
Borg, S (2018). Kuntavaalitutkimus 2017. Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimusjulkaisu 108. Helsinki: Pole-Kuntatieto Oy ja kirjoittajat.
Bäck, M; Kestilä-Kekkonen, E & Söderlund, P (2016). Suomalaisten poliittinen luottamus ja siihen vaikuttavat tekijät. Teoksessa K Grönlund & H Wass (toim.) Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015. Helsinki: Oikeusministeriö. Selvityksiä ja ohjeita, 28, 379‒397.
Bäck, M & Serup Christensen, H (2020). Minkälaisia poliittisia osallistujia suomalaiset ovat kansainvälisessä vertailussa? Teoksessa S Borg; E Kestilä-Kekkonen & H Wass (toim.) Politiikan ilmastonmuutos. Eduskuntavaalitutkimus 2019. Helsinki: Oikeusministeriö. Selvityksiä ja ohjeita, 5:2020, 439‒460.
Calderon, C; Mutter, A; Westin, M & Butler, A (2022). Navigating swift and slow planning: planners’ balancing act in the design of participatory processes. European Planning Studies, DOI: 10.1080/09654313.2022.2156271.
Eranti, V & Faehnle, M (2022). Osallistumisähkystä tekemisen demokratiaan – kaupungit ja aktiivinen ympäristökansalaisuus. Teoksessa S Laakso & R Aro (toim.) Planeetan kokoinen arki: Askelia kestävämpään politiikkaan. Helsinki: Gaudeamus, 175–194.
Erjansola, J (2022). Osallisuus on yhteyttä ja merkityksellisyyttä – havaintoja helsinkiläisten osallisuuden kokemuksista. Helsinki: Helsingin kaupunginkanslia. Kvartti, 2022:1, 44–53.
Erjansola, J (2023). Asukkaat tekevät kaupungista viihtyisän – esimerkkejä paikallisen osallistumisen hyvistä käytännöistä kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa. Helsinki: Helsingin kaupunginkanslia. Kvartti, 2023:2, 6‒15.
Erjansola, J; Bernelius, V; Keskinen, V & Saukkonen, P (2023). Vuoden 2023 eduskuntavaalit Helsingissä. Tilastoja 2023: 4. Helsinki: Helsingin kaupunginkanslia.
Erjansola, J; Saukkonen, P; Niemi, I & Saarimaa, S (2021). Vuoden 2021 kuntavaalit Helsingissä. Tilastoja 2021:9. Helsinki: Helsingin kaupunginkanslia.
Gagliardi, D; Schina, L; Sarcinella, M.L.; Mangialardi G, Niglia, F & Corallo, A (2017). Information and communication technologies and public participation: interactive maps and value added for citizens. Government Information Quarterly, 34:1, 153–166.
Gidengil, E; Lahtinen, H; Wass, H & Erola, J (2021). From generation to generation: The role of grandparents in the intergenerational transmission of (non-)voting. Political Research Quarterly, 74:4, 1137–1151.
Gustafson, P & Hertting, N (2017). Understanding Participatory Governance: An Analysis of Participants’ Motives for Participation. The American Review of Public Administration, 47:5, 538–549.
Hannula, A & Kolari, L (2019). Asukastalotoiminnan monet merkitykset. Kävijöiden kokemuksia toiminnan vaikutuksista hyvinvointiin, toimijuuteen ja osallisuuteen. Opinnäytetyö. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.
Helsingin kaupunki (2021). Kasvun paikka – Helsingin kaupunkistrategia 2021–2025. Helsinki: Helsingin kaupunginkanslia.
Hoekstra, M.S. & Dahlvik, J (2018). Neighbourhood participation in super-diverse contexts: comparing Amsterdam and Vienna. Urban Research & Practice, 11:4, 441–459.
Huybrechts, L; Dreessen, K; Schepers, S & Calderon Salazar, P (2016). Democratic dialogues that make cities ‘work’. Strategic Design Research Journal, 9:2, 100–111.
Kahila-Tani, M; Kyttä, M & Geertman, S (2019). Does mapping improve public participation? Exploring the pros and cons of using public participation GIS in urban planning practices. Landscape and Urban Planning, 186, 45–55.
Kallio, KP & Häkli, J (2017). Meluisa osallistuminen kamppailuna kaupunkitilasta – tapaus Kiikelinpuisto. Teoksessa P Bäcklund; J Häkli, & H Schulman (toim.) Kansalaiset kaupunkia kehittämässä. Tampere: Tampereen yliopistopaino, 2019‒238.
Kestilä-Kekkonen, E; Sipinen, J; Borg, S; Tiihonen, A & Wass, H (2018). Kuntademokratiaindikaattorit. Selvityksiä ja ohjeita 2018:6. Helsinki: Oikeusministeriö.
Kuusimäki, A (2017). Moderaattorit ja verkosto-osallisuus yhdyskuntasuunnittelussa – tapaukset Berliinissä ja Helsingissä. Teoksessa P Bäcklund; J Häkli, & H Schulman (toim.) Kansalaiset kaupunkia kehittämässä. Tampere: Tampereen yliopistopaino, 80‒98.
Lahtinen, H (2019). Socioeconomic differences in electoral participation: Insights from the Finnish administrative registers. Publications of the Faculty of Social Sciences 125. Helsinki: University of Helsinki.
Lehtomäki, E & Paloniemi, R (2016). Kansalaisten osallistuminen ja kestävä hyvinvointi – kansalaisten osallistumismahdollisuuksien kehittyminen Helsingin rantojen suunnittelussa 1980-luvulta alkaen. Janus Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti, 24:4, 320‒339.
Lehtonen, P & Tuurnas, S (2021). Osallistumisen muodot, tilat ja mahdollisuudet tiedon yhteistuottamisessa. Näkökulmia osallistuvasta budjetoinnista ja lähiön yhteiskehittämisestä. Media & viestintä, 4:1, 25–49.
Luhtakallio, E & Mustranta, M (2017). Demokratia suomalaisessa lähiössä. Helsinki: Into Kustannus.
Martikainen, T; Wass, H & Weide, M (2013). Äänestysaktiivisuus ja puolueiden kannatus vuoden 2012 kunnallisvaaleissa Helsingissä. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus. Kvartti, 2013:1, 17‒36.
Meriluoto, T & Litmanen, T (2019). Lopuksi: Voiko osallistamisesta tulla demokratiaa palvelevaa? Teoksessa T Meriluoto & T Litmanen (toim.) Osallistu! ‒ pelastaako osallistaminen demokratian? Helsinki: Vastapaino, 267‒275.
Mäenpää, P; Faehnle, M & Schulman, H (2017). Kaupunkiaktivismi, jakamistalous ja neljäs sektori. Teoksessa P Bäcklund; J Häkli, & H Schulman (toim.) Kansalaiset kaupunkia kehittämässä. Tampere: Tampereen yliopistopaino, 239‒259.
Paavola, J-M; Borg, S; Levola, M; Holm, J & Ahomäki, M (2022). Äänestäminen, äänestämättä jättäminen ja äänestysaktivoinnin keinot Vantaalla. Vantaan kaupunki / Innolink Research Oy.
Rapeli, L & Borg, S (2016). Kiinnostavaa mutta monimutkaista: tiedot, osallistuminen ja suhtautuminen vaikuttamiseen. Teoksessa K Grönlund & H Wass (toim.) Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015. Helsinki: Oikeusministeriö. Selvityksiä ja ohjeita, 28, 358‒378.
Rask, M & Tuominen, P (2021). Kohti yhdenvertaisempaa osallisuutta: Helsingin kaupungin demokratiakokeilun arviointi. Helsinki: Helsingin kaupunki.
Ruuskanen, P (2022). Naapuruus keinona ehkäistä etnistä segregaatiota: tapaustutkimus setlementtipohjaisen naapuruustalotoiminnan hyvinvointivaikutuksista somalinkielisille naisille. Opinnäytetyö. Helsinki: Humanistinen ammattikorkeakoulu.
Rättilä, T ja Rinne, J (2017). Ei osallistumista vaan vaikuttamista! Asukasaktiivit paikallisina toimijoina ja asuinympäristön kehittäjinä. Teoksessa P Bäcklund; J Häkli, & H Schulman (toim.) Kansalaiset kaupunkia kehittämässä. Tampere: Tampereen yliopistopaino, 99‒117.
Salmela, A (2022). Yhteisöllisyyden kokemuksia Kalliolan naapuruustaloissa. Opinnäytetyö. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu.
Santaoja, M; Laine, M & Leino, H (2016). ”Joku palikka siitä puuttuu” – Luottamuksen rakentuminen täydennysrakentamisen suunnittelussa. Yhdyskuntasuunnittelu, 54:1.
Sipinen, J (2021). Poliittinen osallistuminen osana kotoutumista: Maahan muuttaneiden äänestysaktiivisuus vuoden 2017 kuntavaaleissa. Politiikka, 63:2, 107–134.
Strandberg, K & Borg, S (2020). Internet ja sosiaalinen media osana vaalikampanjaa. Teoksessa S Borg; E Kestilä-Kekkonen & H Wass (toim.) Politiikan ilmastonmuutos. Eduskuntavaalitutkimus 2019. Helsinki: Oikeusministeriö. Selvityksiä ja ohjeita, 5:2020, 103‒122.
Sund, R; Lahtinen, H; Wass, H; Mattila, M & Martikainen, P (2017). How voter turnout varies between different chronic conditions? A population-based register study. Journal of Epidemiology and Community Health, 71:5, 475–479.
SVT (2023). Eduskuntavaalit [verkkojulkaisu]. Viiteajankohta: 5.4.2023. ISSN=1799-6252. Helsinki: Tilastokeskus . https://www.stat.fi/julkaisu/cl8mvt1xt143o0cvzel1m7esx
Tonkens, E & Verhoeven, I (2019). The civic support paradox: Fighting unequal participation in deprived neighbourhoods. Urban Studies, 56:8, 1–16.
Verkka, K (2023). Tieto kaupunkilaisten osallistumisen tukena – kokemuksia osallistuvan budjetoinnin kehittämishankkeesta. Helsinki: Helsingin kaupunginkanslia. Kvartti, 2023:2, 16‒23.
Wass, H (2008). Generations and turnout: the generational effect in electoral participation in Finland. Doctoral dissertation. Acta Politica 35. Helsinki: Department of Political Science, University of Helsinki.
Wass, H & Borg, S (2016). Yhdenvertaisuus äänestyskopissa: äänestysaktiivisuus vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. Teoksessa K Grönlund & H Wass (toim.) Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015. Helsinki: Oikeusministeriö. Selvityksiä ja ohjeita, 28, 177‒199.
Wass, H & Helimäki, T (2023). Ääntä äänestämisestä. FNES Vaalivälähdykset 2023:3. Suomen kansallinen vaalitutkimuskonsortio.
Wilhelmus, E & Stapper, M (2022). Private ordering of public processes: How contracts structure participatory processes in urban development in Amsterdam and Hamburg. Urban Studies, 59:9, 1872–1888.
Wilson, A; Tewdwr-Jones, M & Comber, R (2019). Urban planning, public participation and digital technology: App development as a method of generating citizen involvement in local planning processes. Environment and Planning B: Urban Analytics and City Science, 46:2, 286–302.
Alaviitteet:
1. Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa kaikki äänestystieto saatiin 49,1 % äänioikeutetuista. ”Äänestysalueet ja kunnat, joissa sähköinen rekisteri oli käytössä, eivät jakaudu täysin tasaisesti koko maan tasolla. Vaalipiireistä kattavin tieto saatiin Keski-Suomen vaalipiiristä, 89,5 % äänioikeutetuista. Kattavuus oli heikoin Helsingin vaalipiirissä, josta tieto saatiin yhdeltä äänestysalueelta, joka kattoi 1,9 % vaalipiirin äänioikeutetuista.” (Tilastokeskus 2023.)