Monet 1960- ja 1970-luvuilla rakennetut lähiöt ovat tällä hetkellä laajamittaisen peruskorjauksen ja fyysisen uudistamisen tarpeessa. Lähiöiden fyysisten kehittämistarpeiden rinnalla on myös huoli sosiaalisten ongelmien ja huono-osaisuuden kasautumisesta lähiöihin.
Lähiökeskustelu liittyy oleellisesti keskusteluun kaupunkien sosioekonomisesta ja etnisestä eriytymisestä. Muun muassa tutkimukset Helsingin seudun rakenteellisesta eriytymisestä ovat herättäneet runsaasti tieteellistä keskustelua ja yhteiskunnallista huolta alueiden välisten sosioekonomisten ja etnisten erojen kasvusta (Bernelius 2013, 16). Alueiden väliset erot Helsingin seudulla olivat kansainvälisesti katsottuna alhaiset 1990-luvun alkuun asti, mutta 1990-luvun laman jälkeisenä aikana alueiden väliset sosioekonomiset erot ovat kasvaneet Helsingin seudulla (Vaattovaara ym. 2011, 51). Kasvaneet erot koskevat seudun sosioekonomista ja etnistä rakennetta ja näkyvät esimerkiksi väestön koulutustasossa, työttömyysasteessa ja vieraskielisten määrässä (Cantell 2013, 16). Lähiöiden asema on monin paikoin vaikea, ja pääkaupunkiseudun monia kerrostalolähiöitä leimaa korkea työttömyys sekä alhainen tulo- ja koulutustaso (Lönnqvist & Tuominen 2013, 171–172).
Lähiötutkimusta tarvitaan
Vaikka lähiökeskustelu on ajankohtainen aihe julkisuudessa, lähiöistä on olemassa vain vähän ajantasaista ja koko maan kattavaa tutkimustietoa. Lähiöiden kehitystä on käsitelty 2000-luvulla esimerkiksi useissa Helsingin seudun sosioekonomista ja etnistä eriytymistä tarkastelevissa tutkimuksissa osana laajempaa seudullista analyysia (esim. Vilkama ym. 2013, Vilkama 2011, Dhalmann 2011, Vaattovaara ym. 2009). Tarkempaa valtakunnallista tutkimusta lähiöiden väestöpohjan kehityksestä ei sen sijaan viime vuosina ole tehty. Lähiökeskustelu ei kuitenkaan koske pelkästään Helsingin seutua ja muita suurempia kaupunkiseutuja, vaan lähiökysymykset ovat tällä hetkellä ajankohtaisia koko Suomessa.
Lähiörakentamisen huippuaikana 1960- ja 1970-luvuilla lähiörakentaminen levisi keskeiseksi asuntorakentamisen periaatteeksi koko maassa, ja lähiöitä rakennettiin ympäri Suomea hyvin erityyppisille seuduille. Lähiöitä ei rakennettu pelkästään suurimpiin kaupunkeihin, vaan lähiörakentaminen ulottui myös pienemmille paikkakunnille. 1980- ja 1990-luvuilla julkaistujen ympäristöministeriön lähiöselvitysten (Lankinen 1999, Lankinen 1998, Seppälä ym. 1990, Lähiöiden kehittämisen ongelmia 1985) jälkeen Suomen lähiöiden väestöpohjan kehityksestä ei ole tehty kattavia koko maata käsittäviä selvityksiä. Suomessa ei myöskään ole valtakunnantasolla kartoitettu sitä, missä Suomen lähiöt sijaitsevat ja paljonko Suomessa on lähiöitä ja lähiöasukkaita.
Aikaisemmissa valtakunnantason lähiöselvityksissä lähiöiden lukumääräksi arvioidaan 270–290 tai enimmillään 350–450 (Seppälä ym. 1990, Lähiöiden kehittämisen ongelmia 1985). Arviot lähiöiden asukasmäärästä ovat taas vaihdelleet miljoonasta asukkaasta puoleentoista miljoonaan (Halme ym. 2001: 7, YM 2013). Kaiken kaikkiaan lähiöitä on arviolta 50 kaupungissa, ja lähiöissä on arvioitu olevan noin 400 000 asuntoa, joista 320 000 sijaitsee kerrostaloissa (Halme ym. 2001: 7). Arviot lähiöiden lukumäärästä ja lähiöiden asukasmäärästä riippuvat pitkälti siitä, miten lähiöt määritellään.
Suomessa ei ole olemassa yhtä vakiintunutta lähiömääritelmää, vaan määritelmät ovat vaihdelleet eri tutkimuksissa ja selvityksissä. Hankosen (1994: 19) tutkimuksessa lähiöt määriteltiin kerrostalovaltaisiksi asuntoalueiksi, jotka on suunniteltu, toteutettu ja markkinoitu lähiöidean erilaisina sovellutuksina. Seppälä ym. (1990: 9) rajaavat lähiöt vähintään 700 asukkaan alueiksi, jotka sijaitsevat kaupungin keskustan ulkopuolella ja ovat lähinnä asumiseen tarkoitettuja. Heidän määritelmänsä mukaan lähiöt voivat olla puhtaita kerrostaloalueita tai pien- ja kerrostaloja sisältäviä seka-alueita. Hurmeen (1991: 177) mukaan sana lähiö on Suomessa yleistynyt tarkoittamaan kiinteästä kaupunkirakenteesta erilleen rakennettua mutta varsinaisesta kaupungista riippuvaista asuntoaluetta, jonka olemassaolo perustuu kaupungin työpaikkoihin ja palveluihin sekä joukkoliikenneyhteyksiin. Lähiö ei kuitenkaan ole neutraali nimike vaan myös symbolinen kategoria tietyntyyppisille asuinalueille ja niiden asukkaille (Ilmonen 1994: 30). Sanassa lähiö on tietynlainen lataus, ja Ilmosen mukaan lähiöiksi nähdään useimmin Jakomäen ja Kontulan kaltaiset alueet kuin vaikkapa vauraammiksi mielletyt Oulunkylä ja Kulosaari. Käsitteenä lähiö on varsin moninainen ja jopa epätäsmällinen, ja sillä viitataan usein hyvin erilaisiin alueisiin. Lähiötutkimuksessa ja lähiökeskustelussa olisi siksi tärkeä täsmentää, minkä tyyppisiin alueisiin käsitteellä viitataan.
Valtakunnantason tutkimus suomalaisten lähiöiden sosioekonomisesta kehityksestä
Parhaillaan käynnissä oleva Suomen Akatemian rahoittama Uusi kaupunkiköyhyys ja lähiöiden peruskorjaus -tutkimushanke on valtakunnantason lähiötutkimus, joka koostuu kolmesta erillisestä mutta toisiaan täydentävästä väitöskirjatutkimuksesta. Omassa tutkimuksessani selvitän sitä, miten Suomen lähiöt ovat kehittyneet väestöpohjaltaan ja sosioekonomiselta profiililtaan viimeisten kahden vuosikymmenen aikana suhteessa niiden laajempaan kaupunkiseutuun. Suomessa ei ole olemassa valtakunnallista lähiötietokantaa tai laajaa käsitystä siitä, missä maamme lähiöt ylipäätään sijaitsevat. Koko Suomen kattavat paikkatietoaineistot mahdollistavat kuitenkin monenlaisten alueellisten tarkastelujen tekemisen.
Väitöskirjatutkimuksessa keskitytään pääosin 1960- ja 1970-luvuilla rakennettuihin kerrostalovaltaisiin lähiöihin koko Suomen alueella. Tutkittavat lähiöt on paikannettu paikkatietopohjaisesti kolmen eri paikkatietoaineiston avulla: Lähiöiden paikantamisessa ja valinnassa on hyödynnetty Väestörekisterikeskuksen rakennus- ja huoneistorekisteristä tehtyä aineistopoimintaa, joka sisältää rakennuskohtaista tietoa kaikista vuosien 1960 ja 1979 välillä rakennetuista kerrostaloista ja niiden sijainnista. Lisäksi on käytetty SYKE:n YKR-aineiston 250 m × 250 m -tilastoruutuja ja YKR-tietoihin perustuvaa keskustaluokitusaineistoa. Tätä kautta on kyetty paikantamaan sellaiset keskustojen ulkopuolella sijaitsevat alueet, joissa vähintään puolet asukkaista asuu 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuissa kerrostaloissa. YKR-aineiston tilastoruudut sisältävät tietoa muun muassa väestörakenteesta ja rakennetusta ympäristöstä aina vuoteen 1990 asti, mikä mahdollistaa melko pitkällä aikavälillä tapahtuneiden muutosten seurannan eri lähiöissä. Yksi mahdollinen tarkastelukohde on Helsingin lähiöiden työllisyysasteen kehitys vuosien 1990 ja 2010 välillä, jota käsitellään seuraavaksi.
Työllisyysasteen kehitys Helsingin lähiöissä
Helsingin lähiöiden työllisyysasteen kehityksen tarkastelua varten näkökulma on rajattu 1960- ja 1970-luvuilla Helsingissä rakennettuihin lähiöihin. Lähiöiden paikantaminen ja valinta on tehty aiemmin mainittujen paikkatietoaineistojen pohjalta. Kriteereinä alueiden valinnassa ovat, että 1) alueet sijaitsevat SYKE:n keskustaluokituksen mukaan keskustan ja tärkeimpien alakeskusten ulkopuolella, 2) vähintään puolet alueiden kokonaisväkimäärässä asuu 1960- ja 1970-luvun aikana rakennetuissa kerrostaloissa ja 3) alueilla asuu vähintään 700 asukasta. Näin tarkasteluun valikoituu rakennetulta ympäristöltään melko samankaltaisia alueita, jotka sijaitsevat keskustan ulkopuolella. Helsingissä kriteereitä täyttäviä alueita on kaiken kaikkiaan 36. Kuva 1 esittää valintamenetelmällä paikannetut lähiöt, ja siinä erottuu SYKE:n keskustaluokituksen mukaiset keskusta-alueet ja tärkeimmät alakeskukset sekä näiden ulkopuolella sijaitsevat 1960- ja 1970-luvun kerrostalovaltaiset asuinalueet eli tarkastelemamme lähiöt.
Kuva 2 esittää työllisyysasteen kehitystä Helsingin 1960- ja 1970-lukujen lähiöissä suhteessa kaupungin keskiarvoon vuosina 1990, 2000 ja 2010. Tarkastelun kohteena olevien lähiöiden nimet eivät ilmene kuviosta, sillä tarkoituksena on tutkia saman aikakauden lähiöiden sosioekonomista kehitystä yleisemmällä tasolla eikä pääpaino ole yksittäisten lähiöiden kehityssuuntien analysoinnissa. Lähiöiden väliset erot työllisyysasteessa olivat vuonna 1990 varsin pienet. Ennen 1990-luvun alkupuolen lamaa Helsingille oli leimallista alhainen työttömyysaste ja vastaavasti korkea työllisyysaste. Vuonna 1990 Helsingin työllisyysaste oli 98 prosenttia (ks. taulukko 1). Erot heikoiten ja parhaiten sijoittuvan lähiön työllisyysasteessa oli vuonna 1990 varsin pieni, sillä se oli enimmillään kolme prosenttiyksikköä. Laman jälkeisenä aikana lähiöiden väliset erot kuitenkin kasvoivat merkittävästi. Vuonna 2000 koko Helsingin työllisyysaste oli laskenut 92 prosenttiin. Lähiöiden välillä on havaittavissa selkeitä kehityseroja. Joissakin lähiöissä työllisyysaste on kehittynyt paremmin kuin kaupungissa keskimäärin, kun taas toisten lähiöiden työllisyysaste on laskenut huomattavasti suhteessa Helsingin keskiarvoon. Vuonna 2000 parhaimmin pärjäävien lähiöiden työllisyysaste oli neljä prosenttiyksikköä korkeampi kuin Helsingissä keskimäärin ja heikoimmin kehittyneessä lähiössä 13 prosenttiyksikköä alhaisempi. 2000-luvulla lähiöiden väliset erot Helsingissä eivät ole kasvaneet 1990-luvun tapaan, mutta työllisyysasteella mitattuna lähiöiden väliset erot ovat pysyneen pitkälti samoina.
Työllisyysaste ei ole kehittynyt Helsingin saman aikakauden lähiöissä yhdenmukaisella tavalla vaan lähiöiden kehityssuunnissa on selkeitä eroja. Ne alueet, joissa työllisyysaste oli lähtökohtaisesti alhaisempi kuin Helsingissä keskimäärin vuonna 1990, ovat kehittyneet kaikkein heikoimmin, kun taas paremmassa lähtöasemassa olleet lähiöt ovat pääsääntöisesti kehittyneet kaupungin keskiarvoa paremmin.
Lähiöissä huomattavia eroja
Lähiöiden työllisyysasteen kehitys suhteessa kaupungin keskiarvoon vastaa aikaisempien tutkimusten empiirisiä havaintoja siitä, että alueiden väliset sosioekonomiset erot Helsingissä ja Helsingin seudulla ovat kasvaneet laman jälkeisenä aikana. Tässä esimerkissä on tarkasteltu samalla aikakaudella rakennettuja kerrostalovaltaisia lähiöitä, jotka kaikki sijaitsevat Helsingin keskustan ja tärkeimpien alakeskuksien ulkopuolisilla alueilla. Työllisyysasteen kehitys osoittaa, että samassa kaupungissa sijaitsevat saman aikakauden lähiöt eivät ole yhtenäinen ryhmä, joka olisi kehittynyt yhdenmukaisella tavalla.
Valtakunnan tasolla lähiöiden väliset erot ovat aiempien tutkimusten mukaan vieläkin merkittävämmät. Lähiöiden väliset erot johtuvat esimerkiksi niiden rakennusajankohdasta ja siitä, minkä tyyppisellä paikkakunnalla ne sijaitsevat (esim. Seppälä 1990, Lankinen 1998). Suomalaiset lähiöt eroavat merkittävästi toisistaan muun muassa kooltaan, rakennetulta ympäristöltään, palvelurakenteeltaan ja liikenneyhteyksiltään. Lähiöiden asuntokannassa ja asuntojen hallintasuhteissa on myös selkeitä alueellisia eroja, mikä vuorostaan vaikuttaa alueiden väestöpohjaan ja niiden sosioekonomiseen profiiliin. Vuokra-asuntojen osuus lähiöiden asuntokannasta vaihtelee sekä kaupungin sisällä että eri kaupungeissa sijaitsevien lähiöiden välillä (Lankinen 1998: 9).
Lähiöiden moninaisuus tuntuu usein unohtuvan lähiöitä koskevassa julkisessa keskustelussa, jossa lähiöt usein nähdään samankaltaisina alueina, joilla on yhtenevät kehitystarpeet. Kaikki lähiöt eivät kuitenkaan ole sosioekonomisesti taantuvia alueita. Lähiöiden kehittämisessä olisikin tärkeä huomioida lähiöiden väliset erot ja kunkin lähiön erityispiirteet. Käynnissä olevan tutkimushankkeen edistyessä Suomen lähiöiden moninaisuudesta saadaan lisää tietoa keskustelun ja kehittämisen taustaksi.
Mats Stjernberg työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitoksessa.
Kirjallisuus:
Bernelius, V. (2013). Eriytyvät kaupunkikoulut: Helsingin peruskoulujen oppilaspohjan erot, perheiden kouluvalinnat ja oppimistuloksiin liittyvät aluevaikutukset osana kaupungin eriytymiskehitystä. 223 s. Tutkimuksia 2013: 1. Helsingin kaupungin tietokeskus.
Cantell, T. (2013). Lyhyesti helsinkiläisistä, alueellisesta erilaistumisesta ja taloudesta. Helsingin tila ja kehitys 2013. Helsingin kaupungin tietokeskus. 9–20.
<http://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/13_02_11_Tila_ja_kehity...
Dhalmann, H. (2011). Yhden uhka, toisen toive?: Somalien ja venäläisten asumistoiveet etnisen segregaatiokehityksen valossa. 106 s. Geotieteiden ja maantieteen laitoksen julkaisuja A10. Helsingin yliopisto, Helsinki.
Halme, T., K. Koski, S. Niskanen & H. Kurki (2001). Lähiöiden palvelut. Kysyntä, tarjonta ja kehittämiskeino.t 112 s. Suomen ympäristö 475. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Hankonen, J. (1994). Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta: suunnittelujärjestelmän läpimurto suomalaisten asuntoalueiden rakentumisessa 1960-luvulla. 539 s. Otatieto, Espoo.
Hurme, R. (1991). Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen. 211 p. Societas Scientiarum Fennica.
HS (2013). Asuntoministeri tukisi lähipalveluja tiivistämällä lähiöitä5.11.2013.
HS (2013). Ministeri lupaa rahaa lähiöiden asukastiloihin. 4.11.2013.
<http://www.hs.fi/kotimaa/Ministeri+lupaa+rahaa+l%C3%A4hi%C3%B6iden+asukastiloihin/a1383532708717>
Ilmonen, M. (1994). Puutarhakaupungista ongelmalähiöön teoksessa Haarni, T. (toim.) (1994) Ihmisten kaupunki? Urbaani muutos ja suunnittelun haasteet. Yhdyskuntasuunnittelun täydennyskoulutuskeskus & Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. Stakes raportteja 152. Jyväskylä.
Lankinen, M. (1999). Lähiöiden välinen ja sisäinen erilaistuminen jatkuu. 52 s. Ympäristöministeriön moniste 52. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Lankinen M. (1998). Lähiöt muuttuvat ja erilaistuvat. 36 lähiön tilastollinen seuranta 1980–95. 65 s. Suomen ympäristö 187. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Lähiöiden kehittämisen ongelmia (1985). Lähiöiden kehittämistyöryhmän muistio. 85 p.
Ympäristöministeriö, Kaavoitus- ja rakennustutkimuksen neuvottelukunta.
Lönnqvist, H. & M. Tuominen (2013). Asuinalueiden sosiaalinen kehitys. Helsingin tila ja kehitys 2013. Helsingin kaupungin tietokeskus. 171–175.