Kvartti-lehdessä on raportoitu Urbaani elämäntapa -hankkeen tuloksista aiemminkin. Nuorten aikuisten elämäntyylien (Mustonen & Lindblom 2013) lisäksi on tarkasteltu helsinkiläisten ruokamakua (Lindblom & Mustonen 2014). Tässä artikkelissa tarkastellaan helsinkiläisten pikkulapsiperheiden asumisvalintoja ja asumistyytyväisyyttä.
Artikkeli pohjautuu vuonna 2013 kerättyyn laajaan 25–44-vuotiaille helsinkiläisille kohdistettuun kyselyaineistoon. Aineisto kerättiin postitse ja nettilomakkeella. Kyselylomake lähetettiin 4 000 satunnaisesti poimitulle 25–44-vuotiaalle Helsingissä asuvalle henkilölle. Otokseen kuuluvia lomakkeita palautui 1 100 ja otoksen ulkopuolelta kohderyhmän reunaehdot täyttäviä nettilomakkeita palautui 615. Tutkimuksen reunaehdot iän ja asuinkunnan suhteen täyttäneitä vastaajia oli yhdistetyssä aineistossa yhteensä 1706 kappaletta, määrän jonkin verran vaihdellessa kysymyksestä riippuen. Aineistossa pikkulapsiperheellisiä vastaajia, eli henkilöitä jotka ilmoittavat perheeseensä kuuluvan vähintään yhden 0–6-vuotiaan lapsen, on vajaat 400.
Aineiston keruuajankohdan jälkeen keskustelu lapsiperheiden asumisvalintojen ympärillä on kiihtynyt. Vaikka tutkimuksia ei ole juurikaan tehty – varsinkaan juuri lapsiperheisiin keskittyen – aiheesta uutisoidaan paljon siitäkin huolimatta. Tästä näkökulmasta tämän artikkeli tarkastelu on ajankohtaista, vaikkakin aineisto on jo joitakin vuosia vanha.
Artikkeli tuo oman osansa tähän keskusteluun. Ilmiön pintapuolisen kuvaamisen lisäksi asumiseen liittyviä väittämiä tarkastellaan keskiarvotesteillä menemättä syvemmälle eri muuttujien välisiin yhteyksiin. Artikkelin tarkoituksena on empiirisen aineiston avulla etsiä suuntaa antavia vastauksia lähinnä kahteen kysymykseen:
- Miten alle kouluikäisten lasten vanhempien asenteet ja kokemukset eroavat toisistaan eri alueilla Helsingissä?
- Miten vastaajien taloudellinen tilanne on yhteydessä asumisvalintoihin kantakaupungissa ja esikaupunkialueilla?
Näkökulmia lapsiperheiden keskusta-asumisen kiinnostuksen lisääntymiseen
Viimeaikainen keskustelu on nostanut esille lapsiperheiden lisääntyneen kiinnostuksen keskusta-asumiseen. Helsingissäkin kantakaupunki on lisännyt vetovoimaansa asuinalueena viime vuosikymmenen aikana. Kuten kuviosta 1 nähdään, kantakaupungin 0–6-vuotiaiden lasten osuus Helsingin kaikista saman ikäisistä lapsista on noussut vuodesta 2004 alkaen ja erityisen selvästi vuodesta 2008 eteenpäin. Toki kokonaisuudessaan Helsingin lapsiperheet ovat alueellisesti painottuneet kantakaupungin ulkopuolelle; onhan kantakaupunki pinta-alaltaankin huomattavasti esikaupunkialueita pienempi.
Kuviosta 2 kuitenkin nähdään, että lasten määrän kasvu vuodesta 2008 eteenpäin on ollut kantakaupungissa selvästi esikaupunkia nopeampaa. Alueiden väestömäärät huomioiden huomattavaa on myös, että suuremmasta väestömäärästä huolimatta esikaupungin lapsimäärän absoluuttinen kasvu ei ole ollut kovinkaan paljon kantakaupunkia suurempaa kenties vuosia 2014-2015 lukuun ottamatta.
Tässä artikkelissa käytettävässä aineistossa lapsiperheiden alueellinen jakauma on kutakuinkin vastaavaa ajankohtaa kuvaavan tilaston mukainen: pikkulapsiperheistä neljännes asui vuonna 2012 kantakaupungin alueella ja kolme neljästä esikaupunkien alueella.
Ilmiön syistä ja taustoista käyty keskustelu ei ole saavuttanut konsensusta. Yhtäältä on esitetty, että Helsingin suhteellinen vetovoima on parantunut ja toisaalta kehyskuntiin suuntautuvan muuttoliikkeen hidastumisessa nähdään heijastumia yleisestä taloudellisesta tilanteesta (ks. keskustelu alla). Toisaalta lienee selvää, että rakenteellisten ja taloudellisten seikkojen lisäksi muuttoliikkeeseen ja eri alueiden välisiin dynaamisiin suhteisiin vaikuttavat myös asumispreferenssit ja niiden muutokset.
Kuten edellä esitetyistä kuvioista nähdään, lasten määrä on kasvanut myös esikaupunkialueilla. Kantakaupungissa kasvu on kuitenkin ollut nopeampaa, ja absoluuttinen kasvu väestömäärä huomioiden on ollut huomattavaa. Tästä syystä esikaupungin tarkastelemisen sijaan kantakaupungin, erityisesti keskusta-alueiden, suosion kasvu on tutkimuksellisesti erityisen mielenkiintoista (ks. Karsten el al. 2013; myös Lilius 2008; 2013; Lindblom & Mustonen 2014b).
Osmo Soininvaara (2009) totesi hieman kärjistäen jo vuonna 2009, että kukaan ei oikeasti asu kantakaupungissa taloudellisesta pakosta. Blogikirjoituksessaan hän pohti, että keskustan suosion kasvussa voi olla kyse yksinkertaisesti vaurauden kasvusta – ehkäpä lapsiperheillä on varaa asua keskustassa. Toisaalta kyse voi olla myös arvostusten muutoksesta, minkä Soininvaarakin samassa yhteydessä toteaa.
Kuten edellä nähtiin, tilastollisesti lapsiperheiden määrän sekä suhteellinen että absoluuttinen kasvu kantakaupungissa on helppo todeta. Tästä huolimatta keskusteluissa esiintyy jatkuvasti kahta toisilleen vastakkaista linjaa. Yhtäältä ilmiö tunnistetaan ja sen taustoja pohditaan usein haastattelemalla kantakaupungin ihmisiä ja asiantuntijoita. Toisaalta keskustellaan myös lapsiperheiden tai keskiluokan pakenemisesta kantakaupungista (esim. HS 2016), mikä olettamus on tietenkin ristiriidassa tilastollisten havaintojen kanssa. Jälkimmäiseen keskusteluun liittyvät myös stereotyyppiset oletukset lapsiperheiden preferenssien tietynlaisesta staattisuudesta.
Vaikka asiaa ei ole juuri tutkittu, yksi keskustelujen polku on kulkenut juuri kaupunkimaiseen elämäntyyliin liittyvän kiinnostuksen lisääntymisessä. “Helsingin keskusta vetää lapsiperheitä” otsikoitiin Helsingin Sanomissa marraskuussa 2013 (HS 2013). Lehtijutussa haastatellut perheet mainitsivat mm. leikkipuistot, luonnon läheisyyden ja maiseman keskusta-asumisen hyviksi puoliksi. Yle (2016) uutisoi aivan vastikään siitä, kuinka lapsiperheet ovat palanneet keskustoihin asumisen helppouden, palveluiden ja tietynlaisen elämäntavan perässä. Hieman myöhemmin (Yle 2016b) uutisoitiin, kuinka urbaanit lapsiperheet täyttävät keskustakouluja Helsingin lisäksi myös mm. Oulussa ja Turussa.
Tuominen (2014) sivuaa aihepiiriä lukuisia kertoja tutkimuksessaan, jossa hän tarkastelee asumistyytyväisyyttä Helsingin seudulla analysoimalla laajaa kyselyaineistoa. Vaikka tutkimuksessa maalaillaan stereotyyppisiä esimerkkejä lapsiperheistä, jotka haluavat rauhallisella ja luonnonläheiselle alueella sijaitsevan pientalon, ja jotka vaihtoehtojen puuttuessa ajautuvat kehyskuntiin, Tuominen kuitenkin tunnistaa, että kantakaupunkimaisella asuinympäristöllä ja elämäntavalla on omat kannattajansa (Tuominen 2014, 20-21).
Yhtenä keskeisimpänä keskusta-asumisen huonona puolena voidaan pitää asumisen kalleutta, minkä seurauksena lapsiperheet – kuten kotitaloudet ylipäätään – asuvat ahtaammin kuin esikaupunkialueilla, lähiöissä ja kehyskunnissa (vrt. Matala 2013). Toisaalta kantakaupungin korkea hintataso on yksi selvimpiä arvostuksen mittareita (Lapintie 2008). Kantakaupungin, ja erityisesti sen halutuimpien alueiden hintataso on johtanut siihen, että preferensseistä huolimatta vaihtoehto ei ole todellinen kaikille, ja vähintäänkin suuri osa joutuu luopumaan jostain asumiseen liittyvästä toiveestaan – useimmiten tilasta (ks. Tuominen 2014, 22). Kantakaupungissa asutaan muita alueita ahtaammin. Helsingin Sanomien (HS 2015) artikkeliin haastateltu Seppo Laakso uskoo, että kantakaupungin suosion kasvu kuitenkin kääntyy laskuun taloudellisen tilanteen paranemisen mukana. Syyksi tälle hän esittää pientaloasumisen arvostuksen säilymistä juuri lapsiperheiden keskuudessa (myös HS 2014).
Arvostusten muutoksen lisäksi yhtenä selityksenä kantakaupungin suosion lisääntymiselle lapsiperheiden keskuudessa onkin esitetty yleistä taloudellista tilannetta; tarkemmin edellisen vuosikymmenen loppupuolella alkanutta taantumaa. Tämän selitysmallin logiikka liittyy oletukseen taloudellisesta tilanteesta johtuvasta muuttoaikomusten viivästymisestä. Laakson mukaan esimerkiksi pankkien lainaehtojen kiristyminen on hidastanut poismuuttoa.
Tämäkin ajatusmalli kuvaa varmasti todellisuutta joissakin tapauksissa. Yleiseksi selitysmalliksi siitä ei kuitenkaan ole. Hypoteeseille taloudellisen tilanteen vaikutuksista muuttohalukkuuteen pitäisi saada empiiristä tukea. Ensinnäkin, asunnon kokoon liittyvät preferenssit ovat hyvin subjektiivisia. Neliöistä luopuminen voi siis olla hyvinkin tietoinen ja rationaalinen valinta. Toisaalta omistusasuminen on edelleen suosittua, ja kun keskusta-asuminen ei varmaankaan ole merkittävästi edullisempaa kuin asuminen kehyskunnissa – mieluumminkin päinvastoin – voidaan hyvin olettaa, että muutokset yleisellä tasolla liittyvät ennen kaikkea preferensseihin. Näiden preferenssien taustalta taas voidaan etsiä kulttuurisia elämäntapoihin liittyviä kytköksiä (ks. Karsten et al. 2013).
Lopulta keskustelu palautuu helposti siihen, kenellä lopulta on varaa valita. Pientaloon tai radanvarsikaupunkiin haluavat muuttavat sellaiseen varmasti, jos heillä on siihen mahdollisuus (ks. HS 2014b: myös Laakso 2013). Toisaalta jos ajattelemme, että urbaanin ympäristön suosio on kasvanut preferenssien myötä, entistä suurempi joukko ei muuttaisi pientaloon tai radanvarren kaupunkeihin mistään hinnasta.
Aito valinnanvapaus liittyy siis välillisesti asuntomarkkinoihin ja tätä kautta suoraan rakenteellisiin reunaehtoihin (ks. myös Tuominen 2014, 50). Asuinoloihinsa tyytyväisimpiä ovat ne, jotka ovat saaneet valita asuinpaikkansa vapaasti (Permentier et al. 2011).
Viimeisin keskustelunavaus liittyy keskiluokan pakenemiseen keskustasta. HS (2016) uutisoi juuri valmistuneesta tutkimuksesta (Kytö et al. 2016) otsikolla ”Hyvätuloiset helsinkiläiset muuttavat kauemmaksi keskustasta”. Otsikon tasolla uutisointi näytti kulkevan viime vuosina yleistyneen keskustelun kanssa päinvastaiseen suuntaan. Uutinen oli hyvä esimerkki siitä, kuinka tutkimusten tuloksia voi tulkita monilla eri tavoilla. Soininvaara (2016) totesikin varsin pian, että hyvätuloiset eivät ole katoamassa saati kadonneet mihinkään.
Asumiseen liittyvät asenteet ja kokemukset aineiston valossa
Tutkimusaineistomme ei valitettavasti tarjoa mahdollisuutta tarkastella muuttoliikkeen pontimia. Sen sijaan alla kuvaillaan lyhyesti asumistyytyväisyyttä ja muuttohalukkuutta. Asumiseen liittyviä asioita kartoitettiin kyselyssä 16 kysymystä sisältäneen kysymyspatteriston avulla. Kysymykset käsittelivät tyytyväisyyttä asuinalueeseen useasta eri näkökulmasta ja tämän lisäksi mahdollisia muuttoaikeita. Vastaajat arvioivat väittämiä 1–5 -asteikolla (täysin eri mieltä – täysin samaa mieltä). Väittämät on esitetty alla olevissa kuvioissa.
Tarkastelussa vertaillaan pikkulapsiperheitä muihin. Tämän lisäksi tehdään alueellinen erottelu vastaajan asuinpaikan mukaan. Vastaajat on jaettu raitiovaunu-Helsingissä asuviin ja muilla alueilla asuviin. Raitiovaunu-Helsingillä tarkoitetaan postinumeroalueita, joille Helsingin raitiotieverkosto ulottuu. Luokkien väliset merkitsevät erot on merkitty kuvioihin tähdillä (SPSS/Anova: *** p<0,001, ** p<0,01, * p<0,05).
Ensimmäisessä kuviossa vertaillaan asumiseen liittyviä näkemyksiä raitiovaunualueella ja muilla alueilla asuvien välillä. Mukana tarkastelussa on koko aineisto (n=1381-1705). Lähes kaikkien muuttujien kohdalla luokkien välillä oli merkitseviä eroja. Raitiovaunualueilla oltiin jonkin verran muita tyytyväisempiä asuinalueeseen, joskin keskiarvojen tasolla asuinalueeseen oltiin tyytyväisiä alueesta riippumatta. Myös palveluiden riittävyydessä ero oli samansuuntainen, mutta selvästi suurempi.
Muuttoaikomuksista kysyttäessä raitiovaunualueilla asuvat muuttaisivat muita mieluummin ulkomaille, jos johonkin. Ero oli tässäkin huomattava. Raitiovaunualueelta haluttiin myös muuttaa pois taloudellisen tilanteen huonontuessa muita todennäköisemmin, joskin keskiarvot olivat molempien luokkien kohdalla selvästi alle teoreettisen keskiarvon. Tilanteessa, jossa tulotaso paranisi, muuttohalukkuus oli selvästi suurempaa muiden alueiden asukkaiden kohdalla, joskin keskiarvo oli tässäkin tapauksessa varsin pieni.
Tulokset vahvistavat ajatusta siitä, että ihmisillä on taipumus olla tyytyväisiä kulloiseenkin tilanteeseen (vrt. Tuominen 2014). Muuttohalukkuus on näiden mittareiden valossa varsin pientä ja toisaalta tyytyväisyys suurta. Muuttohalukkuus Helsingistä tai kantakaupungista/esikaupunkialueelta oli aineiston mukaan huomattavan pientä erityisesti, kun siitä kysyttiin suhteessa taloudellisen tilanteen parantumiseen. Lamahypoteesi keskusta-asumisen selittäjänä ei siis ainakaan tämän tarkastelun perusteella saa tukea. Muuttohalukkuus ei tämän tarkastelun perusteella näytä suoranaisesti liittyvän taloudellisiin tekijöihin.
Kuviossa 4 esitettään samat väittämät erikseen raitiovaunu-Helsingissä. Lisäksi tehdään ero sen mukaan, onko vastaajalla alle kouluikäisiä lapsia. Raitiovaunu-Helsingin tapauksessa yli puolet muuttujista oli merkitseviä, kun lapsimuuttuja otettiin erottelevaksi tekijäksi. Riippumatta siitä onko vastaajalla lapsia vai ei, raitiovaunualueilla asuvat ovat hyvin tyytyväisiä asuinalueeseensa, tuntevat olonsa turvalliseksi, kokevat palveluiden olevan riittäviä kuten myös luonnonympäristöjen. Erot näiden muuttujien tapauksessa eivät olleet tilastollisesti merkitseviä lukuun ottamatta turvallisuudentunnetta; ne vastaajat, joilla oli alle kouluikäisiä lapsia, tunsivat olonsa hieman muita turvallisemmaksi.
Lapsettomat vastaajat eivät olleet erityisesti kiinnittäneet huomiota lapsiperheiden määrän kasvuun alueella, mikä on oikeastaan aika oletettu tulos. Tämän muuttujan tapauksessa ero oli selvä. Ne, joilla oli lapsia, olivat havainneet lapsiperheiden määrän kasvaneen. Muuttoaikeiden kohdalla erot olivat myös tilastollisesti merkitseviä melkein jokaisen muuttujan kohdalla, ja suunta oli kaikissa tapauksissa sama. Raitiovaunualueilla asuvilla lapsettomilla muuttoaikeet olivat suurempia kuin muilla, joskin keskiarvojen valossa hyvin pieniä. Aineiston perusteella siis näyttää siltä, että vastaajat ovat tyytyväisiä nykytilanteeseen, ja erityisen tyytyväisiä ovat ne, joilla on lapsia. Muiden alueiden kohdalla erot olivat pienempiä kuin raitiovaunu-Helsingissä. Eroja kuitenkin oli, ja ne olivat samansuuntaisia kuin raitiovaunu-Helsingissä. Kuviota ei tästä syystä esitetä tässä.
Mitä asumistyytyväisyys kertoo ja miten muuttovirtoja pitäisi tutkia?
Tässä artikkelissa käsiteltiin aihepiiriä, joka on ollut hyvin ajankohtainen muutaman viime vuoden ajan. Lapsiperheiden keskusta-asumisesta on puhuttu paljon, mutta asiaa ei ole juurikaan tutkittu. Tilastojen perusteella voidaan huomata, että lapsiperheiden määrä on kasvanut ja kasvaa kantakaupungissa esikaupunkialueita nopeammin. Syitä tälle ilmiölle on esitetty useita. Taloudellisen tilanteen on oletettu vähentäneen poismuuttohalukkuutta ja toisaalta on pohdittu, josko lapsiperheiden asumispreferensseissä ja elämäntyyleissä on tapahtunut perustavalaatuisia muutoksia. Jälkimmäisen selitysmalli mukaan kyse olisi eräänlaisesta uudesta urbanismin noususta.
Artikkelissa hyödynnettiin vuonna 2013 kerättyä laajaa kyselyaineistoa ja tarkasteltiin Helsingin kantakaupungin ja muiden kaupunginosien välisiä eroja asumiseen liittyvien väittämien avulla. Tarkastelussa myös erotettiin muista vastaajista he, joilla oli alle kouluikäisiä lapsia. Tarkoituksena oli selvittää, kuinka näiden ryhmien asenteet ja kokemukset asumisesta eroavat toisistaan.
Tuloksista kävi hyvin ilmi, että asumistyytyväisyys on yleisesti hyvin korkealla tasolla. Erot ryhmien välillä olivat pieniä, joskin tilastollisesti merkitseviä eroja toki löytyi. Kantakaupungissa, mitä kuvattiin aineistossa raitiovaunualueena, tyytyväisyys ja turvallisuuskokemukset olivat suurempia kuin muilla alueilla. Muuttoaikeet olivat näillä raitiovaunualueilla vastaavasti pienempiä. Erot olivat pieniä, mutta kuitenkin selviä ja johdonmukaisia. Aineiston perusteella näyttäisi myös siltä, että taloudellisilla tekijöillä ei olisi suoranaista yhteyttä muuttoaikeisiin ainakaan keskusteluissa esitettyjen lamaselitysten mielessä.
Toisaalta pitää muistaa, että artikkelissa esitetyt tulokset ovat vain suuntaa antavia; toivottavasti kuitenkin keskustelua herättäviä. Tarkemmille analyyseille on varmasti tarvetta jatkossa. Tässä artikkelissa ei menty syvemmälle eikä lasten ja alueen lisäksi otettu huomioon muita taustamuuttujia. Tämä olisi toki jatkotarkasteluissa mahdollista, joskin selittävien muuttujien valintaan pitäisi kiinnittää erityistä huomiota. Ehkä järkevintä olisi muodostaa jonkinlainen yhdistelmämuuttuja muuttoaikeita käsittelevistä muuttujista.
Lomaketutkimuksiin liittyy lukuisia ongelmia; niin myös tähän tutkimukseen. Kyselyissä esitetään mielipiteitä väitteistä, joiden yhteys rakenteista riippuvaan todellisuuteen jää väistämättä hämärän peittoon. Pelkkien todellisten valintojen, esimerkiksi muuttohistorian, tarkasteleminen taas jättää huomioimatta valintojen subjektiiviset ulottuvuudet (vrt. Tuominen 2014, 87).
Tuominen (2014, 28) kuvaa näitä ongelmia hyvin. Hän viittaa useisiin tutkimuksiin todetessaan, että erityisesti kvantitatiivisten asumistyytyväisyyttä mittaaviin tutkimuksiin liittyy sosiaalisen toivottavuuden harha. Ihmisillä on taipumus olla tyytyväisiä nykytilanteeseen. Aina kyse ei kuitenkaan ole harhasta vaan ihmisten sopeutumiskyvystä ja siitä, että subjektiiviset kokemukset mukautuvat kulloiseenkin tilanteeseen. Ihmiset kiintyvät omaan alueeseensa ja eivät luonnollisestikaan tarkastele omaa tilannettaan objektiivisesti. Esimerkiksi tässä tutkimuksessa käytetyn aineiston tapauksessa ihmiset ovat pääasiassa tyytyväisiä omaan alueeseensa itse alueesta riippumatta. Tämän artikkelin kohdalla tämä on erityisen selvää. Yksi selitys tuloksille lienee aineiston lievässä vinoudessa. Aineisto ei ole täysin edustava ja kantakaupunki ja korkeasti koulutetut ovat yliedustettuina. Onhan selvää, että sosiodemografisilla taustamuuttujilla ja toisaalta alueen sosiaalisella ympäristöllä on yhteys asumistyytyväisyyteen (ks. Tuominen 2014).
Keskustelun käydessä vilkkaana keskeistä olisikin ennen kaikkea tutkimusten lukutaito ja tähän liittyvä ehto ilmiöiden ymmärtämisestä. Lukuisista tutkimuksista tunnutaan uutisoitavan ilman ilmiöiden syvempää tuntemusta. Keskustelun vilkkaus ja mielipiteiden ristiriitaisuus osoittavat kuitenkin sen, että muuttoliikkeen tutkimista tulisi ehdottomasti viedä asumispreferenssien suuntaan. On suhteellisen helppoa selvittää ketkä ovat muuttaneet, mutta syyt muuttojen taustalle jäävätkin usein piiloon. Olisi myös tärkeää kiinnittää huomiota heihin, jotka eivät halua muuttaa. Tämä ryhmä näyttää olevan koko ajan suurempi, myös kantakaupungin lapsiperheiden keskuudessa.
Pekka Mustonen on Helsingin kaupungin tietokeskuksen erikoistutkija. Taru Lindblom toimii tutkijatohtorina Turun yliopistossa taloussosiologian oppiaineessa.
Kirjallisuus:
Aluesarjat (2016) Helsingin seudun aluesarjat. http://www.aluesarjat.fi/
HS (Helsingin Sanomat ) (2013) Helsingin keskusta vetää lapsiperheitä. http://www.hs.fi/koti/a1381550548614
HS (Helsingin Sanomat) (2014) Koti rivitalossa on yhä monen lapsiperheen unelma. <http://www.hs.fi/koti/a1391233104071>
HS (Helsingin Sanomat) (2014b) Pikkukaupunki radanvarressa on nyt lapsiperheiden suosiossa <http://www.hs.fi/koti/a1394771813174>
HS (Helsingin Sanomat) (2015) Kolme neljästä ahtaasti asuvista on lapsiperheitä – pääkaupunkiseudulla ahtaasti asuminen yleistyy. <http://www.hs.fi/koti/a1432869936140>
HS (Helsingin Sanomat) (2016) Tutkimus: Hyvätuloiset helsinkiläiset muuttavat kauemmaksi keskustasta http://www.hs.fi/kaupunki/a1454816441145
Karsten, L. – Kamphuis, A. – Remeijnse, C. (2013) ’Time-out’ with the family: the shaping of family leisure in the new urban consumption spaces of cafes, bars and restaurants. Leisure Studies 2013.
Kytö, H. – Kral-Leszczynska, M. – Koistinen, K. – Peura-Kapanen, L. (2016) Muuttovirtojen vaikutus alueelliseen eriytymiseen pääkaupunkiseudulla. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2016:1 https://helda.helsinki.fi/handle/10138/159762
Laakso, S. (2013) Muuttoliikkeen vaikutuksista väestön tulotasoon Helsingissä ja Helsingin seudulla. Tutkimuksia 2/2013. Helsingin kaupungin tietokeskus.
Lapintie, K. (2008) Ilmastonmuutos ja elämän virta: Kestävä kehitys vastaan asumispreferenssit. Yyhdyskuntasuunnittelu 1 (46), 24–39.
Lilius, J. (2008) Koti keskellä kaupunkia. Keskusta lapsiperheen asuinalueena, esimerkkeinä Tukholma ja Helsinki. Suunnittelumaantieteen pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.
Lilius, J. (2013) Kulutusta kaduilla. Kivijalkaliikkeet äitien ja isien arjessa sekä perheet kivijalkaliikkeiden näkökulmasta. Teoksessa: Mervi Ilmonen (toim.). Hyvät kaupat. Kivijalka ja Ostari rakennemuutoksessa. Aalto-yliopiston julkaisusarja Tiede + Teknologia 11/2013. Helsinki: Unigrafia.
Lindblom, T – Mustonen, P. (2014) Ruokamaku ja legitiimit ruokatyypit helsinkiläisten 25-44 –vuotiaiden keskuudessa. Kvartti 1/2014, 42-55.
Lindblom,T. – Mustonen, P. (2014b) Urbaanit pikkulapsiperheet ovat tyytyväisiä kaupunkiarkeen. Hyvinvointikatsaus 1/2014, 44-50.
Matala, T. 2013. Suomalaisten velkaantuminen on eurooppalaista keskitasoa. Hyvinvointikatsaus 1/2013.
Mustonen, P. – Lindblom, T. (2013) Nuorten aikuisten monenkirjavat elämäntyylit. Kvartti 2/2013, 69-85.
Permentier, M. – Bolt, G. – van Ham, M. (2011) What makes people dissatisfied with their neighbourhoods? Urban Studies 48 (5): 977-996.
Soininvaara, O. (2009) Lapsiperheet jäävät kantakaupunkiin. <http://www.soininvaara.fi/2009/05/24/1780/>
Soininvaara, O. (2016) Ei asuinalueiden eriytymistä voi muuttajien tulotason perusteella tutkia. <http://www.soininvaara.fi/2016/02/07/ei-asuinalueiden-eriytymista-voi-mu...
Tuominen, J. (2014) Asumistyytyväisyys Helsingin seudulla. Helsingin yliopisto. <https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/136048/Tuominen_Gradu_a...
Yle (2016) Lapset palaavat kaupunkien keskustoihin – muuttovirta tuo keskustaan perheet ja ikäihmiset. <http://yle.fi/uutiset/lapset_palaavat_kaupunkien_keskustoihin__muuttovirta_tuo_keskustaan_perheet_ja_ikaihmiset/8594144>
Yle (2016b) Omakotitalo ja kaksi autoa eivät enää houkuta – urbaanit lapsiperheet elvyttävät keskustakouluja. <http://yle.fi/uutiset/omakotitalo_ja_kaksi_autoa_eivat_enaa_houkuta__urbaanit_lapsiperheet_elvyttavat_keskustakouluja/8614651>