Johdanto
Viihtyisässä kaupungissa asukkaat kokevat, että heillä on oikeus ja tosiasiallinen mahdollisuus osallistua asuinympäristönsä kehittämiseen. Myös Helsingin strategisiin tavoitteisiin kuuluvat avoimuuden, osallisuuden ja vuorovaikutteisuuden vahvistaminen kaikessa kaupungin toiminnassa sekä osallistumismahdollisuuksien yhdenvertaisuuden lisääminen (Helsingin kaupunki 2021). Lisäksi Helsinki noudattaa hyvien väestösuhteiden politiikkaa, jossa pyritään lisäämään myös kaupunkilaisten keskinäistä solidaarisuutta, verkostoja ja luottamusta toisiinsa (Oikeusministeriö 2023). Tutkimusten mukaan osallistumisen yhdenvertaisuuden eteen on hyvä jatkaa työtä, sillä muuten se eriytyy helposti.
Väestöryhmien osallistumisaktiivisuudessa on eroja. On paljon tutkimustietoa siitä, että korkea sosioekonominen asema lisää yhteiskunnallista osallistumista. Esimerkiksi valtiollisissa vaaleissa korkea koulutus ja hyvä tulotaso ovat yhteydessä äänestämiseen (esim. Lahtinen 2019), kuten myös esimerkiksi ikä, kansalaisuus ja toisaalta poliittinen kiinnostus ja tietotaso (Martikainen et al. 2013, 17; Wass 2008, 41–42). Koska Helsingin asuinalueet eroavat sosioekonomiselta ja -demografiselta rakenteeltaan, myös äänestysprosentti on vaalista toiseen vaihdellut suuresti eri äänestysalueiden välillä. Näin oli myös vuoden 2023 eduskuntavaaleissa, joissa Helsingin vilkkaimmilla äänestysalueilla äänesti yhdeksän kymmenestä asukkaasta ja hiljaisimmilla heistä vain reilu puolet. (Erjansola et al. 2023).
Kaupunkilaisten tausta vaikuttaa edustuksellisen demokratian lisäksi myös muuhun yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Muun muassa Evelien Tonkensin ja kumppaneiden mukaan poliittisen osallistumisen eriytyminen on kuitenkin usein vähäisempää alhaalta ylöspäin nousevassa kansalaistoiminnassa kuin muissa demokratian toteutumismuodoissa (2019, 2). Suoran demokratian käytännöissä saattaakin olla paremmat mahdollisuudet tavoittaa heitä, jotka haluaisivat kyllä osallistua, mutta eivät syystä tai toisesta ole löytäneet itselleen sopivia keinoja, areenoita tai itsevarmuutta vaikuttaa esimerkiksi kaupunkien kehitykseen. Paikallisen osallistumisen tukeminen on myös yksi keino vähentää kaupunginosien eriytymistä ja parantaa viihtyisyyttä kaikilla asuinalueilla.
Tässä artikkelissa annetaan esimerkkejä paikallisen osallistumisen hyvistä käytännöistä kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa. Ensin tarkastellaan käsiteltävissä tapaustutkimuksissa toistuvia, erilaisia teoreettisia lähestymistapoja asukkaiden osallistumiseen. Sen jälkeen edetään tuloksiin katsoen, mitkä elementit paransivat kaupunkilaisten vaikuttamisen mahdollisuuksia esitellyissä tapaustutkimuksissa. Lopuksi esitetään yhteenveto tapaustutkimuksissa toistuvista alueosallisuuden hyvistä käytännöistä.
Tutkimusten laadun varmistamiseksi aineisto on rajattu vertaisarvioidussa tieteellisissä lehdissä julkaistuihin tapaustutkimuksiin. Tulosten ajankohtaisuuden ja kotimaisen hyödynnettävyyden takaamiseksi artikkelit on koostettu lähimmiltä viime vuosilta ja erityisesti länsimaisten kaupunkien aluetason hankkeista. Lisäksi tapaustutkimusten valinnassa on painotettu kaupunkiyhteisiä, useaan kaupungin toimialaan vaikuttavia alueosallisuushankkeita.
Paikallisen vaikuttamisen tapaustutkimuksissa erilaisia teoreettisia lähtökohtia
Tapaustutkimukset kaupunkilaisten vaikuttamisen mahdollisuuksista ovat viime aikoina kiinnittyneet usein keskusteluun älykkäästä kaupungista, smart city. (Älykkään kaupungin käsitteestä ks. Anthopoulos 2015; Allwinkle & Cruickshank 2011). Älykkään kaupungin näkökulmasta on järkevää ottaa kaupunkilaiset mukaan kaupungin kehittämiseen muun muassa siksi, että heidän asiantuntemuksensa hyödyntäminen tehostaa kaupungin toimintaa. Tähän lähtökohtaan on toisaalta kaupunkitutkimuksessa suhtauduttu myös kriittisesti. Näkökulmaa edustavat muun muassa tutkimukset, joiden teoreettisessa viitekehyksessä korostuu kaupunkilaisten sosiaalisten ja poliittisten oikeuksien ensisijaisuus. Nämä tutkimukset viittaavat yleisesti ranskalaisen sosiologin Henri Lefebvren jo 1960-luvulla esittelemään käsitteeseen ”oikeus kaupunkiin” (le droit à la ville), jonka mukaan kaikilla kaupunkilaisilla tulisi olla vapaa oikeus kaupunkitilaan vailla markkinoiden ja hallinnon kontrollia (Lefebvre 1968).
Esimerkiksi kaupunkilaisten osallistumista Smart Dublin -toimintaan tutkineet Paolo Cardullo ja Rob Kitchin toteavat, että tässä älykaupungin hankkeessa kaupunkilaisille tarjottiin useimmiten roolia käytännöllisten ongelmien ratkaisemisessa eikä esimerkiksi mahdollisuutta kyseenalaistaa keskustelun aiheiden tai kaupungin suunnitelmien perusteita. Samalla kaupunkilaiset kehystettiin yksilöinä eikä niinkään osana yhteisöä, joka voisi edistää yhteistä hyvää. (Cardullo & Kitchin 2019a, 10.) Cardullon ja Kitchinin mukaan laadukkainta yhteiskehittämistä kaupunkilaisten kanssa syntyi Smart Dublin -hackatoneissa ja living labeissa, joissa hyödynnettiin kaupungin avointa dataa ja tuotettiin yhteistyössä paikallisten yritysten kanssa erilaisia älykaupunki-sovelluksia. Nämä toimintamuodot olivat kuitenkin lyhytkestoisia. (Emt., 6.) Cardullo ja Kitchin antavat Barcelonan esimerkkinä kaupungista, jossa Smart City -toimintaa on muokattu lähemmäksi ruohonjuuritason kansalaisliikehdintää (emt., 11). He avaavat asiaa enemmän toisessa tutkimuksessaan (Cardullo & Kitchin 2019b, 826), jossa toteavat Barcelonan käyttämän digitaalisen alustan, Decidimin, tuovan hallinnon huomattavasti aiempaa läpinäkyvämmäksi ja aktiivista poliittista osallistumista tukevaksi muun muassa toimimalla foorumina, jossa kaupunkilaiset pääsevät vaikuttamaan kaupungin strategiseen suunnitteluun sen eri vaiheissa.
Myös Adriana Kemp ja kumppanit toteavat Berliiniin ja Tel Aviviin kohdistuvassa tutkimuksessaan, että paikallisen osallistumisen tavat vaikuttavat kaupunkilaisten poliittisen toimijuuden rakentumiseen. Paikallisen osallistumisen hankkeissa usein osallistettiin asukkaita intressiryhmänä, kuten asunnon omistajina, eikä niinkään ryhmänä suuria sosiaalisia muutoksia aikaansaavia kansalaisia. (Kemp et al. 2015, 716–722.) Edelleen Yves Cabannes ja Barbara Lipietz toteavat omassa osallistuvaa budjetointia koskevassa tutkimuksessaan, että erityisesti poliittiseen osallisuuteen panostavat hankkeet välittävät hyvin ajatusta kaupunkilaisten oikeudesta kaupunkitilaan. Poliittisesti motivoituneeksi osallistuvaksi budjetoinniksi he lukevat sellaiset projektit, jossa kaupunkilaiset päättävät julkisten varojen käytöstä painottaen erityisesti yhteiskunnan vähäosaisempien ryhmien tarpeita, asuinalueiden ja kaupunkitasoisten ilmiöiden välistä yhteyttä sekä kaupunkilaisten välistä keskustelevaa solidaarisuutta. (Cabannes & Lipietz 2018, 17.) Sekä Kempin että Cabannesin tutkimuksessa viitataan Henri Lefebvren käsitteeseen kaupunkilaisten ensisijaisesta oikeudesta kaupunkitilaan.
Kaupunkilaisten osallistumista tukevilla työntekijöillä on tärkeä rooli
Tapaustutkimuksissa paikallisen vaikuttamisen tavoista korostuu tieto siitä, että kaupunkilaisten osallistumista tukemaan palkattujen työntekijöiden tekemä työ on tärkeää ja merkityksellistä etenkin yhdenvertaisten osallistumismahdollisuuksien näkökulmasta. Esimerkiksi Evelien Tonkens ja Imrat Verhoeven tutkivat kaupunkilaisten osallistumista 24 huono-osaisella asuinalueella Amsterdamissa.
Tutkimuksen kohteena olivat erityisesti kaupungin nimittämien kaupunkilaisten osallistumista tukevien työntekijöiden (”participation brokers”) rooli kaupunkilaisten vaikuttamisen tukemisessa. Tutkimuksen mukaan hyvä vaikuttamisen tuki tiivistyy neljään eri ulottuvuuteen. Ensinnäkin kaikenlaisia kaupunkilaisia tulee aktiivisesti kutsua kehittämään kaupunkia. Jos tätä ei tehdä, osallistumaan valikoituvat jo valmiiksi aktiiviset kaupunkilaiset. Toiseksi työntekijöiden tulee vahvistaa kaikkien kaupunkilaisten tietoa ja taitoa osallistua, sillä heidän lähtökohtansa ovat erilaisia. Kolmanneksi kaupunkilaisten yhteyksiä toisiinsa ja suhteessa erilaisiin organisaatioihin tulee vahvistaa. Ja lopuksi tärkeää on, että kaupunkilaisten näkemysten vaikutuksista lopputuloksiin tiedotetaan hyvin. (Tonkens & Verhoeven 2019, 2–6.)
Tonkensin ja Verhoevenin tutkimuksessa havaittiin, että jos alueella on jo valmiiksi asukkaista muodostunut aktiivinen yhteisö, se saattaa tahattomasti hiljentää muita alueen asukkaita. Siksi yksi kaupunkilaisten osallistumista tukevien työntekijöiden tärkeä tehtävä on avata puhetilaa muillekin kaupunkilaisille. Myös yhteyksien luomista muihin kaupunkilaisiin on hyvä tukea, sillä huonosti verkottuneiden ryhmittymien kehitysideat eivät yleensä menesty hyvin. Kaiken kaikkiaan tutkimuksessa todetaan, että kaupungin työntekijöillä on erittäin tärkeä rooli kaupunkilaisten osallistumisen tukemisessa varsinkin yhdenvertaisten osallistumismahdollisuuksien näkökulmasta. Tonkensin ja Verhoevenin mukaan on kuitenkin niin, että parhaiten toimiva tuki on myös lähes näkymätöntä. Siksi myös toimivien käytäntöjen osoittaminen työntekijöiden työssä on hankalaa. (Emt., 10–13.)
Sama vaikeus osoittaa toimivat käytännöt osallistumista tukevien työntekijöiden työssä huomattiin Koen Bartelsin myöskin Amsterdamin kaupunginosiin paikantuvassa tutkimuksessa. Bartelsin mukaan naapurustojen hyvinvoinnin parantamiseen ja asukkaiden aktivoimiseen tähtäävän työn tuli jatkuvasti oikeuttaa ja puolustaa olemassaoloaan kaupungin hallinnolle (Bartels 2017, 3798). Lopulta asukkaiden osallistumista tukevien asiantuntijatiimien työ osoittautui tuloksekkaaksi jopa rikollisuuden vähentämisessä, vaikka niiden käytäntöjen tehokkuutta olikin ollut vaikeaa näyttää. Olennaista onnistumisessa oli työntekijöiden jatkuva läsnäolo asuinalueella, asukkaiden kuuntelu, tavoitteiden määrittely yhdessä asukkaiden kanssa, vanhojen käytäntöjen murtaminen sekä edistysaskeleiden pienuuden hyväksyminen. (Emt., 3797.) Asiantuntijatiimien työntekijät kokivat ristiriitaiseksi sen, että kaupunkiorganisaatiosta tuli samaan aikaan sekä ohjetta tukea kaupunkilaisten sosiaalisia innovaatioita että vastarintaa muuttaa vallitsevia hallinnollisia käytäntöjä. Bartelsin mukaan hyvien muutosten aikaansaamiseksi hallinnon tulisi parantaa vuorovaikutusta kaupunkilaisten kanssa, lisätä kokeilevuutta ja vähentää defensiivisyyttään. (Emt., 3801–3802.)
Myös Pohjoismaissa on tutkittu kaupunkilaisia osallistavien työntekijöiden roolia esimerkiksi alueuudistusprojektien yhteydessä. Annika Agger ja Birgitte Poulsen (2017) tutkivat Kööpenhaminassa ja Malmössä sitä, kuinka kaupunkilaisia osallistavat työntekijät (”street-level bureaucrats”) käsittelivät työssään toimijoiden ja käytäntöjen välisiä ristiriitoja edistäessään asukkaiden osallistumista kaupunkisuunnitteluun. Tutkimusaineistona oli 16 hanketta, joissa julkisen hallinnon työntekijät suunnittelivat ja fasilitoivat julkisten ja yksityisten toimijoiden verkottumista ja kaupunkilaisten osallistumista aluetason kehittämiseen. Tutkimuksessa todetaan, että vaikka tehdyillä päätöksilläkin on merkitystä, myös kaupunkilaisia osallistavien työntekijöiden panostaminen vuorovaikutuksen prosesseihin on tärkeää esimerkiksi inklusiivisesta näkökulmasta. Kaupunkilaisilla oli paljon eriäviä mielipiteitä siitä, miten julkista tilaa tulisi käyttää. Keskustelua ohjaavat työntekijät kuitenkin järjestivät keskustelulle turvallista tilaa ja lisäsivät epämuodollista vuorovaikutusta. (Agger & Poulsen 2017, 370–371.)
Aggerin ja Poulsenin mukaan konfliktit voivat olla tärkeitä muutoksen ajureita, jos niitä fasilitoidaan hyvin. Tapaustutkimuksessaan he erottivat kahdenlaisia konflikteja, joita kaupunkilaisten osallistumista tukevat työntekijät työssään kohtasivat. Systeemitason konfliktit liittyivät muun muassa vuorovaikutusta avustavien työntekijöiden roolin epäselvyyteen tai heidän työlleen asetettujen tavoitteiden ristiriitaisuuteen. Näiden lisäksi työssä esiintyi myös henkilöiden välisiä konflikteja paljon. Systeemitason konfliktit ja henkilötason konfliktit olivat myös yhteydessä toisiinsa esimerkiksi tilanteessa, jossa asukkaat syyttivät työntekijöitä kaupungin sellaisista yleisistä päätöksistä, joihin näillä kaupunkilaisten osallistumista avustavilla työntekijöillä ei ollut vaikutusvaltaa. (Emt., 372–380.)
Aggerin ja Poulsenin Kööpenhaminaan ja Malmöhön sijoittuvassa tutkimuksessa havaittiin, että julkisen hallinnon puolella ei puhuttu näistä konfliktitilanteista juurikaan, saati koulutettu työntekijöitä käsittelemään niitä. Tästä huolimatta työntekijät olivat itse kehittäneet erilaisia strategioita toimiakseen konfliktitilanteissa hyvin. He panostivat paljon läsnäoloon ja näkyvyyteen alueilla, ja vuorovaikutus oli aktiivista ja monikanavaista. He pyrkivät rakentamaan suhteita kaupunkilaisiin esimerkiksi kysymällä henkilökohtaiseen elämäänkin liittyviä asioita ja lisäämään näin kaupunkilaisten luottamusta itseensä.
Lisäksi työntekijät pyrkivät esimerkiksi rakentamaan alueiden identiteettiä tukemalla niihin liittyvää positiivista tarinankerrontaa. Kaiken kaikkiaan Aggerin ja Poulsenin tutkimuksessa todetaan, että konfliktien hyvä hallinta, kuten neuvottelu- ja vuorovaikutustaidot, ovat olennainen osa kaupunkilaisten osallistumista tukevien työntekijöiden työtä. Aggerin ja Poulsenin mukaan tämän ymmärtäminen voi selkeyttää työntekijöiden roolia kaupunkilaisten osallistumisen tukemisessa. (Emt., 381–384.)
Kaupunkia suunnitellaan konfliktien keskellä
Tuoreessa Ruotsin Uppsalan Gottsundan aluesuunnitelmaan liittyvissä kaupunkilaiskeskusteluissa huomattiin, että vaikka kaupunkisuunnittelijat pyrkivät asukkaiden osallistamiseen, heidän työhönsä kohdistuu ristiriitaisia toiveita, mikä hankaloittaa konfliktiarkojen aiheiden käsittelyä kaupunkilaisten kanssa. Toisaalta suunnittelijoilta odotetaan työssään nopeutta ja päätöksenteon tehokkuutta, mutta toisaalta puntaroivaa keskustelua kaupunkilaisten kanssa, minkä aikaansaaminen vaatisi runsaasti työpajoja, vuorovaikutusta ja aikaa. (Calderon et al., 2022, 3–8.) Tämä työntekijöiden kokema ristipaine johti usein siihen, että kaupunkilaiskeskusteluissa käsiteltiin etenkin fyysistä kaupunkiympäristöä, vaikka alun perin keskustelujen tavoitteena olikin ollut myös vaikeiden ja monimuotoisten sosiaalisten ilmiöiden käsitteleminen. Calderonin ja kumppaneiden mukaan kaupunkisuunnittelijat rajasivat puheenaiheita fyysiseen ympäristöön täyttääkseen ruotsalaisen lainsäädännön vaatimukset ja pysyäkseen sovituissa aikatauluissa. (Emt., 12–15.) Myös Leedsin 17 kaupunginosaan paikantuvassa tutkimuksessa havaittiin, että aluesuunnittelun areenat, prosessit ja diskurssit eivät usein tukeneet laadukasta yhteiskehittämistä asukkaiden kanssa (Brookfield 2017, 411). Edelleen Everardus Wilhelmuksen Hampuriin sijoittuvassa tapaustutkimuksessa havaittiin, että yksityiset aluekehittäjät työskentelivät ensisijaisesti kompromissihakuisten asukasryhmien kanssa sulkien kriittisemmät näkökulmat jo lähtökohtaisesti ulos keskusteluista (Wilhelmus 2022, 1885).
Konfliktiarkojen aiheiden käsittely vaatii poikkeuksellista vaivaa keskustelua ohjaavilta suunnittelijoilta. Esimerkiksi Belgian Genkin kaupungissa järjestettyjä demokratiakeskusteluja tutkineet Liesbeth Huybrechts ja kumppanit huomasivat, että etenkin ristiriitoja herättävät aiheet edellyttävät niitä fasilitoivilta suunnittelijoilta erilaisia keskustelutyylejä tilanteesta riippuen (Huybrechts et al., 2016). Genkin demokratiakeskusteluissa pyrittiin visioimaan työnteon tulevaisuutta kaupungin, asukkaiden ja yksityisten toimijoiden kesken. Huybrechtsin ja kumppaneiden mukaan konfliktitilanteet voivat olla hyvin tuottavia, jos keskustelua onnistutaan ohjaamaan hienovaraisesti niin, että luottamus eri toimijoiden välillä vahvistuu. Hyvään vuorovaikutukseen voi kuulua luopuminen vanhoista käytännöistä. Esimerkiksi Genkin tapauksessa osa asukkaista oli tottunut anonyymiin rooliin, mitä keskustelujen vuorovaikutustilanne haastoi. Huybrechtsin ja kumppaneiden mukaan demokratiakeskusteluja häiritsi myös kaupungin hallinnon vaatimus näyttää keskustelujen konkreettiset tulokset jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Vasta kun demokratiakeskustelut olivat aikaansaaneet pieniä pilottihankkeita, niitä alettiin arvostaa. (Emt., 107–108.)
Genkin tapaustutkimuksessa demokratiakeskustelut usein alkoivat joko hyvin strategiavetoisesti tai toisaalta hyvin avoimella agendalla. Myöhemmin alkoi jäsentyä erilaisia osin päällekkäisiä keskustelutyylejä, joilla kullakin oli luonteva paikkansa osana suunnittelun elinkaarta. Huybrechtsin ja kumppaneiden mukaan esimerkiksi epämuodolliset keskustelut toimivat joissakin tilanteissa ja kaupungin hallintoa hienovaraisesti haastava ote toisaalla. Oli tärkeää, että toimiessaan yhteiskehittäjän roolissa suunnittelijat tarjosivat osallistujille ideoita, tietoa ja välineitä visioida alueen tulevaisuutta. (Emt., 106–109.)
Yhteisen löytämiseen moninaisuuden keskellä pitää panostaa
Yhdenvertaisuuden näkökulmasta on hyvä pohtia sitä, miksi jotkut asukkaat haluavat osallistua kaupunkien kehittämiseen, ja toisaalta sitä, että osa asukkaista mahdollisesti kokee osallistumisen vaikeaksi tai mahdottomaksi. Asukkaiden motiiveja osallistua kaupungin kehittämiseen on tutkittu esimerkiksi laajamittaisen kaupunkiuudistushankkeen yhteydessä Tukholmassa (Gustafson & Hertting 2017). Osa kaupunkilaisista osallistui kehittämiseen saadakseen asuinalueestaan juuri omien toiveidensa mukaisen. Toisia aktiivisesti osallistuneita kuitenkin motivoi ajatus yhteisestä hyvästä, ja he halusivat antaa naapurustolleen äänen. Gustafsonin ja Herttingin mukaan alueellisen eriytymisen näkökulmasta on lupaavaa huomata, että myös huono-osaisemmilla alueilla voi olla asukkaita, jotka haluavat edistää naapuruston yhteistä hyvää omista eduistaan riippumatta. Gustafson ja Hertting huomauttavat myös, että erilaiset motiivit osallistua tarkoittavat myös sitä, että osallistujilla voi olla hyvin erilaisia odotuksia hankkeiden sisällöistä ja tuloksista. (Gustafson & Hertting 2017, 538–549.)
Myrte Hoekstra ja Julia Dahlvik tutkivat paikallista osallistumista Wienissä ja Amsterdamissa erityisesti siitä näkökulmasta, miten erilaisten väestöryhmien hyvää vuorovaikutusta saataisiin edistettyä etnisesti moninaisissa Gumpendorfin ja Slotermeer-Noordoosin kaupunginosissa (Hoekstra & Dahlvik 2018). Tutkimuskohteena oli muun muassa paikallisten asukaskeskusten toiminta (emt., 446). Hoekstra ja Dahlvik huomasivat, että asukkaiden sosioekonominen tausta ja syntyperä määrittivät huomattavasti sitä, ketkä osallistuivat alueita kehittävään toimintaan ja miten he sen kokivat. Esimerkiksi keskiluokkaiset asukkaat suhtautuivat usein osallistumiseensa niin, että se tarjosi heille mahdollisuuksia oppia ja verkostoitua, kun taas sosioekonomisesti heikommassa asemassa olevilla asukkailla oli hankaluuksia hallita osallistumiseen liittyvää byrokratiaa. Toisaalta esimerkiksi osa työttömistä saattoi suhtautua toimintaan askeleena kohti työpaikkaa. Hoekstran ja Dahlvikin mukaan ilmapiiri oli muita tilanteita inklusiivisempi ja avoimempi, jos joitakin vapaaehtoisia asukkaita osoitettiin moderoimaan asukaskeskuksissa pidettyjä keskusteluja. He saattoivat esimerkiksi löytää asukkaita yhdistäviä asioita sekä ohjata asukkaita käyttämään yhteisesti jaettua paikallista kieltä. Yhdessä asukaskeskuksessa vapaaehtoinen toimintaa ylläpitävä asukastiimi sai pienen maksun tekemästään työstä, mikä teki tästä asukastiimistä muita selvästi etnisesti moninaisemman. (Emt., 449–454.)
Hoekstra ja Dahlvik referoivat tutkimuksessaan sosiaalipsykologista kontaktihypoteesia, jonka mukaan ryhmien välinen positiivinen yhteys edellyttää paitsi henkilökohtaista vuorovaikutusta, myös ryhmien tasavertaisuutta, yhteisiä tavoitteita sekä käytäntöjen, lain tai auktoriteettien tukea (emt., 443). Myös Hoekstran ja Dahlvikin tutkimuksessa huomattiin, että asukkaat hakeutuivat usein omiin, tuttuihin porukoihinsa ja hyvän eri ryhmiä yhdistävän vuorovaikutuksen eteen piti tehdä aktiivisesti työtä. Yksi tärkeä huomio tutkimuksessa oli se, että myös lyhyillä kohtaamisilla ja yleisellä tuttuuden tunteella oli merkitystä positiivisen vuorovaikutuksen rakentumiselle. Hoekstran ja Dahlvikin mukaan ajatus moninaisuudesta tavallisuutena voi rakentaa pohjaa tulevalle syvällisemmälle vuorovaikutukselle. (Emt., 452–455.)
Digitaaliset alustat ovat joillekin helppoja osallistumisväyliä
Osalle niistä, jotka eivät muutoin osallistu aktiivisesti kaupunkien kehittämiseen, uudet osallistumisen tavat voivat tuntua perinteisiä tapoja helpommilta ja omaan elämään paremmin soveltuvilta. Vaikka kasvokkainen vuorovaikutus on tärkeää, myös uudet sähköiset välineet voivat osaltaan parantaa kaupunkilaisten vaikuttamisen mahdollisuuksia. Esimerkiksi erilaiset karttakyselyt ovat usein toimiva tapa saada kaupunkilaiset osallistumaan kaupunkisuunnitteluun (esim. Kahila-Tani et al. 2019) ja myös kaupungin tuottamaa tietoa voidaan jakaa erilaisin interaktiivisin karttanäkymin (esim. Gagliardi et al. 2017).
Kaupunkilaisten osallistumiseen on myös kehitetty erilaisia selainpohjaisia alustoja. Esimerkiksi FixMyStreet-niminen alusta on otettu käyttöön useissa kaupungeissa, ja Burak Pak ja kumppanit ovat tutkineet sen käyttöä Brysselissä erityisesti yhdenvertaisuusnäkökulmasta (2017). Vaikka digitaalisilla osallistumisen tavoilla on arvonsa, tutkimuksessa myös todettiin, että tietyt sosioekonomisesti heikommassa asemassa olevat ryhmät osallistuivat kaupunkisuunnitteluun huonosti myös sähköisillä välineillä. Tämä saattaa näkyä alueellisesti esimerkiksi niin, että huono-osaisimmilla alueilla fyysisen ympäristön ongelmiin tartutaan harvemmin. Ratkaisuna osallistumisen eriarvoisuuteen Pak ja kumppanit ehdottavat osallistumista edistävien työntekijöiden osoittamista erityisesti huono-osaisille alueille tukemaan sähköisten välineiden käyttöä. Pakin ja kumppaneiden mukaan tutkimuksen kohteena ollut kaupunkisuunnittelun alusta toimii parhaiten täydentäen muita perinteisempiä tapoja osallistua kaupunkien kehittämiseen. (Pak et al. 2017, 82–83.)
Kaupunkilaisten huomiota pystytään kiinnittämään välittömään lähiympäristöönsä sovelluksin, jotka kulkevat käyttäjänsä mukana ja paikantavat hänet maantieteellisesti. Esimerkiksi Englannin North Tynesidessa kaupunkisuunnittelun tarpeisiin kehitettiin sovellus, joka herätteli käyttäjiään lyhyin kysymyksin heidän saapuessaan tiettyihin paikkoihin kaupungissa (Wilson et al., 2019). Sovellus kysyi asukkaalta, mitä tämä halusi muuttaa sillä alueella, jossa parhaillaan oli, ja minkä ikäryhmien tarpeisiin nämä muutokset vastaisivat. Tutkimuksessa huomattiin, että sovellus sai kaupunkilaiset huomioimaan ympäristöään toivotuissa kohteissa ja käyttäjät kokivat sen käytön nopeaksi ja helpoksi. Toisaalta sovelluksen yksinkertaisuus myös johti käyttäjiä raportoimaan fyysisen ympäristön ongelmia eikä niinkään kannustanut ajattelemaan mahdollista kaupunkitilaa kovin luovasti. Yksi Wilsonin ja kumppaneiden tutkimuksen olennaisimpia huomioita on se, että sovelluksen antama helposti ymmärrettävä tieto sai monen asukkaan kiinnostumaan ympäristöstään, mikä saattaa rohkaista heitä osallistumaan paikallisen ympäristön kehittämiseen myös muilla syvällisemmilläkin tavoilla. Moni käyttäjä olisi halunnut lisää tietoa alueista ja niiden suunnitelmista, mutta riittävän tiedon tarjoaminen nopealla ja selkeällä tavalla ei ole aina helppoa. (Emt., 292–299)
Yhteenveto
Tässä artikkelissa esiteltiin tapaustutkimuksia paikallisen osallistumisen hankkeista maailmalla. Useassa tutkimuksessa toistui näkemys, että kaupunkilaisten osallistumista tukemaan palkattujen työntekijöiden rooli on hyvin tärkeä. On hyvä, että useissa erilaisissa demokratian muodoissa aktiiviset kaupunkilaiset voivat löytää uusia väyliä osallistua kaupunkien kehittämiseen. Yhdenvertaisuuden näkökulmasta on kuitenkin vielä tärkeämpää, että muutkin kokevat osallistumisen mahdolliseksi heille itselleen sopivissa kanavissa. Osa ihmisistä tarvitsee lisää tietoa, taitoa ja tukea osallistumiseen. Helsingissä on paljon ammattiryhmiä, jotka työskentelevät suorassa vuorovaikutuksessa kaupunkilaisten kanssa. Esimerkiksi Helsingin alueilla toimivat stadiluotsit auttavat asukkaita löytämään sopivat vaikuttamiskanavat Helsingissä.
Useissa tapaustutkimuksissa nähdään, että uudet sähköiset välineet ovat monelle helppoja ja nopeita väyliä osallistua kaupunkien kehittämiseen. Esimerkiksi tiedon visualisointiin voidaan panostaa ja asukkaiden palautteita voidaan yhdistää suoraan tiettyihin paikkoihin kaupunkitilassa. Digitaalisin välinein saatetaan tavoittaa joitakin sellaisia kaupunkilaisia, jotka eivät ole esimerkiksi kiinnostuneita osallistumisesta edustuksellisen demokratian instituutioihin. Samaan aikaan on hyvä muistaa, että kaikki asukkaat eivät koe osallistumista sähköisin välinein itselleen luontevaksi, sillä sähköisten palveluiden käyttö saattaa olla haastavaa erityisesti ikääntyneelle väestölle (Ahola & Hirvonen 2021, 67).
Tutkimuksissa paikallisen osallistumisen hankkeista toistuu käsitys siitä, että konfliktitilanteet ovat väistämättömiä. Asukkaiden eriävien mielipiteiden hyväksyminen ja konfliktien onnistunut sovittelu on olennaista siinä, että erilaisten väestöryhmien hyvää vuorovaikutusta saadaan edistettyä. Konfliktiarkojen aiheiden välttely saattaa johtaa siihen, että kaupunkilaiset tosiasiallisesti vaikuttavat vain pieniin, fyysisen ympäristön asioihin. Lefebvreläisestä näkökulmasta kaupunkilaisten oikeus kaupunkitilaan pitäisi kuitenkin käsittää laajemmin poliittisena ja sosiaalisena oikeutena osallistua myös muun muassa keskustelun aiheiden valintaan. Asukkaiden motiivit osallistua ovat moninaisia. Myös huono-osaisemmilla alueilla on asukkaita, jotka haluavat edistää naapuruston yhteistä hyvää omista eduistaan riippumatta.
Osallistuminen on yhteydessä osallisuuden kokemukseen. Esimerkiksi vuoden 2021 pääkaupunkiseudun hyvinvointikyselyn mukaan helsinkiläisvastaajien osallisuuden kokemuksilla ja sillä, osallistuiko hän aktiivisesti jonkin yhteisön toimintaan, oli selvä yhteys. Myös vaaleissa äänestäminen oli yhteydessä osallisuuden kokemukseen, vaikkakin heikommin. (Erjansola 2022.) Pääkaupunkiseudun hyvinvointikyselyn aineisto on poikkileikkausaineisto, jossa osallisuuden kokemusten ja muiden muuttujien välisiä syy–seuraussuhteita ei voida todentaa. Todennäköisesti on niin, että esimerkiksi hyvät osallisuuden kokemukset lisäävät osallistumista yhteiskuntaan, mikä jälleen vahvistaa osallisuuden kokemusta. Voidaan olettaa, että jos aiempaa useammat kaupunkilaiset osallistuvat aiempaa laajemmin kaupungin kehittämiseen, se vahvistaa monen kohdalla myös osallisuuden ja merkityksellisyyden kokemusta. Samalla kaupunki saa asukkailtaan arvokasta kokemustietoa ja pääsee hyödyntämään heidän asiantuntemustaan siitä, mitä kaupunkitilassa on syytä kehittää.
Tämän katsauksen tarkoituksena on ollut kartoittaa kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta sellaisia paikallisen osallistumisen hyviä käytäntöjä, joita Helsingissä voitaisiin harkita hyödynnettävän. Kaikki toimintatavat eivät sovi kaikkiin paikkoihin, tilanteisiin tai kulttuurisiin konteksteihin. Paikallisdemokratiaa on tutkittu myös Suomessa, ja aiheesta löytyy paljon laadukasta kotimaista kirjallisuutta. Alueosallisuuden parhaita käytäntöjä suomalaisissa hankkeissa selvitetäänkin tämän kirjallisuuskatsauksen laajennetussa versiossa, jonka on tarkoitus ilmestyä myöhemmin tänä vuonna.
Jenni Erjansola toimii tutkijana Helsingin kaupunginkanslian kaupunkitietopalvelut-yksikössä.
Lähteet
Agger, A & Poulsen, B (2017). Street-level Bureaucrats Coping with Conflicts in Area-based Initiatives in Copenhagen and Malmö. Scandinavian Political Studies, 40:4, 367–387.
Ahola, N & Hirvonen, J (2021). Digitalisaation huipulla – ja reunalla. Verkkopalvelujen käyttö ja digisyrjäytyminen Helsingissä ja Suomessa. Tutkimuksia 2021:2. Helsinki: Helsingin kaupunginkanslia.
Allwinkle, S & Cruickshank, P (2011). Creating Smart-er Cities: An Overview. Journal of Urban Technology, 18:2, 1–16.
Anthopoulos, L. (2015). Understanding the Smart City Domain: A Literature Review. In Rodríguez-Bolívar, M. (eds) Transforming City Governments for Successful Smart Cities. Public Administration and Information Technology 8. Cham: Springer, 9–21.Bartels, K (2017). The double bind of social innovation: Relational dynamics of change and resistance in neighbourhood governance. Urban Studies, 54:16, 3789–3805.
Brookfield, K (2017). Getting involved in plan-making: Participation in neighbourhood planning in England. Environment and Planning C: Politics and Space, 35:3, 397–416.
Cabannes, Y & Lipietz, B (2018). Revisiting the democratic promise of participatory budgeting in light of competing political, good governance and technocratic logics. Environment and Urbanization, 30:1, 67–84.
Calderon, C; Mutter, A; Westin, M & Butler, A (2022). Navigating swift and slow planning: planners’ balancing act in the design of participatory processes. European Planning Studies, DOI: 10.1080/09654313.2022.2156271.
Cardullo, P & Kitchin, R (2019a). Being a ‘citizen’ in the smart city: up and down the scaffold of smart citizen participation in Dublin, Ireland. GeoJournal, 84, 1–13.
Cardullo, P & Kitchin, R (2019b). Smart urbanism and smart citizenship: The neoliberal logic of ‘citizen-focused’ smart cities in Europe. Environment and Planning C: Politics and Space, 37:5, 813–830.
Erjansola, Jenni (2022). Osallisuus on yhteyttä ja merkityksellisyyttä – havaintoja helsinkiläisten osallisuuden kokemuksista. Helsinki: Helsingin kaupunginkanslia. Kvartti 2022:1, 44–53.
Erjansola, J; Bernelius, V; Keskinen, V & Saukkonen, P (2023). Vuoden 2023 eduskuntavaalit Helsingissä. Tilastoja 2023: 4. Helsinki: Helsingin kaupunginkanslia.
Gagliardi, D; Schina, L; Sarcinella, M.L.; Mangialardi G, Niglia, F & Corallo, A (2017). Information and communication technologies and public participation: interactive maps and value added for citizens. Government Information Quarterly, 34:1, 153–166.
Gustafson, P & Hertting, N (2017). Understanding Participatory Governance: An Analysis of Participants’ Motives for Participation. The American Review of Public Administration, 47:5, 538–549.
Helsingin kaupunki (2021). Helsingin kaupunkistrategia 2021–2025 – Kasvun paikka. Helsinki: Helsingin kaupunginkanslia.
Hoekstra, M.S. & Dahlvik, J (2018). Neighbourhood participation in super-diverse contexts: comparing Amsterdam and Vienna. Urban Research & Practice, 11:4, 441–459.
Kahila-Tani, M; Kyttä, M & Geertman, S (2019). Does mapping improve public participation? Exploring the pros and cons of using public participation GIS in urban planning practices. Landscape and Urban Planning, 186, 45–55.
Kemp, A; Lebuhn, H & Rattner, G (2015). Between Neoliberal Governance and the Right to the City: Participatory politics in Berlin and Tel Aviv. International Journal of Urban and Regional Research, 39:4, 655–856.
Lahtinen, H (2019). Socioeconomic differences in electoral participation: Insights from the Finnish administrative registers. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Lefebvre, H (1968). Le droit à la ville. Paris: Anthropos.
Liesbeth Huybrechts, L; Dreessen, K; Schepers, S & Calderon Salazar, P (2016). Democratic dialogues that make cities ‘work’. Strategic Design Research Journal, 9:2, 100–111.
Martikainen, T; Wass, H & Weide, M (2013). Äänestysaktiivisuus ja puolueiden kannatus vuoden 2012 kunnallisvaaleissa Helsingissä. Kvartti 2013:1. Helsinki: Helsingin kaupunginkanslia, 17–36.
Oikeusministeriö (2023). Hyvät väestösuhteet. https://oikeusministerio.fi/hyvat-vaestosuhteet Luettu 12.4.2023.
Pak, B; Chua, A & Vande Moere, A (2017). FixMyStreet Brussels: Socio-Demographic Inequality in Crowdsourced Civic Participation. Journal of Urban Technology, 24:2, 65–87.
Tonkens, E & Verhoeven, I (2019). The civic support paradox: Fighting unequal participation in deprived neighbourhoods. Urban Studies, 56:8, 1–16.
Wass, H (2008). Generations and turnout. The generational effect in electoral participation in Finland. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Wilhelmus, E & Stapper, M (2022). Private ordering of public processes: How contracts structure participatory processes in urban development in Amsterdam and Hamburg. Urban Studies, 59:9, 1872–1888.
Wilson, A; Tewdwr-Jones, M & Comber, R (2019). Urban planning, public participation and digital technology: App development as a method of generating citizen involvement in local planning processes. Environment and Planning B: Urban Analytics and City Science, 46:2, 286–302.