Alue-erot elinajanodotteissa ovat miehillä huomattavasti suuremmat kuin naisilla, mutta keskimäärin ne ovat miesten osalta pienentyneet, naisten osalta sen sijaan hieman kasvaneet. Keskeisimmät kuolemansyyt alue-erojen taustalla ovat verenkiertoelinten sairaudet, alkoholikuolemansyyt sekä tapaturmat ja väkivalta.
Taustaa
Suomalaisten terveydentila kokonaisuudessaan vaikuttaa monen mittarin mukaan kohentuneen viimeisten parinkymmenen vuoden aikana (esim. Koskinen ym. 2012). Sen sijaan terveyden ja kuolleisuuden väestöryhmittäiset (Valkonen ym. 2007; Mäki 2010) ja alueelliset (Blomgren ym. 2011) erot ovat pysyneet ennallaan tai jopa kasvaneet.
Niin Helsingin kuin koko pääkaupunkiseudun osalta varhaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että alueelliset erot kuolleisuudessa ja elinajanodotteessa ovat huomattavan suuret (Valkonen ja Kauppinen 2001), minkä lisäksi niillä alueilla, joilla elinajanodote on entuudestaan ollut korkein, se on kasvanut niin suhteellisesti kuin absoluuttisesti eniten (Valkonen ym. 2007b).
Vuoden 2005 jälkeisestä kehityksestä Helsingissä ei kuitenkaan ole tietoa.
Alueellinen eriytyminen esimerkiksi sosioekonomisen aseman mukaan ja huono-osaisuuden mahdollinen kasautuminen ovat viime aikoina olleet keskeisesti esillä niin kansainvälisessä kuin suomalaisessakin tutkimuksessa ja poliittisessa keskustelussa. Kysymykset ovat puhuttaneet myös Helsingissä, ja alueiden välistä erojen kasvua onkin tutkimuksen mukaan tapahtunut.
Asuinalueiden sosioekonominen ja etninen eriytyminen näkyy pääkaupunkiseudulla suhteellisen selkeänä ja osin jopa voimistuneena, vaikkakaan varsinaisessa huono-osaisuuden kierteessä olevia alueita ei pääkaupunkiseudulla ole (Vilkama ym. 2014).
Alueellisen eriytymisen mahdollisesta peilautumisesta kuolleisuuden ja elinajanodotteen muutoksiin ei ole tuoretta tutkimustietoa. Tässä artikkelissa esitelläänkin ajan tasalle päivitettyjä tietoja elinajanodotteen kehityksestä Helsingissä ja sen alueilla.
Elinajanodote on paljon käytetty, selkeä ja hyvin ymmärretty kuolleisuuden mittari. Se tiivistää yhteen lukuun ikäryhmittäisen kuolleisuuden, jolloin väestön ikärakenteen muuttuminen ajassa tai väestön osaryhmien erilaiset ikärakenteet eivät vaikuta siihen.
Näkökulmaa laajennetaan lisäksi esittelemällä terveiden elinvuosien odotteita suurpiireittäin. Kyseinen menetelmä jakaa elinajanodotteen valitun terveyttä tai sairautta kuvaavan mittarin mukaisesti terveisiin ja sairaisiin elinvuosiin.
Aineisto ja menetelmät
Tämän artikkelin analyyseihin käytettiin Tilastokeskuksen muodostamia rekisteripohjaisia taulukoituja, monimuuttujaisia aineistoja (TK–52 – 197–14 ja TK– 52– 140– 15). Ne sisältävät vuosittaiset tiedot väkiluvusta ja kuolleista luokiteltuna sukupuolen ja iän mukaan sekä alueellisesti suur- ja peruspiireittäin.
Elinajanodotteet laskettiin kuolleisuus- ja eloonjäämistaulun avulla. Elinajanodotteen alueellista vaihtelua ja muutosta arvioitiin tarkemmin laskemalla elinajanodotteen keskipoikkeama kaupungin keskitasosta: alueiden väkiluvulla painotettuna luku kertoo, ovatko alue-erot elinajanodotteissa mahdollisesti suurentuneet vai pienentyneet.
Elinajanodotteen muutosta kahden ajanjakson välillä tarkasteltiin myös niin, että otettiin huomioon kuolemansyyn mukaisessa kuolleisuudessa tapahtunut muutos ja sen vaikutus elinajanodotteen kasvuun.
Analyysi tehtiin käyttäen niin kutsuttua dekomponointi-menetelmää. Kuolemansyiden mukaisen kuolleisuuden ikävakioinnissa käytettiin vakioväestönä koko Helsingin ikärakennetta. Terveiden elinvuosien odote puolestaan laskettiin niin kutsutulla Sullivanin (1971) menetelmällä.
Menetelmässä käytetään terveyttä tai sairautta kuvaavan muuttujan jakaumaa ei ikäryhmissä ja jaetaan sen avulla kokonaiselinajanodote terveenä ja sairaana elettyihin elinvuosiin. Tässä artikkelissa sairauden mittarina toimi työkyvyttömyyseläkkeellä olevien osuus: työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyminen edellyttää todettua, huomattavaa toimintakyvyn rajoitetta ja se sopiikin hyvin kuvaamaan sairaiden osuutta.
Osassa taulukoista on näytetty koko Helsingin elinajanodotteen lisäksi asuinväestön elinajanodote, sillä alueelliset laskelmat sisältävät vain asuinväestön, ei laitosväestöä.
Artikkelin analyyseissä on käytetty hieman erilaista aineistoa kuin aikaisemmissa tutkimuksissa. Esimerkiksi tieto kuolemien lukumääristä on saatu kaikenikäisille, jolloin tulokset voidaan esittää vastasyntyneen elinajanodotteina, mutta toisaalta yksilöitä kuvaavia muuttujia on hieman vähemmän kuin aikaisemmissa tutkimuksissa.
Jotta tämän artikkelin tulokset olisivat yhtenäiset ja ajallisesti vertailukelpoiset, ne esitellään osittain samalle ajanjaksolle, minkä aikaisemmat tutkimukset jo kattavat.
Tulokset
Elinajanodotteen alue-erot erittäin suuria Helsingissä
Vuosina 2011–2014 vastasyntyneen elinajanodote Helsingissä oli 77,5 vuotta miehillä ja 83,3 vuotta naisilla (Taulukko 1).
Elinajanodote on tyypillisesti ollut Helsingissä hieman koko maata lyhyempi, ja tämän tuoreimman ajankohdan osalta ero oli miehillä 0,2 vuotta ja naisilla 0,4 vuotta. Erot Helsingin sisällä ovat kuitenkin suuret: suurpiirien välillä enimmillään 5,3 vuotta miehillä ja 3,0 vuotta naisilla.
Pisimmät elinajanodotteet olivat Eteläisessä ja Pohjoisessa suurpiirissä ja naisilla lisäksi Läntisessä suurpiirissä, pienin Keskisessä suurpiirissä. Vaikka luottamusvälit ovat melko leveät, miesten kohdalla Keskisen suurpiirin alhaisempi elinajanodote erosi muista alueista tilastollisesti merkitsevästi, ja esimerkiksi Eteläisen ja Pohjoisen suurpiirin korkeampi elinajanodote erosi useimpien suurpiirien luvuista.
Naisten osalta voidaan vastaavasti todeta, että Eteläisen suurpiirin korkeampi elinajanodote erosi tilastollisesti merkitsevästi kaikista muista alueista lukuun ottamatta Pohjoista suurpiiriä.
Kuviossa 1 on esitetty muutamia esimerkkejä elinajanodotteiden suuruudesta peruspiireissä ajanjaksolla 2009–2014. Peruspiirit eroavat huomattavasti väkilukunsa puolesta ja jotta tilastollinen epävarmuus ei vaikuttaisi tuloksiin, mukaan valittiin jokaisesta suurpiiristä joko suurimpia peruspiirejä tai sellaisia, joissa kuolleisuus poikkeaa paljon kaupungin keskiarvosta.
Peruspiirien välillä erot elinajanodotteessa ovat luonnollisesti suuremmat kuin karkeammalla aluejaolla tarkasteltaessa. Ero suurimman ja pienimmän elinajanodotteen alueenvälillä olikin miehillä 10,5 vuotta ja naisilla 6,5 vuotta.
Erittäin tärkeä tulos oli se, että tarkastelluista peruspiireistä kahdella eli Vironniemellä ja Tuomarinkylässä miestenkin elinajanodote ylsi yli 80 vuoteen eikä Vironniemellä ero miesten ja naisten välillä ollut tilastollisesti merkitsevä.
Elinajanodotetta voidaan tarkastella myös niin, että se jaetaan terveiden ja sairaiden elinvuosien odotteeseen. Näiden suuruus riippuu hyvin paljon valitusta sairauden tai toimintakyvyn puutteen mittarista.
Toisaalta tulee myös miettiä mittarin validiteettia. Tämän artikkelin analyyseissä käytettiin sairauden mittarina työkyvyttömyyseläkkeellä olevien osuutta. Se mittaa eroja ainoastaan työikäisillä, ja vastasyntyneen elinajanodotteesta sairaana elettyjen elinvuosien määrä jääkin melko vähäiseksi. Mittari on kuitenkin erittäin validi ja sopii hyvin aluevertailujen tekemiseen.
Kuvio 2 kuvaa sitä, missä määrin eri alueet poikkeavat koko kaupungin keskiarvosta niin elinajanodotteen kuin terveiden elinvuosien odotteen suhteen vuosien 2010–2014 aikana. Kun miesten elinajanodote oli Eteläisessä suurpiirissä kaksi vuotta suurempi kuin Helsingissä keskimäärin, terveiden elinvuosien odote oli kolme vuotta suurempi. Vastaavasti Keskisen suurpiirin alueella miesten elinajanodote oli noin kolme vuotta pienempi kuin kaupungissa keskimäärin, mutta terveiden elinvuosien odote olikin lähes neljä vuotta pienempi. Ero elinajan odotteessa suurimman ja pienimmän suurpiirin välillä oli siis noin viisi vuotta, mutta terveiden elinvuosien osalta ero oli peräti seitsemän vuotta. Naisilla tulokset olivat hyvin samansuuntaiset, mutta erot ääripäiden välillä olivat pienemmät: vajaa kolme vuotta elinajanodotteen osalta, mutta neljä vuotta terveiden elinvuosien osalta.
Erityisesti Keskisen, mutta myös Itäisen suurpiirin väestön elinajanodote on siis keskimäärin lyhyempi kuin koko Helsingissä, mutta väestö näillä alueilla myös elää sairaampana tämän lyhyemmän elinaikansa.
Elinajanodotteen alue-erojen muutos
Kaiken kaikkiaan tässä artikkelissa tarkasteltujen ajanjaksojen 1996–2000 ja 2011–2014 välillä helsinkiläisten miesten elinajanodote on kasvanut 4,5 ja naisten 3,0 vuotta (Kuvio 3). Tuoreimpien ajanjaksojen 2006–2010 ja 2011–2014 välillä elinajanodote on suurentunut 1,7 vuotta miehillä mutta vain 0,6 vuotta naisilla.
Jos katsotaan suurpiirejä tarkemmin, miesten osalta elinajanodotteen kasvua on tapahtunut kaikilla alueilla vaikkakin Eteläisessä suurpiirissä vain hyvin vähän. Sen sijaan naisten osalta elinajanodote on kasvanut ainoastaan Eteläisessä, Läntisessä ja Keskisessä suurpiirissä, muilla alueilla se on joko pysynyt ennallaan tai jopa laskenut.
Tuloksia tulee kuitenkin tulkita varauksella, sillä luottamusvälit olivat melko leveät varsinkin tuoreimman ajanjakson osalta, joka kattaa vain neljä vuotta. Ero pienimmän ja suurimman elinajanodotteen suurpiirin välillä ei kuitenkaan ole ainakaan merkittävästi kasvanut ajassa. Miehillä ero näyttäisi olevan hieman pienempi kuin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja naisilla puolestaan vähän suurempi kuin aiemmin.
Elinajanodotteen alueellista vaihtelua ja muutosta voidaan katsoa tarkemmin laskemalla elinajanodotteen keskipoikkeama. Se kuvaa, kuinka monta vuotta suurpiirien elinajanodotteet poikkeavat keskimäärin koko Helsingin keskitasosta.
Keskipoikkeamassa otettiin huomioon alueiden väkilukumäärä eli se laskettiin painotettuna keskiarvona alueittaisten poikkeamien itseisarvoista. Mitä suurempi keskipoikkeama on, sitä suuremmat ovat elinajanodotteen alueelliset erot. Miesten osalta elinajanodotteen alue-erot ovat suuret, mutta ne eivät ole kasvaneet enää viime vuosina (Kuvio 4).
Sen sijaan naisten osalta elinajanodotteen alue-erot näyttäisivät olevan hienoisessa kasvussa.
Kuolemansyyt erojen taustalla
Kuolemansyittäinen tarkastelu auttaa ymmärtämään elinajanodotteen muutoksen ja alueittaisten erojen taustaa, sillä eri kuolemansyillä on erilainen vaikutus elinajanodotteen muutokseen ja toisaalta kuolleisuus eri kuolemansyihin vaihtelee ainakin jossain määrin alueittain.
Tässä artikkelissa päädyttiin tarkastelemaan kuolemansyiden merkityksen muutosta ajanjaksojen 2001–2005 ja 2011–2013 välillä. Tämä ajanjakso on kiinnostava erityisesti siitä syystä, että kevään 2004 aikana tehtiin merkittäviä muutoksia alkoholin tuontimäärärajoituksiin ja toisaalta alkoholin hinta pieneni huomattavasti alkoholiveron laskun seurauksena.
Toisaalta elinajanodote on ajanjaksojen aikana kasvanut tarpeeksi, jotta muutoksen analysointi on järkevää.
Ajanjaksojen 2001–2005 ja 2011–2013 välillä helsinkiläisten elinajanodote kasvoi 2,7 vuotta miehillä ja 1,8 vuotta naisilla. Kuvio 5 kuvaa, miten eri kuolemansyyt vaikuttivat tähän kasvuun. Useimpien kuolemansyiden osalta kuolleisuus on pienentynyt, ja esimerkiksi verenkiertoelinten kuolleisuuden pienentyminen on tuonut noin vuoden lisää elinajanodotteeseen. Lisäksi erityisesti miehillä kuolleisuus tapaturmiin ja väkivaltaan on pienentynyt.
Sen sijaan kuolleisuus alkoholisairauksiin ja -myrkytykseen (alla alkoholikuolemansyyt) on lisääntynyt siinä määrin, että vaikutus elinajanodotteen kasvuun on ollut negatiivinen. Niin ikään kuolleisuus dementiaan ja Alzheimerin tautiin on kasvanut.
Kuvion luvuissa on ikärakenteen muutoksen vaikutus otettu huomioon, mutta osittain tämän kuolemansyyn yleistymistä selittää parantunut diagnosointi (Tilastokeskus 2012).
Kuolemansyiden analysointi alueittain on haastavaa, sillä kuolemantapauksia kertyy esimerkiksi suurpiireittäin siinä määrin vähän, että satunnaisuuden merkitys vaikeuttaa tulosten tulkintaa. Tässä artikkelissa päädyttiin yhdistelemään suurpiirejä vastaavalla tavalla kuin Valkonen ja kumppanit (2008) ovat aiemmin tehneet eli yhdistämällä Eteläinen ja Pohjoinen, Läntinen ja Kaakkoinen sekä Itäinen ja Koillinen suurpiiri.
Alueiden lisäksi yhdisteltiin tarkasteltavia vuosia ja näin analyysiin kohteeksi tulivat tuoreimmat kuusi vuotta, joilta kuolemansyittäistä tietoa alueittain on saatavilla, eli ajanjakso 2006–2012. Alueittaiset kuolemansyyn mukaiset kuolleisuusluvut näytetään suhteessa koko Helsingin keskimääräiseen kuolleisuuteen vastaavassa kuolemansyyssä, jota merkitään luvulla 100.
Sekä miehillä että naisilla kuolleisuus kaikkiin tässä tarkasteltaviin kuolemansyihin erosi selkeästi alueittain (Kuvio 6). Lähes kaikkien kuolemansyiden osalta kuolleisuus oli pienintä Eteläisen ja Pohjoisen suurpiirin alueilla ja selvästi suurinta Keskisen suurpiirin alueella.
Esimerkiksi kun tarkastellaan tautikuolleisuutta kokonaisuudessaan, nähdään että kuolleisuus oli Eteläisen ja Pohjoisen suurpiirin alueilla tilastollisesti merkitsevästi pienempää ja Keskisen suurpiirin alueella puolestaan suurempaa verrattuna sekä koko kaupungin keskiarvoon että muihin alueisiin.
Lisäksi Eteläisen ja Pohjoisen suurpiirin alueilla miesten kuolleisuus verenkiertoelinten sairauksiin, alkoholikuolemansyihin sekä tapaturmiin ja väkivaltaan oli pienempää kuin Helsingissä keskimäärin.
Naisten osalta kuolleisuus oli tällä alueella kaupungin keskimääräistä kuolleisuutta pienempää kaikkiin muihin tutkittuihin kuolemansyihin paitsi dementiaan ja Alzheimerin tautiin. Myös miehillä syöpäkuolleisuus ja erityisesti keuhkosyöpäkuolleisuus oli pienempää, mutta ero alueen ja koko kaupungin välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevä.
Keskisen suurpiirin alueella kuolleisuus oli koko kaupungin keskiarvoon verrattuna suurempaa verenkiertoelinten sairauksiin, alkoholikuolemansyihin sekä tapaturmaan ja väkivaltaan molempien sukupuolten osalta. Lisäksi miehillä kuolleisuus syöpiin sekä naisilla dementiaan ja Alzheimerin tautiin oli suurempaa kuin Helsingissä keskimäärin.
Läntisen ja Kaakkoisen suurpiirin alueilla kuolleisuus näytti useimpien kuolemansyiden osalta olevan pienempää kuin koko kaupungissa keskimäärin, mutta pääsääntöisesti ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Poikkeuksena oli naisilla pienempi kuolleisuus dementiaan ja Alzheimerin tautiin.
Vastaavasti Itäisen ja Koillisen suurpiirin alueilla kuolleisuus oli sekä miehillä että naisilla eri kuolemansyiden osalta hieman suurempaa kuin Helsingissä keskimäärin, mutta ainoastaan verenkiertoelinten sairauksien osalta miehillä ja alkoholitautien osalta naisilla ero oli tilastollisesti merkitsevä.
Lopuksi
Helsinkiläisten elinajanodote on kasvanut tässä artikkelissa tarkastelujen ajanjaksojen aikana, vaikkakin naisten kohdalla elinajanodotteen kasvu on hidastunut aivan viimeisten vuosien aikana.
Elinajanodotteen kasvun taustalla on se, että kuolleisuus useimpiin kuolemansyihin, kuten verenkiertoelinten sairauksiin, tapaturmiin ja väkivaltaa sekä syöpään on pienentynyt Helsingissä. Toisaalta kuolleisuus alkoholikuolemansyihin sekä dementiaan ja Alzheimerin tautiin on yleistynyt siinä määrin, että se on vaikuttanut elinajanodotetta pienentävästi.
Alue-erot elinajanodotteessa ovat edelleen hyvin suuret. Erot ovat miehillä huomattavasti suuremmat kuin naisilla, mutta ne eivät ole kasvaneet tarkastelujakson aikana.
Naisten osalta sen sijaan näyttäisi siltä, että alueelliset erot ovat jopa hieman kasvaneet. Tämä tosin näyttäisi pitkälti johtuvan siitä, että elinajanodote on kasvanut Eteläisen suurpiirin alueella nopeammin kuin muualla Helsingissä.
Miesten kohdalla Keskinen suurpiiri erottuu edelleen selkeästi korkeamman kuolleisuuden alueena. Verrattuna muihin Helsingin alueisiin kuolleisuus oli suurempaa lähes kaikissa tarkastelluissa kuolemansyissä. Yleisyytensä takia verenkiertoelinten sairaudet ovat merkittävä eroja tuottava kuolemansyy, mutta lisäksi suhteelliset erot olivat suuret alkoholikuolemansyiden sekä tapaturman ja väkivallan kohdalla.
Kuolleisuuden pysyminen Keskisen suurpiirin alueella huomattavasti muuta kaupunkia korkeampana on hieman yllättävää, sillä alue on muuttunut sosiaalisesti paljon ja muistuttaakin monin, kuolleisuuden kannalta relevantein mittarein tarkasteltuna Helsingin keskiarvoa.
Esimerkiksi koulutuksen osalta vain perusasteen koulutuksen suorittaneiden osuus on pienentynyt koko kaupungin osuutta nopeammin 2000-luvun alkupuolelta, niin että nyt osuus on suurpiirejä vertailtaessa toiseksi pienin. Korkea-asteen suorittaneiden osuus puolestaan on kasvanut niin, että se ylittää koko kaupungin tason. (Helsingin kaupungin tietokeskus 2013; Tilastokeskus 2012).
Toisaalta tulee muistaa, että alueen asuntokunnista huomattavasti kaupungin keskiarvoa suurempi osuus on yksin asuvien asuntokuntia ja lapsiperheiden osuus on selkeästi pienempi kuin Helsingissä keskimäärin (Helsingin seudun aluesarjat 2015), mikä voi olla yhteydessä alueen korkeampaan kuolleisuuteen.
Alueen suhteellisen kuolleisuuden korkean tason taustalla saattaa olla polarisoitumiskehitystä. Vaikka monen mittarin mukaan alue keskimäärin kehittyisi myönteiseen suuntaan, tietyn väestönosan kuolleisuus jostain syystä pysyy korkealla tasolla. Esimerkiksi vain peruskoulun suorittaneiden pienentyvä ryhmä voi olla entistä valikoituneempi ja haavoittuvaisempi monin osin muuttuvassa yhteiskunnassa.
Keskisessä suurpiirissä on niin ikään enemmän asunnottomien ja alkoholistien asumispalveluja kuin muissa suurpiireissä, ja kun näiden väestöryhmien kuolleisuus on suurempaa kuin muun väestön, voi tämä osaltaan selittää alueen matalampaa elinajanodotetta. On hyvä huomata, että nämä ryhmät tulevat nykyään tilastoiduksi asuntoväestöön, kun viime vuosien aikana on yleisesti siirrytty laitosasumisesta palveluasumiseen.
Tehdyn skenaariolaskelman mukaan tämän väestöryhmän korkeampi kuolleisuus vaikuttaa Keskisen suurpiirin alueen elinajanodotteeseen kuitenkin korkeintaan 0,6 vuotta. Se selittää siis vain pienen osan alueen matalammasta elinajanodotteesta. Lisäksi täytyy muistaa, että vastaavia asumispalveluja on myös muualla Helsingissä, ja kaikkien suurpiirien elinajanodote nousisi hieman ylöspäin, jos tämä otettaisiin huomioon, jolloin erot alueiden välillä suurin piirtein säilyisivät.
Toisaalta kahdensuuntainen muutos voi myös olla suurpiirin sisäistä, jolloin esimerkiksi peruspiirit kehittyvät eri suuntiin. Näihin kysymyksiin olisi tärkeää pystyä vastaamaan tulevaisuudessa.
Kun elinajanodotteita tarkasteltiin muutamien peruspiirien osalta, saatiin melko yllättävä tulos. Miesten ja naisten elinajanodotteissa ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa Vironniemellä, jossa – samoin kuin Tuomarinkylässä – miesten elinajanodote ylsi yli 80 vuoteen. Tulos osoittaa, että miestenkin keskimääräinen elinajanodote voi nousta hyvin korkeaksi. Merkittävää on se, että kyse on väestöryhmästä eikä yksittäisistä, poikkeuksellisen pitkäikäisistä yksilöistä. Kuolemansyittäistä tarkastelua näiden alueiden osalta ei tässä artikkelissa esitellä, sillä pienten tapausmäärien takia tuloksiin liittyy satunnaisuutta, mutta analyysit viittaavat siihen, että kuolleisuus erityisesti verenkiertoelinten tauteihin mutta myös alkoholisairauksiin on Tuomarinkylässä ja Vironniemellä huomattavasti pienempää kuin Helsingissä keskimäärin.
Tulokset elinajanodotteiden alue-eroista tuottavat soveltamisen kannalta keskeistä tietoa esimerkiksi palveluiden tarpeen ja tuottamisen näkökulmasta. Tutkimuksellisesti puolestaan mielenkiintoista olisi tarkastella erityisesti, missä määrin erot johtuvat niin kutsutusta kompositiovaikutuksesta eli siitä, että eri alueilla asuvat ihmiset ovat erilaisia vaikkapa sosiaalisten piirteidensä osalta, ja missä määrin alueiden sosiaalisilla ominaisuuksilla on yhteyttä elinajanodotteen eroihin.
Näitä kysymyksiä on Helsingin osalta tarkasteltu aiemmin, mutta viimeisimmät tulokset koskevat vuotta 2005, joten jatkotutkimukselle on tämänkin lähestymistavan osalta tarvetta.
VTT Netta Mäki toimii tutkijana Helsingin kaupungin tietokeskuksessa.
Kirjallisuus:
Blomgren J, Mikkola H, Hiilamo H, Järvisalo J (2011): Suomalaisten terveydentila ja terveyteen liittyvät etuudet: indikaattoriseuranta 1995–2010. Helsinki: Kela, Nettityöpapereita 28.
Helsingin kaupungin tietokeskus (2013): Väestön koulutusrakenne Helsingissä. Tilastoja 2013:38.
Helsingin seudun aluesarjat (2015): http://www.aluesarjat.fi/(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Koskinen S, Lundqvist A ja Ristiluoma N (toim) (2012): Terveys, toimintakyky ja hyvinvointi Suomessa 2011. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), Raportti 68/2012. Helsinki: THL.
Mäki N (2010): Not in all walks of life? Social differences in suicide mortality. University of Helsinki: Discipline of Sociology, Research Reports no. 262.
Sullivan D F (1971): A single index of mortality and morbidity. HSMHA Health Reports, 86, 347–354.
Tilastokeskus (2012): Väestön koulutusrakennetiedot. Helsingin kaupungin tietokeskuksen erillistilaus.
Tilastokeskus (2013): Kuolemansyyt 2012. Helsinki: Tilastokeskus.
Valkonen, T., Kauppinen, T.M. (2001). Miesten kuolleisuuden alue-erot ja sosiaalinen segregaatio pääkaupunkiseudulla. Kvartti 1/2001.
Valkonen T, Martikainen P ja Remes H (2007): Sosiaaliryhmien väliset elinajanodote-erot ovat pysyneet suurina 2000-luvulla. Suomen Lääkärilehti 62, 3891–3896.
Valkonen, T., Martikainen, P., Kauppinen, T. M. & Tarkiainen, L. (2007b). Elinajanodotteen kehitys Helsingissä ja sen väestön osaryhmissä 1991–2005. Helsingin kaupungin tietokeskus.
Vilkama K, Lönnqvist H, Väliniemi-Laurson ja Tuominen M (2014): Erilaistuva pääkaupunkiseutu. Sosioekonomiset erot alueittain 2002–2012. Tutkimuksia 2014/1. Helsinki: Tietokeskus.