Helsingin seudun muuttoliikkeen ilmiöt ovat samankaltaisia kuin muissa maissa
Koronapandemian aikana vuosina 2020 ja 2021 Helsingin ja koko pääkaupunkiseudun muuttoliike muuttui merkittävällä tavalla. Helsingin kaupungin väestö oli kasvanut ripeästi edeltävät 15 vuotta aina vuodesta 2005 lähtien, mutta vuonna 2020 kasvu taittui muuttoliikkeen käännyttyä tappiolliseksi. Myös koko Helsingin seudulla väestönmuutokset olivat poikkeuksellisia. Muuttovoitto seudulla oli vajaat 7 000 asukasta vuonna 2021, kun muuttovoiton keskiarvo oli ollut koko 2010-luvun ajan noin 12 000 asukasta. (Mäki & Sinkko 2023, Sinkko 2022.) Kehämäinen muutto kaupungeista ulospäin kasvoi koronavuosina selvästi, eli Helsingistä muutettiin aiempaa enemmän muulle pääkaupunkiseudulle, pääkaupunkiseudulta puolestaan seudun kehyskuntiin (ns. Kuuma-kuntiin), ja niistä eteenpäin muualle Uudellemaalle (MDI 2022).
Helsingin seudulla tapahtuneet muutokset muuttoliikkeessä eivät ole globaalisti tarkasteltuna ainutkertaisia, sillä myös useissa muissa maissa poismuuttaminen kaupungeista lisääntyi koronapandemian aikana. Lähtömuuttojen kasvu kosketti ensisijaisesti suuria kaupunkeja ja metropolialueita, joista muutettiin esikaupunkialueille ja maaseudulle aiempaa vilkkaammin (esim. Vogiazides & Kawalerowicz 2022). Koronavuosina eritoten kaupunkien ja niiden lähiseutujen muuttoliikkeessä vaikuttaisi siis tapahtuneen samankaltaisia kehityskulkuja eri puolilla maailmaa. Toisaalta yksilötasolla koronapandemia muutti ihmisten arkea hyvin erilaisilla tavoilla – esimerkiksi lomautuksen kokenut saattoi joutua muuttamaan pois kaupungista halvemman asumisen perässä, kun taas toiselle etätyöhön siirtyminen mahdollisti asuinpaikan vaihdoksen kauemmas työpaikasta väljemmin rakennettuun ympäristöön.
Seuraavassa kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan koronapandemian aikaista muuttoliikettä ja pyritään ymmärtämään asumisen valinnoissa tänä aikana tapahtuneiden muutoksien taustoja. Katsaus jakautuu kahteen päälukuun: ensimmäisessä käydään läpi muuttoliiketutkimuksen keskeisiä käsitteitä ja lähestymistapoja sekä kuvataan, mitä aikaisemman tutkimuksen valossa tiedetään ihmisten asumisvalinnoista ja muuttosyistä. Toisessa pääluvussa siirrytään tarkastelemaan, mitä tutkimuskirjallisuudessa on saatu selville pandemian mukanaan tuomista muutoksista muuttoliikkeeseen ja asumisvalintoihin. Aluksi aihetta lähestytään kansainvälisten tutkimusten näkökulmasta. Tämän jälkeen tarkastellaan monipaikkaisuutta ja etätyön mahdollisia vaikutuksia asumiseen liittyviin päätöksiin.
Katsaus muuttoliikkeen tutkimukseen
Muuttoliikkeen tarkastelu jaetaan tutkimuksessa usein yhteiskunta-, alue- ja yksilötasoon, joista kutakin voi tarkastella eri näkökulmista (esim. Kytö & Väliniemi 2009, 3; Väliniemi-Laurson & Alsuhail 2016, 14). Yksilötasolla voidaan tutkia esimerkiksi yksittäisten ihmisten asumispreferenssejä ja -valintoja, jolloin keskitytään ensisijaisesti muuttopäätöksen subjektiivisiin motiiveihin. Aluetasolla tyypillinen tarkastelunäkökulma on elinkeinotoiminnan ja työmarkkinoiden alueellinen sijoittuminen sekä työvoiman liikkuminen alueella. Yhteiskunnallisella tasolla tarkastellaan puolestaan laajempia ilmiöitä, kuten talouden ja asuntomarkkinoiden kehitystä ja näiden vaikutusta muuttoliikkeeseen. Teoksessa Siirtymät ja valinnat asumispoluilla tutkijat Kirsi Juhila ja Teppo Kröger (2016, 6) kirjoittavat, että jokaisen yksilön asumispolku on ainutlaatuinen ja ennalta määräämätön, mutta toisaalta asumisvalintoihin vaikuttavat muun muassa asumisen rakenteelliset ja poliittiset ehdot, eriarvoisuus sekä kulttuuriset normit. Näin ollen muuttoliikkeen tutkimuksessa on yhdistettävä mikro- ja makrotason lähestymistapoja.
Asumispolun käsitettä voidaan käyttää kuvaamaan asumisen eri vaiheita ja niitä paikkoja, joista syntyy koettu ja eletty asumishistoria (Juhila & Kröger 2016, 5). Asumispolun käsitteen yhteydessä Juhila ja Kröger käyttävät siirtymän ja valinnan käsitteitä. Siirtymillä tarkoitetaan asumispolun risteyskohtia, jotka liittyvät usein elämänkaaren eri vaiheisiin, kuten lapsen muutto pois vanhempien luota. Valinnoilla viitataan yksilön tekemiin päätöksiin asuinpaikastaan asumispolun ja siirtymien eri vaiheissa. Valinnanmahdollisuudet kuitenkin vaihtelevat esimerkiksi suhteessa yksilön taloudellisiin resursseihin. Juhila ja Kröger tuovat esiin, että asumispolun eri vaiheet eivät muodostu yksinomaan ihmisen omista rationaalisista ja yksilöllisistä pyrkimyksistä käsin, vaan suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja sosiaalisiin suhteisiin. (2016, 5–6.) Asumispäätökset ovat siis yleensä kompromisseja, joihin vaikuttavat niin mahdolliset asuinkumppanit ja heidän toiveensa kuin esimerkiksi työ- tai opiskelupaikan sijainti.
Lawrence Brown ja Eric Moore (1970) ovat jakaneet muuttopäätöksen teoreettisella tasolla kahteen eri vaiheeseen. Heidän mukaansa muuttopäätöksessä voidaan erottaa ensisijainen muuttosyy, joka on usein elämäntilanteeseen ja muuttuneisiin asumistarpeisiin liittyvä. Esimerkiksi työpaikan vaihtaminen voi olla ensisijainen muuttosyy, joka johtaa muuttopäätöksen toiseen vaiheeseen eli pohtimaan muuton tarkempaa kohdentumista. Tällä voidaan viitata niin asuinympäristön kuin asunnon ominaisuuksien valintaan. Ensi- ja toissijaisen muuttosyyn käsitteitä voidaan verrata myös Juhilan ja Krögerin (2016) käyttämiin siirtymien ja valintojen käsitteisiin, sillä siirtymät näyttäytyvät usein ensisijaisina muuttosyinä, jotka johtavat valintoihin eli toissijaisiin muuttosyihin.
Yksi tapa tutkia asumisen valintoja ja muuttopäätöksiä on tutkia ihmisten asumispreferenssejä. Asumispreferenssit tarkoittavat yleisesti ottaen niitä odotuksia ja toiveita, joita ihmiset kohdistavat asumiseen. Asumispreferenssin käsitteen käyttö tutkimuksissa on kuitenkin saanut osakseen kritiikkiä sen yksiulotteisuudesta, mikä voi johtaa kyselytutkimuksissa vastaajan kuvaamaan todellisten resurssien ulkopuolella olevaa asumisunelmaa (esim. Lapintie 2010). Toisaalta asumispreferenssitutkimuksessa on myös pyritty erottamaan toteutuneet valinnat asumiseen liittyvistä ihanteista ja ideaaleista (esim. MDI 2022, 11–12). Käytännössä tutkimustavalla on suuri vaikutus siihen, millaisia tuloksia asumispreferenssejä tutkittaessa saadaan. Toteutuneet valinnat ja asumisen ideaalit ovat usein yhteen kietoutuneita, jolloin niiden erottaminen toisistaan voi olla haastavaa niin tutkijalle kuin tutkimuksen kohteena olevalle.
Muuttosyyt ja asumisvalinnat
Edellä on kuvattu muuttoliiketutkimuksessa käytettyjä tarkastelutapoja sekä asumisen valintoihin liittyviä keskeisiä käsitteitä. Tässä luvussa kuvataan sitä, millaista tietoa tutkimuksissa on saatu ihmisten muuttosyistä ja asumisvalinnoista.
Aikaisemman tutkimuksen perusteella tiedetään, että päätös muuttaa asunnosta toiseen liittyy usein elämäntilanteen muutoksiin (esim. Clark & Onaka 1983; Vilkama, Ahola & Vaattovaara 2016), jotka aiemmin mainittujen Brownin ja Mooren (1970) jaottelussa ovat tyypillisesti ensisijaisia muuttosyitä. Tällaisia asumiseen liittyviin tarpeisiin vaikuttavia muutoksia voivat olla esimerkiksi perhetilanteen muuttuminen, kuten ero, kumppanin kanssa yhteen muuttaminen tai perheenlisäys.
Hannu Kytö ja Jenni Väliniemi (2009) selvittivät tutkimuksessaan Pääkaupunkiseudun muuttovirrat muutoksessa muuttojen suuntautumista, motiiveja ja taustaa. Tutkijoiden lähtöoletuksena oli, että muuttohalukkuuteen vaikuttavat ihmisten tarpeet, elämäntilanne sekä resurssit. Tutkimuksen perusteella keskeisimpiä asuinkunnan valintaan vaikuttavia tekijöitä oli mieluisan asunnon löytäminen. Pääkaupunkiseudulle ihmisiä houkutteli tapahtumarikas elämä ja kaupunkimainen elinympäristö, kun taas kehyskuntiin muuttajia kiinnostivat edullisemmat hinnat ja pientaloasuminen. Kehyskuntiin pääkaupunkiseudulta muuttaneita yhdisti myös asuinympäristön turvallisuuden, viihtyisyyden ja rauhallisuuden arvostaminen. (Kytö & Väliniemi 2009.)
Katja Vilkama, Susanna Ahola ja Mari Vaattovaara (2016) tarkastelivat asuinympäristön vaikutusta asuinalueella viihtymiseen ja muuttopäätöksiin pääkaupunkiseudulla. Samoin kuin Kydön ja Väliniemen (2009) tutkimuksessa, myös tässä tutkimuksessa asuntoon liittyvät tekijät näyttäytyivät keskeisimpinä muuttosyinä ja muuton kohdentumista määrittävinä tekijöinä. Asuinympäristöllä ja niistä muodostetuilla mielikuvilla todettiin kuitenkin olevan vaikutusta muuttojen valikoivaan suuntautumiseen. Erityisesti asuinympäristön vaikutus muuttopäätökseen tuli esiin silloin, kun kyseessä oli poismuutto sosioekonomisesti heikoimmilta alueilta. Näiltä alueilta pois muutettaessa joka neljäs tutkimukseen vastannut raportoi haluavansa vaihtaa asunnon lisäksi asuinympäristöä. Tutkijoiden mukaan asuinympäristön valinta siis heijastuu valikoivaan muuttoliikkeeseen ja tätä kautta voimistaa alueiden eriytymiskehitystä. Pääkaupunkiseudulla alueiden arvostuserot tulivat tutkimuksessa esiin etenkin heikommiksi koettujen alueiden välttämisenä uutta asuinaluetta valitessa. (Vilkama, Ahola & Vaattovaara 2016, 108–110.)
Turussa asumispreferenssejä selvittäneen Antti Vasasen (2010) tutkimuksessa keskustan asukkaat jakautuivat kahteen ryhmään: pientaloasumista arvostaviin ja tiivistä kaupunkiympäristöä suosiviin. Vasanen toteaa, että tulos on osin ristiriitainen, sillä kaikki tutkimukseen vastanneet ovat valinneet asuinpaikakseen kaupunkikeskustan, vaikka tärkeimpinä asumisviihtyvyyttä lisäävinä tekijöinä vastaajat pitivät luonnonläheisyyttä ja pihapiirin vehreyttä. Tämä on Vasasen mukaan huomionarvoista, koska yleensä ottaen omakotitaloasumista kaupunkien ulkopuolella pidetään luonnonläheisenä, toisin kuin kaupunkien keskustoja. Toisaalta, kuten tutkija itsekin toteaa, myös tässä asumispreferenssitutkimuksessa tulokset saattavat heijastella ennemmin asumisen ideaaleja kuin asukkaan todellisia tarpeita ja realiteetteja. (Vasanen 2010, 20–21.)
Yhteenvetona voidaan todeta, että ensinnäkin muuttosyitä on mahdollista tarkastella kahdella tasolla: ensi- ja toissijaisten muuttosyiden kautta. Ensisijaisena syynä muutolle on yleensä elämäntilanteessa tapahtuva muutos, joka vaikuttaa asumisen tarpeisiin ja saa aikaan muuttopohdinnan. Sen sijaan toissijaiset syyt muutolle ovat moninaisia, mutta liittyvät usein keskeisesti asuntoon, kuten asumisen hintaan, kokoon tai laatuun tai asumismuodon vaihtoon. Toiseksi muuttosyiden tarkastelussa on yksilön tekemien valintojen lisäksi tärkeää kiinnittää huomio yksilön käytössä oleviin resursseihin ja siihen ympäristöön, jossa asumisvalintoja tehdään. Asumispreferenssitutkimuksen perusteella Suomessa on tavanomaista toivoa luonnonläheistä ja vehreää asuinympäristöä, mutta tutkimuksissa tämä toive on myös tulkittu kollektiiviseksi mielikuvaksi pientaloasumisen tavoiteltavuudesta, joka ei välttämättä kerro todellisista asumistoiveista ja -valinnoista paljoakaan (ks. esim. Lapintie 2010).
Muuttoliikkeen kehityskulut korona-aikana tutkimuskirjallisuuden valossa
Koronavuosina 2020 ja 2021 muuttoliike kaupungeista esikaupunkialueille ja maaseudulle lisääntyi. Julkisessa keskustelussa on pohdittu syitä kaupunkien vetovoiman heikkenemiselle ja spekuloitu esimerkiksi Nurmijärvi-ilmiön paluusta (Helsingin Sanomat 2.2.2021: ”Ennuste: Käynnissä on uusi Nurmijärvi-ilmiö koronan myötä, ja vieraskielinen väestö kasvaa”). Nurmijärvi-ilmiöllä viitataan erityisesti lapsiperheiden keskuudessa 2000-luvun alkupuolella tapahtuneeseen muuttoliikkeeseen isoista keskuskaupungeista kehyskuntiin. Koronapandemian aikana Helsingin seutua koskettaneet muutokset ovat kuitenkin siitä mielenkiintoisia, että kehyskuntiin on muutettu aiempaa enemmän myös kerrostalovaltaisille alueille eli pientalojen suosio ei erityisesti korostunut (MDI 2022, 38). Tässä mielessä korona-aikana tapahtunut seutuistuminen eroaa 2000-luvun alun Nurmijärvi-ilmiöstä, jolloin kaupungeista poismuuttajat toivoivat juuri omakotitaloasumista (emt.).
Asumispreferenssien näkökulmasta on kiinnostavaa pohtia, millä tavoin koronapandemia on voinut vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin toteuttaa asumiseen liittyviä toiveita. Esimerkiksi tutkijat Olli Lehtonen ja Ossi Kotavaara (2021) toteavat, että koronan myötä pehmeät vetovoimatekijät, kuten asuinympäristön viihtyisyys, saattavat määrittää aiempaa enemmän ihmisten muuttoliikettä ja asumisvalintoja. Tutkijoiden mielestä työn irtautuminen paikkasidonnaisuudesta voi vaikuttaa aluekehitykseen uudenlaisilla tavoilla ja antaa ihmisille mahdollisuuksia pohtia asuinpaikkaansa aiempaa joustavammin. Kuten edeltävässä luvussa kuvattiin, suomalaisille tärkeitä asumisviihtyvyyteen vaikuttavia tekijöitä ovat juuri luonnonläheisyys ja asuinympäristön vehreys. Voidaan pohtia, onko etätyön yleistyminen vaikuttanut siihen, että yhä useammalla on ollut mahdollisuus toteuttaa näitä preferenssejä (asumistoiveista ks. myös Marttinen & Bayar 2023). Toisaalta koronapandemia muutti elämää kaupungeissa merkittävästi: rajoitusten vuoksi esimerkiksi kulttuuritapahtumat ja ravintolat olivat pitkiä aikoja suljettuina, mikä on saattanut saada ihmiset kyseenalaistamaan kaupunkien viihtyisyyttä asuinpaikkana.
Puolivuosittain toteutettavassa Helsinki-barometrissa selvitettiin vuosina 2020–2022 ihmisten muuttoaikeita sekä sitä, onko muuton syynä koronapandemia. Syksyllä 2020 koronan takia muuttoa pois Helsingistä suunnitteli 3,6 prosenttia vastaajista ja keväällä 2021 vastaava osuus oli 5,9 prosenttia. Kevääseen 2022 mennessä muuttoaikeet koronan vuoksi vähenivät noin prosenttiin. (Hirvonen 2022.) Helsinki-barometrin perusteella ei siis vaikuta siltä, että koronapandemia itsessään olisi ollut erityisen merkittävä syy poismuutolle kaupungista. Lienee todennäköisempää, että pandemia on sen sijaan voimistanut tiettyjä muuttoliikkeen kehitystrendejä – ja toisaalta heikentänyt toisia. Helsinki-barometrin perusteella muuttoaikeet muista syistä ovatkin lisääntyneet (Kuvio 1).
Syksyllä 2020 muuttoa pois Helsingistä suunnitteli noin 15 prosenttia ja keväällä 2022 jo 25 prosenttia vastaajista. Myös syksyn 2022 barometrissa noin joka neljännellä oli muuttoaikeita. Tuolloin muuttoa harkitsivat useimmin opiskelijat ja työttömät, ja ikäluokittain tarkasteltuna alle 39-vuotiaat (ks. Keskinen & Hirvonen 2023). Kevään 2023 barometrissa muuttoaikeisten osuus oli lähes sama kuin edellisellä kierroksella.
Seuraavassa luvussa siirrytään tarkastelemaan eri maissa koronapandemian aikana muuttoliikkeessä tapahtuneita muutoksia. Tämän jälkeen pohditaan, millä tavalla pandemia on voinut vaikuttaa monipaikkaiseen asumiseen ja elämiseen. Kolmannessa alaluvussa kuvataan etätyön mahdollisia vaikutuksia asumisen valintoihin ja kaupunkikehitykseen.
Poismuutto kaupungeista lisääntyi eri maissa
Useissa maissa on tehty havaintoja ihmisten halukkuudesta muuttaa koronapandemian alkamisen jälkeen pois kaupungeista harvemmin asutuille alueille. Kaupunkien aseman muuttoliikkeessä on havaittu heikenneen suhteessa esikaupunkialueisiin tai maaseutuun esimerkiksi Saksassa (Stawarz ym. 2022), Ruotsissa (Vogiazides & Kawalerowicz 2022), Japanissa (Kotsubo & Nakaya 2022) ja Espanjassa (González-Leonardo, Rowe & Fresolone-Caparrós 2022). Ruotsin tilastokeskuksen (Statistikmyndigheten SCB 2023) tietojen mukaan lähtömuuttojen määrä Tukholmasta kasvoi merkittävästi vuosina 2020–2022. Tukholman nettomuutto maan sisäisen muuttoliikkeen osalta oli lievästi tappiollista jo vuosina 2014–2019, mutta muuttui huomattavan tappiolliseksi eritoten vuonna 2021 (muuttotappio yli 11 000 asukasta kuntien välisessä muuttoliikkeessä). Tulomuutto kaupunkiin pysyi koronavuosina aiempien vuosien tasolla, joten muuttotappion aiheutti lisääntynyt poismuutto, joka kosketti erityisesti 25–44-vuotiaita. (emt.).
Kuviossa 2 on kuvattu kaikkien Pohjoismaiden pääkaupunkien nettomuutto kuntien välisessä muuttoliikkeessä. Nettomuutolla tarkoitetaan kuntien välisen tulo- ja lähtömuuton erotusta eli tässä tapauksessa pääkaupungista maan muihin kuntiin ja muista kunnista pääkaupunkiin suuntautuvien muuttomäärien eroa. Tukholman asema maan sisäisessä muuttoliikkeessä heikkeni pandemian aikana pääkaupungeista eniten, kun taas Helsingin muuttotappiot olivat vähäisimmät.
Koronapandemian aikaisessa julkisessa keskustelussa on korostunut ihmisten halukkuus muuttaa aiempaa väljempiin tiloihin ja vehreämpään ympäristöön. Kansainvälisissä tutkimuksissa on saatu joitakin havaintoja siitä, että ihmisten asumispreferenssit olisivat muuttuneet koronan myötä. Esimerkiksi Ruotsissa vuonna 2021 toteutetussa kyselyssä (Hemnet 2021) vastaajat antoivat enemmän arvoa omalle pihalle ja kodin etätyökäyttöön soveltuville tiloille verrattuna aiempien vuosien vastaaviin selvityksiin. Myös Italiassa asumismieltymyksiä tarkastelleessa tutkimuksessa havaittiin, että ihmiset olivat koronavuosina merkittävästi aiempaa kiinnostuneempia asumisesta pihallisessa omakotitalossa (Guglielminetti ym. 2021). Italialaistutkijat arvioivat, että koronapandemian vuoksi asetetut liikkumisrajoitukset ovat voineet vaikuttaa ihmisten halukkuuteen asua aiempaa väljemmissä tiloissa.
Toistaiseksi on epävarmaa, millaisena muuttoliikkeen kehitys tulee jatkumaan pandemia-ajan jälkeen. Yksi tekijä, joka voi osaltaan vahvistaa muuttoliikettä kaupungeista maaseutumaisille alueille myös jatkossa, on etätyön yleistyminen. Stawarz ym. (2022) tuovat tutkimuksessaan esiin, että koronapandemian myötä lisääntynyt etätyö on saanut monet kyseenalaistamaan päivittäistä työmatkailua ja tarvetta työskennellä kaupunkitoimistossa. Tutkimuksen perusteella Saksassa kaupungeista muuttivat korona-aikana pois ensisijaisesti perheet, kun taas nuoria aikuisia muutti tavallista vähemmän kaupunkeihin. Tutkijat pohtivat, että etätyöllä voi olla vaikutusta erityisesti sellaisten perheiden keskuudessa, jotka ovat aiemmin asuneet kaupungissa lyhyen työmatkan vuoksi mutta haluaisivat elää maaseutumaista elämää. Etätyö voi siis tuoda aiempaa useammalle mahdollisuuden toteuttaa asumismieltymyksiään. (Stawarz ym. 2022.)
Ruotsissa Tukholman alueella muutettiin vuoden 2020 aikana erityisesti esikaupunkialueelle, mutta myös pienempiin kuntiin mukaan lukien perinteisesti turistien suosimiin kohteisiin (Vogiazides & Kawalerowicz 2022). Kiinnostavaa Tukholman alueen muuttoliikkeessä on se, että Vogiazidesin ja Kawalerowiczin tutkimuksen perusteella ydinkaupungista pois muuttaneet olivat todennäköisemmin terveysalan tai muiden julkisten palvelualojen työntekijöitä kuin tietotyön parissa työskenteleviä, joiden keskuudessa etätyö on yleisintä. Näin ollen ruotsalaistutkimus ei tue väitettä, jonka mukaan mahdollisuus etätyöhön olisi keskeinen vaikutin kaupungista pois muutettaessa. Sen sijaan Ruotsissa on ollut havaittavissa kehitys, jossa maaseutumaisille alueille muuttavat etupäässä ihmiset, jotka työskentelevät maanlaajuisesta työvoimapulasta kärsivillä aloilla. Toisaalta Vogiazides ja Kawalerowicz tuovat esiin, että heidän tutkimuksensa huomioi vain muuttajat, jotka tekivät vuonna 2020 pysyvän osoitteenmuutoksen. Tutkimus ei siis ottanut huomioon niitä ihmisiä, jotka muuttivat lyhytaikaisemmin esimerkiksi kesämökilleen tai sukulaistensa luokse. Tutkijat huomattavatkin, että monipaikkaista elämäntapaa, jossa yksilöt jakavat aikansa useamman asuinpaikan välillä, olisi tutkittava lisää.
Monipaikkaisuus sai uutta nostetta
Valtioneuvoston hankkeen ”Elinvoimainen ja kestävä monipaikkainen Suomi” loppuraportissa (Rannanpää ym. 2022) todetaan, että monipaikkaisuuden käsite tuli suomalaisille tutuksi koronavuosien aikana. Monipaikkaisuus ei ole uusi ilmiö, mutta se on kiihtynyt nyky-yhteiskunnassa digitalisaation, perhe- ja työelämän sekä vapaa-ajan kulutuksen muutosten myötä. Monipaikkaisuudella voidaan tarkoittaa niin päivittäistä liikkumista ja paikan vaihtamista esimerkiksi työn ja kodin välillä kuin rajatummassa merkityksessä monipaikkaista asumista, jolla viitataan vuororytmiseen asumiseen kahdessa tai useammassa asuinpaikassa. Koronapandemia lisäsi etätyötä tekevien ihmisten määrää, jonka myötä työskentely esimerkiksi vapaa-ajan asunnolta tai muu monipaikkainen ajanvietto tuli mahdolliseksi aiempaa useammalle. Etätyö voi kuitenkin myös vähentää monipaikkaisuutta, kun työpaikalle ei ole enää välttämätöntä kulkea. (Rannanpää ym. 2022.)
Monipaikkaisuus edistää monikeskuksista aluerakennetta ja vahvistaa erityisesti kaupunkien lähiseutuja (Rannanpää ym. 2022), joka on ollut nähtävissä esimerkiksi Helsingin seudulla Kuuma-kuntien lisääntyneinä muuttovoittoina koronapandemian aikana (ks. MDI 2022). Kaupunkiseutujen ohella monipaikkaisuus hyödyttää myös maaseutua ja erityisesti perinteisiä mökkipaikkakuntia. Monipaikkaisen väestön painopiste on kuitenkin siirtynyt 2020-luvulla entistä enemmän Etelä-Suomeen, joten Helsingin seudun väestönkasvua monipaikkaisuuden ei ennakoida heikentävän. Sen sijaan työperäinen monipaikkaisuus voi vähentää pendelöintivirtoja kaupunkeihin. (Rannanpää ym. 2022.) Laura Ansala (2023) on tarkastellut artikkelissaan Helsingissä työssäkäyvien asuinpaikkoja ensimmäisen koronavuoden osalta. Tarkastelun perusteella Helsingissä työssäkäyvien mutta muualla asuvien määrä kasvoi selvästi vuonna 2020. Muutos kosketti kaikkia ammattiryhmiä eli myös niitä, joissa lähityötä on paljon. Ansalan mukaan vaikuttaakin siltä, että pandemian alkuvaiheessa monilla Helsingissä työssäkäyvillä etäisyys kodin ja työpaikan välillä menetti merkitystään etätyömahdollisuudesta riippumatta. (emt.) Mikäli samanlainen kehitys jatkuu myös pandemian jälkeen, pendelöintivirrat Helsinkiin tuskin vähenevät.
Helsingin kaupungin verkkolehti Kvartissa (4.2.2021) haastateltiin monipaikkaisuudesta viittä tutkijaa. Asiantuntijoiden mukaan kaupungistumisen trendi ei ole pysähtymässä. Monipaikkaisuutta voi kuitenkin lisätä tulevaisuudessa Suomen ikääntyvä väestö, kun nuoremmat polvet perivät heidän asuntojaan eri puolilta Suomea. Toisaalta keskeinen kysymys on, missä ja millaisten palvelujen äärellä jatkuvasti kasvava joukko ikäihmisiä haluaa jatkossa asua. (Kvartti 4.2.2021.) Onkin hyvä huomata, että eläkkeellä olevalle väestölle esimerkiksi tietoliikenneyhteyksien paraneminen ja etätyömahdollisuudet tuskin ovat keskeisiä tekijöitä asuinpaikan valinnassa tai syitä monipaikkaiselle asumiselle. Sen sijaan ikäihmisillä voi olla paremmin aikaa toteuttaa esimerkiksi kausiasumista kesämökillä. Kvartissa haastatellun tutkimusprofessori Hilkka Vihisen mukaan monipaikkaista asumista olisi tutkittava lisää, jotta saataisiin tarkempaa tietoa monipaikkaisuuden laajuudesta ja siitä, millä tavalla koronapandemia on mahdollisesti ilmiöön vaikuttanut. Tällä hetkellä monipaikkaisen asumisen yleisyyttä on vaikeaa selvittää luotettavasti, sillä virallisissa tilastoissa henkilöllä voi olla vain yksi asuinpaikka.
Etätyö tuli jäädäkseen
Yksi asumiseen läheisesti liittyvä tekijä on työnteon tavoissa pandemian myötä tapahtunut muutos. Etätyön tekeminen lisääntyi Suomessa merkittävästi heti ensimmäisenä pandemiakeväänä 2020. Etätyötä on kuitenkin tehty jo ennen koronapandemiaa ja se on yleistynyt erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Vuonna 2018 etätöitä teki 28 prosenttia palkansaajista, kun vuonna 2013 osuus oli 16 prosenttia (Sutela, Pärnänen & Keyriläinen 2019, 252). Eurofoundin tilaston (2021) perusteella keväällä 2021 jopa miljoona suomalaista, lähes 60 prosenttia, teki etätyötä.
Henrik Lönnqvist ja Minna Salorinne tarkastelivat artikkelissaan (2022) etätyöhön soveltuvien työpaikkojen määrää Suomessa. Ammattiluokitukseen perustuvan laskentamallin mukaan koko Suomessa on etätyöhön hyvin soveltuvia työpaikkoja hieman yli 600 000, joka vastaa 27 prosenttia maan työpaikoista. Pääkaupunkiseudulla määrä on selvästi suurempi: 42 prosenttia työpaikoista sopii hyvin etätyöhön. Osuudet ovat kuitenkin huomattavasti pienempiä kuin etätyötä pandemian aikana tehneiden määrä. Vaikuttaakin siltä, että pandemian aikana etätyötä tehtiin myös sellaisissa tehtävissä, joihin se ei soveltunut kovinkaan hyvin. (Lönnqvist & Salorinne 2022.)
Turun yliopisto julkaisi keväällä 2021 tutkimuskatsauksen (Kovalainen, Poutanen & Arvonen 2021) etätyöstä ja sen sujuvuudesta pandemian alkuvaiheessa. Tutkimus perustuu väestötasoiseen verkossa toteutettuun kyselyyn syksyltä 2020 (N=1518). Kyselyn perusteella 45 prosenttia vastaajista teki etätöitä säännöllisesti tai epäsäännöllisesti keväällä 2020. Yli puolet, 55 prosenttia vastanneista, ei kuitenkaan tehnyt lainkaan etätöitä kevään 2020 aikana. Tutkijoiden mukaan nopea etätyöhön siirtyminen on tuottanut eriytyvää kehitystä, sillä kaikkia työtehtäviä ei ole mahdollista suorittaa etätyönä kokonaan tai edes osittain. Matalasti koulutetut ja pienituloiset tekivät vähemmän etätyötä, jonka lisäksi heillä oli enemmän vaikeuksia etätyössä tarvittavien työvälineiden käytössä sekä puutteita erillisistä työtiloista. Sen sijaan korkeasti koulutetuista ja kaikkein hyvätuloisimmista (ansiot yli 80 000 euroa/v.) yli puolet tekivät säännöllisesti etätyötä keväällä 2020 ja he myös kokivat etätöiden tekemisen sujuvan hyvin. (Kovalainen, Poutanen & Arvonen 2021.)
Lönnqvistin ja Salorinteen (2022) tarkastelusta nähdään myös, että etätyö soveltuu parhaiten korkean osaamistason tietotyöhön. Johtajien sekä toimisto- ja asiakaspalvelutyöntekijöiden ammattiryhmissä etätyöhön sopivia tehtäviä koko Suomen tasolla on yli 60 prosenttia työpaikoista. Helsingissä johtajien työpaikoista etätyöhön hyvin soveltuvia on 83 prosenttia ja erityisasiantuntijoiden tehtävistä 69 prosenttia. Koko maan tasolla erityisasiantuntijoiden ammattiryhmässä työtehtävien soveltuvuus etätyöhön on matalampi (55 %), koska heitä työskentelee enemmän esimerkiksi läsnäoloa vaativissa teollisuuden toimialan tehtävissä. Lönnqvist ja Salorinne toteavatkin, että mahdollisuudet tehdä etätyötä vaihtelevat eri alueilla elinkeinorakenteen mukaan ja esimerkiksi sen mukaan, miten ammattiryhmät jakautuvat tarkemmalle ammattitasolle. Helsingissä ja Espoossa on ammattirakenteen perusteella muuta Suomea enemmän etätyöhön soveltuvia työpaikkoja, ja tutkijat arvioivat, että nämä ammattiryhmät kasvavat suurissa kaupungeissa myös jatkossa. Tulevaisuudessa töitä tehdään siis yhä enemmän kotona, mikä lisää väljyyttä asuinpaikan valintaan ja voi vaikuttaa monin tavoin kaupunkikehitykseen. (Lönnqvist & Salorinne 2022.)
Työntekijöiden halukkuus jatkaa etätöitä koronapandemian jälkeisessä ajassa on tutkimuksien perustella suurta. Kevään 2021 Helsinki-barometrissa osittaista etätyötä halusi jatkaa 63 prosenttia vastaajista (Keskinen & Hirvonen 2021). Tilastokeskuksen (Sutela & Pärnänen 2021, 51–52) selvityksessä Koronakriisin vaikutukset työelämään -tiedonkeruun vastaajista noin kaksi kolmesta (67 %) toivoi, että voisi tehdä jatkossa enemmän etätyötä kuin ennen pandemiaa. Yleisimmin toivottiin, että etätyötä olisi noin puolet työajasta. Kokopäiväisesti etätyötä toivovia oli vajaa viidennes vastaajista. (Sutela & Pärnänen 2021.) Kovalaisen, Poutasen ja Arvosen (2021) tutkimuksessa 52 prosenttia vastaajista ilmoitti haluavansa jatkaa etätyötä pysyvästi: halukkuutta ilmeni kaikissa ikä-, koulutus- ja tuloryhmissä, mutta erityisesti korkeasti koulutetut olivat kiinnostuneita pysyvästä etätyöstä. Lönnqvistin ja Salorinteen (2022) tarkastelusta saadaan viitteitä siitä, millaisista määristä työntekijöitä voisi olla käytännössä kysymys. Mikäli Helsingin etätyöhön hyvin sopivista 177 000 työpaikasta puolella tehtäisiin jatkossa etätöitä, koskettaisi se noin 88 000 työntekijää. Tutkijat tarkastelivat muutosta myös alueellisesti ja esimerkiksi Kampin alueella liikkuisi tällöin 15 000 työntekijää vähemmän verrattuna tilanteeseen, jossa kaikki työntekijät ovat läsnätyössä. Muutos tarkoittaisi siis aiempaa vähemmän kävijöitä alueen ravintoloihin ja muihin palveluihin. Toisaalta kysyntä palveluille todennäköisesti kasvaisi alueilla, joilla etätyötä tekevät asuvat. (Lönnqvist & Salorinne 2022.)
MDI:n selvityksessä (2022) nostetaan esiin etätyön vaikutukset muuttoliikkeeseen ja sen mahdolliset segregaatiota voimistavat kehityskulut, jotka liittyvät läheisesti asuntomarkkinoiden polarisaatioon. Pandemia-aikana pääkaupunkiseudun muuttotappiot kasvoivat työllisten ja korkeakoulutettujen ryhmissä, mikä saattaa olla yhteydessä paikkariippumattomaan työhön. Etätyö on puolestaan saanut ihmiset kaipaamaan koteihinsa enemmän tilaa ja voi näin ollen kasvattaa syrjäisempien ja edullisempien alueiden vetovoimaa vastaavasti pääkaupunkiseudun vetovoimaa heikentäen. Mikäli etätyö vaikuttaisi muuttoliikkeeseen kaupungeista poismuuttoa lisäten myös koronapandemian jälkeisessä ajassa, Helsingin seudun sisäiset erot saattavat voimistua. Tämä voisi ilmetä pääkaupunkiseudulla lisääntyvänä huono-osaisen väestön osuuden kasvuna samalla, kun korkeasti koulutetut ja hyvätuloiset muuttavat aiempaa enemmän esikaupunkialueille tai maaseudulle. (MDI 2022.) Pandemian aikaisista muuttosyistä on kuitenkin vasta vähän tutkimuskirjallisuutta, jonka perusteella voitaisiin saada näyttöä siitä, että juuri etätyö on ollut keskeinen syy ihmisille muuttaa pois kaupungeista. Vaikka tällä hetkellä näyttää siltä, että etätyö on tullut jäädäkseen ja ihmiset haluavat työskennellä etänä myös jatkossa, kaupungistumisen trendi ei ole loppumassa. Tarvitaan lisää tutkimusta, jotta saadaan tietoa siitä, mitkä ovat paikkariippumattoman työn vaikutukset kaupunkikehitykseen pidemmällä tähtäimellä.
Yhteenveto
Tässä kirjallisuuskatsauksessa on tarkasteltu koronapandemian vaikutuksia muuttoliikkeeseen ja ihmisten asumisvalintoihin. Katsauksen perusteella voidaan todeta, että pandemiavuosina 2020 ja 2021 poismuutto suurista kaupungeista väljemmin asutuille alueille lisääntyi useiden eri maiden metropolialueilla. Toistaiseksi tutkimukset antavat kuitenkin varsin rajallisesti tietoa ihmisten muuttosyistä ja siitä, onko pandemia muuttanut asumiseen liittyviä toiveita – ainakaan pysyvästi. On arvioitu, että esimerkiksi etätyön yleistyminen on vaikuttanut päätökseen muuttaa pois kaupungeista, mutta kyselytutkimukseen pohjautuvaa selkeää näyttöä aiheesta ei toistaiseksi ole. Toisaalta on selvää, että etätyö on lisääntynyt merkittävästi ja vaikuttanee esimerkiksi palvelukysyntään Helsingin keskusta-alueella, missä suurin osa kaupungin etätyöhön hyvin soveltuvista työpaikoista sijaitsee (ks. Lönnqvist & Salorinne 2022).
Palvelukysynnän vähetessä myös palvelutarjonta voi pidemmällä aikavälillä heiketä, mikä saattaisi vähentää Helsingin keskustan vetovoimaisuutta.
Etätyötä ensimmäisenä pandemiavuotena tutkineiden Kovalaisen, Poutasen ja Arvosen (2021) tutkimuksen perusteella mahdollisuus etätyöhön erottelee vahvasti työntekijöitä. Noin joka kolmas tutkimukseen vastanneista ei voinut työskennellä lainkaan paikkariippumattomasti vuonna 2020. Etätyöhön soveltuu parhaiten korkean osaamistason tietotyö, kun taas matalasti palkattuihin, suorittaviin työtehtäviin etätyö sopii vain harvoin. Etätyö on myös alueellisesti jakautunutta, sillä etätyötä tehdään eniten Helsingin ja Uudenmaan alueella ja vähiten Itä- ja Pohjois-Suomessa. (emt., ks. myös Lönnqvist & Salorinne 2022.) Onkin syytä pohtia, onko etätyön yleistyminen luonut uuden eriarvoisuuden ulottuvuuden, jossa ensisijaisesti korkeasti koulutetut ja hyvätuloiset saavat lisää vapautta ja joustavuutta työhön sekä asuinpaikan valintaan.
Lehtonen ja Kotavaara (2021, 55) huomattavat pandemian aikaista muuttoliikettä tarkastelleessa artikkelissaan, että pandemia on ollut hyvä muistutus yhteiskunnassa tapahtuvien merkittävien muutoksien vaikutuksista aluekehityksen trendeihin. Heidän mukaansa trendit voivat hiipua ja uudistua työn luonteessa tapahtuvien muutosten myötä. Tutkijat tuovat esiin, että muutos voi haastaa myös väestöennusteita, jotka seuraavat pitkälti työpaikkojen sijoittumista. (emt.) On kuitenkin keskeistä ymmärtää, että historian valossa väestönkasvun ajoittaiset hidastumiset kaupungeissa eivät ole poikkeuksellisia, vaan väestönkasvu vaihtelee talouden suhdanteiden ja muiden yhteiskunnallisten muutosten myötä. Näin ollen lienee todennäköistä, että vaikka koronapandemia aiheutti väestönkasvussa väliaikaisen pudotuksen, niin Helsingin kuin muiden suurien kaupunkien väestönkasvu tulee jatkumaan vahvana tulevaisuudessa.
Koronapandemian vaikutuksista ihmisten asumisen valintoihin on toistaiseksi vain vähän tietoa. Vaikka suuressa kuvassa ei voida nähdä, että kaupungistuminen olisi pysähtymässä, voi pandemian mukanaan tuomilla muutoksilla olla vaikutusta alue- ja kaupunkikehitykseen. Etätyön yleistyminen on jo vaikuttanut esimerkiksi toimistotilojen suunnitteluun tilatarpeen pienentyessä, ja vastaavasti monissa perheissä on kaivattu kotiin lisää tilaa, jotta etätyöskentely sujuisi paremmin. Suomessa ihmiset toivovat asuinympäristöltään yleensä luonnonläheisyyttä ja tämänhetkisen tutkimustiedon valossa näyttäisi siltä, että koronapandemian aikana tätä toivetta on myös pyritty toteuttamaan. Tarvitaan kuitenkin lisää tutkimusta, jotta voidaan saada tarkempaa tietoa koronan mahdollisista laajemmista vaikutuksista ihmisten asumisvalintoihin ja muuttopäätöksiin. Tähän tarpeeseen vastatakseen Helsingin kaupunki on toteuttanut kaupungista poismuuttaneille suunnatun kyselytutkimuksen, jonka tuloksia tullaan julkaisemaan kesän ja syksyn aikana. Kyselytutkimuksesta saadaan tietoa erityisesti muuttopäätökseen vaikuttaneista tekijöistä.
Sirkku Järvelä toimii tutkijana Helsingin kaupunginkansliassa.
Kirjallisuus
Ansala, L. (2023). Töissä Helsingissä mutta kotona muualla? Viimeaikaiset muutokset Helsingissä työssäkäyvien asuinpaikoissa. Helsingin kaupunki, Kaupunkitiedon verkkolehti Kvartti 19.1.2023.
Brown, L. A. & Moore, E. G. (1970). The intra-urban migration process: A perspective. Geografiska Annaler B 52: 1, 1–13.
Clark, W. A. V. & Onaka, J. L. (1983). Life cycle and housing adjustment as explanations of residential mobility. Urban Studies 20: 47, 47–57.
Eurofound (2021). Living, working and COVID-19 dataset. http://eurofound.link/covid19data
González-Leonardo M., Rowe F. & Fresolone-Caparrós A. (2022). Rural revival? The rise in internal migration to rural areas during the COVID-19 pandemic. Who moved and Where? Journal of Rural Studies 96:2022, 332–342. https://doi.org/10.1016/j.jrurstud.2022.11.006
Guglielminetti, E., Loberto, M., Zevi, G. & Zizza, Roberta. (2021). Living on my Own: The Impact of the Covid-19 Pandemic on Housing Preferences. Bank of Italy Occasional Paper No. 627. http://dx.doi.org/10.2139/ssrn.3891671
Hemnet. (2021). Så vill vi bo – efter restriktioner och hemmajobb [Verkkojulkaisu]. 28.6.2021. Viitattu 18.1.2023. https://www.hemnet.se/artiklar/bostadsmarknaden/2021/06/28/sa-vill-vi-bo-efter-restriktioner-och-hemmajobb
Helsingin Sanomat 2.6.2021. Ennuste: Käynnissä on uusi Nurmijärvi-ilmiö koronan myötä, ja vieraskielinen väestö kasvaa. Viitattu 10.3.2023. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000008009415.html
Hirvonen, J. (2022). Helsingin asuinalueilla viihdytään – muuttohalukkuus silti barometrin mukaan kasvanut. Helsingin kaupunki, Kaupunkitiedon verkkolehti Kvartti 29.6.2022.
Juhila, K. & Kröger, T. (toim.) (2016). Siirtymät ja valinnat asumispoluilla. Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-6664-5
Keskinen, V. & Hirvonen, J. (2023). Helsinki-barometri: Huoli sodan vaikutuksista lieventynyt, vastaajien yleinen tulevaisuudenkuva kuitenkin synkempi. Helsingin kaupunki, Kaupunkitiedon verkkolehti Kvartti 5.4.2023.
Keskinen, V. & Hirvonen, J. (2021). Koronaväsymystä – mutta myös toiveikkuutta. Yli vuosi korona-aikaa Helsingissä. Helsingin kaupunki, Kaupunkitiedon verkkolehti Kvartti 16.6.2021.
Kovalainen, A, Poutanen, S. & Arvonen, J. (2021). Covid-19, luottamus ja digitalisaatio. Tutkimus etätyöstä ja sen järjestymisestä Suomessa keväällä ja syksyllä 2020. Turun yliopisto. Turun kauppakorkeakoulu. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8421-3
Kotsubo, M., & Nakaya, T. (2022). Trends in internal migration in Japan, 2012–2020: The impact of the COVID-19 pandemic. Population, Space and Place, e2634. https://doi.org/10.1002/psp.2634
Kvartti 4.2.2021. Monipaikkainen asuminen tuo lisää sävyjä kaupungistumiskeskusteluun. Helsingin kaupunki, Kaupunkitiedon verkkolehti. Saatavilla: https://www.kvartti.fi/fi/artikkelit/monipaikkainen-asuminen-tuo-lisaa-savyja-kaupungistumiskeskusteluun
Kytö, H. & Väliniemi, J. (2009). Pääkaupunkiseudun muuttovirrat muutoksessa. Kuluttajatutkimuskeskus, Helsinki. Julkaisuja 3/2009.
Lapintie, K. (2010). Intohimon hämärä kohde. Mitä asukas haluaa? Yhdyskuntasuunnittelu 48(2).
Lehtonen, O. & Kotavaara, O. (2021). Havaintoja ihmisten liikkuvuudesta ja nettomuuttoliikkeestä koronapandemian aikana. Maaseutututkimus, 29:1, 32–59. https://journal.fi/maaseutututkimus/article/view/109034
Lönnqvist, H. & Salorinne, M. (2022). Etätyötä jatkossakin – mutta kenelle ja missä? Vajaa puolet Helsingin työpaikoista soveltuu hyvin etätyöhön. Helsingin kaupunki, Kaupunkitiedon verkkolehti. Kvartti 1/2022. https://www.kvartti.fi/sites/default/files/files/issue/kvartti_01_2022_web.pdf
Marttinen, R. & Bayar, J. (2023). Poikkeusajasta toiseen – katsaus asuntomarkkinoihin ja rakentamiseen Helsingissä vuosina 2020–2022. Helsingin kaupunki, Kaupunkitiedon verkkolehti Kvartti 2.6.2023.
MDI (2022). COVID-19-pandemian vaikutukset Helsingin seudun muuttoliikkeeseen, asuntomarkkinoihin ja asumispreferensseihin. Helsingin seudun liikenne. MAL 2023.
Mäki, N. & Sinkko, H. (2023). Helsingin väestö vuodenvaihteessa 2021/2022 ja väestönmuutokset vuonna 2021. Helsingin kaupunki. Kaupunginkanslia, Kaupunkitieto. Tilastoja 2022:7. https://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/23_01_10_Tilastoja_7_Maki_Sinkko.pdf
Rannanpää, S., Antikainen, J., Aro, R., Huttunen, J. Hovi, S., Pitkänen, K., Strandell, A., Nurmio, K., Rehunen, A., Vihinen, H., Lehtonen, O. Muilu, T., & Weckroth, M. (2022). Monipaikkaisuus – nykytila, tulevaisuus ja kestävyys. Valtioneuvoston selvitys - ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2022:9. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/163785
Sinkko, H. (2022). Helsingin ja Helsingin seudun väestöennuste 2021–2060. Ennuste alueittain 2021–2036. Helsingin kaupunki. Kaupunginkanslia, Kaupunkitieto. Tilastoja 2022:6. https://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/22_11_24_Tilastoja_6_Sinkko.pdf
Statistikmyndigheten SCB (2023). Migration by region, age and sex. Year 1997–2022. https://www.statistikdatabasen.scb.se/pxweb/en/ssd/START__BE__BE0101__BE0101J/Flyttningar97/
Stawarz, N., Rosenbaum-Feldbrügge, M., Sander, N., Sulak, H., & Knobloch, V. (2022). The impact of the COVID-19 pandemic on internal migration in Germany: a descriptive analysis. Population, Space and Place, 28, e2566. https://doi.org/10.1002/psp.2566
Sutela, H. & Pärnänen, A. (2021). Koronakriisin vaikutus palkansaajien työoloihin. Tilastokeskus: Työpaperi 1/2021. ISBN 978–952–244–690–9.
Sutela, H., Pärnänen, A. & Keyriläinen, M. (2019). Digiajan työelämä – Työolotutkimuksen tuloksia 1977–2018. Tilastokeskus.
Vasanen, A. (2010). Asuinpaikkana kaupungin keskusta. Asumispreferenssit ja asumisviihtyvyys Turun keskustassa. Yhdyskuntasuunnittelu 48:1, 6–23.
Vilkama, K., Ahola, S. & Vaattovaara, M. (2016). Välttelyä vai vetovoimaa? Asuinympäristön vaikutus asuinalueilla viihtymiseen ja muuttopäätöksiin pääkaupunkiseudulla. Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuksia 2016:4.
Vogiazides, L., & Kawalerowicz, J. (2022). Internal migration in the time of Covid: Who moves out of the inner city of Stockholm and where do they go? Population, Space and Place, e2641. https://doi.org/10.1002/psp.2641
Väliniemi-Laurson, J. & Alsuhail, F. (2016). Uuteen kotiin läheltä. Paikallisuus asunnonvaihdossa Helsingin uusilla asuinalueilla. Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuskatsauksia 2016:10.