Hyppää pääsisältöön

Unohdettu alueliitoshanke 1970–72 – mihin Helsingin toinen suuri laajenemisyritys kariutui?

Kasvavat kaupungit tarvitsevat maata. Jo 1900-luvun alusta alkaen Suomen kaupungistuminen kiihdytti niin Helsingin kuin myös Espoon kauppalan ja Helsingin maalaiskunnan väestönkasvua, mistä syystä Helsingin kaupunki pyrki koko 1900-luvun varmistamaan kasvulleen välttämättömän maan sekä ostoin että alueliitoksin. 1960-luvun lopulla, parikymmentä vuotta suuren alueliitoksen (ks. alempana) jälkeen, Helsingin kaupungin johto ryhtyi valmistelemaan uutta alueliitosta. Tämä artikkeli tarkastelee vuosina 1970–72 tehtyä alueliitosselvitystä ja asettaa sen osaksi pääkaupunkiseudun kasvua.
Kuuluu sarjaan:

Väärinkäsitys?

Vuosi 1972 oli juuri alkamassa, kun pääministerinä toiminut ylipormestari Teuvo Aura piti Senaatintorilla perinteisen kaupunginjohtajan uudenvuodenpuheen. Aura onnitteli uusia Espoon ja Kauniaisten kaupunkeja sekä Vantaan kauppalaa [1] toivoen samalla, että ”paljon väärinkäsityksiä aiheuttaneeseen alueliitoskysymykseen voitaisiin suhtautua tämän jälkeen asiallisesti” (Aura 1972). Mihin alueliitoskysymykseen Aura viittasi ja miksi hän puhui väärinkäsityksistä? Pääkaupunkiseudulla vuosina 1970–72 käyty liitoskeskustelu on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle, vaikka sen tavoitteena oli suur-Helsingin luominen. Tämä artikkeli pyrkii valottamaan Helsingin kenties vähiten tunnettua liitoskeskustelua: mikä käynnisti liitoshankkeen ja miksi se jäi toteutumatta?

Kuntaliitoksia

Suomi oli 1960-luvun lopulla voimakkaassa muutoksessa kaupungistumisen kiihtyessä ja yhteiskunnan teollistuessa. Maan suurimpana kaupunkina Helsingin väkiluku oli jatkanut kasvuaan samalla, kun Espoon kauppalan ja Helsingin maalaiskunnan väestöt kasvoivat huimasti hyötyen pääkaupungin vetovoimasta (Taulukko 1).

Kaupungistuminen oli johtanut muualla Suomessa kuntaliitosten aaltoon: 1960-luvulla peräti 30 kuntaa lakkautettiin (Perälä 1983, 71). Helsingin johto vaistosi tilaisuutensa uuteen suureen alueliitokseen (SK 1967; SSD 1968). Tavoitetta ilmensi apulaiskaupunginjohtaja Aatto Väyrysen näkemys Helsingistä ahtaana kaupunkina:

Helsingin seudun kannalta [ei] voisi olla oikein, että kaupungin alueliitostarpeisiin suhtauduttaisiin ennakkoluuloisemmin ja kielteisemmin kuin kasvavien asutuskeskuksien vastaaviin tarpeisiin muualla maassa.” (Väyrynen 1968, lisäys sulkeissa kirjoittajan).

Ajatus alueliitoksesta ei ollut uusi. Vuonna 1946 Helsinki oli kasvanut suuren alueliitoksen tuloksena pinta-alaltaan lähes viisinkertaiseksi (Kuvio 1). Siinä missä useat kaupungit kuten Viipuri, Turku, Tampere ja jopa Joensuu olivat kasvaneet alueliitoksin 1920- ja 30-luvuilla, oli Helsinki joutunut odottamaan (Perälä 1983, 64–74). Helsingin kasvun seurauksena oli sen ympärille rakentunut esikaupunkivyöhyke, joka koostui neljästä Helsingin maalaiskunnasta itsenäistyneestä kunnasta (Huopalahti 1920, Oulunkylä 1921, Kulosaari 1922 ja Haagan kauppala 1923) sekä useista taajaväkisistä yhdyskunnista, joihin lukeutuivat muiden muassa Leppävaara, Lauttasaari, Munkkiniemi, Pitäjänmäki, Pakinkylä (Pakila), Pukinmäki ja Degerö (Laajasalo) [2] (Turpeinen 1997, 13).

Vuonna 1928 valtioneuvosto oli nimittänyt maisteri Yrjö Harvian selvittämään Helsingin alueliitosta, mutta selvitys valmistui vasta vuonna 1936. Selvityksessään Harvia ehdotti koko esikaupunkialueen liittämistä Helsinkiin sekä kahden uuden kunnan perustamista. Tärkeimpänä perusteena oli useimmiten kaavoittamatta kasvaneiden esikaupunkien yhdistäminen kaupunkiin ja siten osaksi säänneltyä rakentamista. Toisena perusteena oli Helsingin kaupungin huomattava maanomistus liitosalueilla. Kolmantena perusteena oli taata riittävän laajan alue Helsingin kasvulle. Neljäntenä syynä oli yhtenäisen talousalueen hahmottaminen, sillä Harvia piti suur-Helsingin luomista koko pääkaupunkiseudun etuna (Yrjänä 2013, 92–94). Kaupunginvaltuusto hyväksyi Harvian ehdotuksen pienin muutoksin kesäkuussa 1939, minkä jälkeen Harvia luovutti lopullisen selvityksensä valtioneuvostolle toukokuussa 1940, mutta toinen maailmansota siirsi asian käsittelyä (Turpeinen 1997, 13). Harvian työn merkitystä korosti se, että seuraavat liitoskeskustelut kohdistuivat selvityksessä mainittuihin alueisiin.

Jatkosodan päätyttyä valtioneuvosto hyväksyi Helsingin alueliitoksen lokakuussa 1944, mutta supisti huomattavasti Harvian viimeisintä ehdotusta. Tästä huolimatta Helsingin pinta-ala kasvoi yli 130 neliökilometrillä, mistä suurin osa oli entistä Helsingin maalaiskuntaa (110 km²). Samalla kaupunki sai uusia asukkaita noin 51 000. Helsinkiin liitettiin niin Huopalahden, Oulunkylän, Haagan ja Kulosaaren kunnat sekä Helsingin maalaiskunnasta Pakilan ja Laajasalon taajaväkiset yhdyskunnat sekä muiden muassa Malmin että Pukinmäen tilat (Kuvio 1). Sen sijaan Espoo ja Sipoo säilyivät koskemattomina, vaikka Harvia oli ehdottanut Hagalundin (Tapiola), Kilon, Leppävaaran kuin myös Vestersundin alueen liittämistä kaupunkiin (Turpeinen 1997; Yrjänä 2013).

Helsinki halusi valtioneuvoston alueliitoksesta rajaamia Espoon itäosia, mikä johti uuteen liitoselvitykseen. Sen toimitti hallitussihteeri Otto Larma vuosina 1947–49 päätyen suosittamaan Espoon itäosien liittämistä Helsinkiin. Valtioneuvosto jätti asian pöydälle johtuen niin Helsingin kaupungin kuin myös Espoon maalaiskunnan vastustuksesta. Kaupungilla oli suuria vaikeuksia selvitä vuonna 1946 liitettyjen alueiden kaavoittamisesta ja rakentamisesta. Espoon hallinto vastusti väkirikkaiden alueiden menetystä (Yrjänä 2013, 111). Jälkiviisaana Teuvo Aura harmitteli sitä, että Helsinki oli luopunut Espoon itäosien liittämisestä kaupunkiin 1950-luvulla, jolloin se olisi ollut mahdollista toteuttaa (Hbl 1972). Vaikka Espoo selvisi kahdesta liitosselvityksestä jakamattomana kuntana, ei Helsinki luopunut tavoitteesta saada Espoon itäosat omakseen.

Vuoden 1946 jälkeen seuraava suurempi alueliitos kohdistui Helsingin maalaiskuntaan ja Vuosaareen. Helsingin maalaiskunnan hallinto oli pyrkinyt varjelemaan ”kunnan maalaismaista olemusta”, mutta 1960-luvun alussa tavoite ei enää vastannut todellisuutta maalaiskunnan kaupungistumisen nopeutuessa (Ahtiainen & Tervonen 2002, 124) (Taulukko 1). Vuosaari muodostui ongelmaksi Helsingin maalaiskunnalle, koska yksityisen rakennuttajan (Asuntosäästäjät ry.) tiiviisti kaavoittama ja pääosin rakentamakin alue sijaitsi erillään muusta maalaiskunnasta liittyen tiiviimmin kaupunkiin. Joulukuussa 1964 Helsingin kaupunginjohto ehdotti Vuosaaren liittämistä Helsinkiin (Kolbe 2002, 200). Viereiset Rastilan ja Uutelan tilat oli liitetty kaupunkiin jo 1950-luvun alkupuolella (Yrjänä 2012, 106). Kaupungin ja maalaiskunnan yhteinen Vuosaari-toimikunta sopi alueliitoksesta huhtikuussa 1965 ja jo kesäkuussa valtioneuvosto päätti Vuosaaren (yhteensä 33,5 km² ja noin 8000 henkilöä) liittämisestä Helsinkiin vuoden 1966 alusta (Johansson 1971b, 9; Yrjänä 2013, 123–127) (Kuvio 1). Samalla Helsingin johto hahmotteli jo suurkuntaa ja uutta suurta alueliitosta.

Liitosintoa ja -pelkoa

Julkisen keskustelun uudesta alueliitoksesta välttämättömänä ratkaisuna Helsingin maapulaan käynnisti Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Teuvo Aura Arkkitehtiliiton neuvottelupäivillä huhtikuussa 1966 (HS 1966a). Auran asema merkitsi sitä, että puhe uutisoitiin useassa sanomalehdessä (ks. esim. HS 1966b; Hbl 1966; SSD 1966; US 1966; Helsinki-lehti 1966; KU 1966). Ylipormestari Lauri Aho suhtautui ajatukseen varauksellisemmin, koska ehdotettu liitos tarkoittaisi Helsingin maalaiskunnan lakkauttamista (HS 1966c). Aho piti kuitenkin kuntaliitosta voimassaolevan lain perusteella helpoimpana ratkaisuna Helsingin ongelmiin. Näistä merkittävimmät olivat sekä asuntorakennus- ja teollisuustoimintaan kaavoitetun maan loppuminen että suurteollisuuden ja hyvätuloisten veronmaksajien poismuutto (HS 1967a; US 1967; Suomenmaa 1968; Hbl 1968; HS 1968a).

Naapurikuntien edustajat tyrmäsivät liitosajatuksen pitäen kuntien yhteistyötä mielekkäämpänä. Esimerkiksi Espoon kauppalanvaltuuston puheenjohtaja Erkki Laine arvosteli Helsinkiä veronmaksajien haalimisesta omien suurhankkeidensa kuten metron ja keskustasuunnitelman rahoittajiksi (Suomenmaa 1966; HS 1967c). Valtiokaan ei tukenut ajatusta suur-Helsingistä. Sisäministeriön kansliapäällikkö Arno Hannus piti ehdotusta epärealistisena, josta ”olisi syytä luopua ja kohdistaa pyrkimykset yhteistyön pohjalle rakentuvaan tarkoituksenmukaiseen ratkaisuun.” (HS 1967b) Samalla muodostui alkavan keskustelun asetelma: Helsinki halusi lisämaata, Espoon kauppala ja Helsingin maalaiskunta vastustivat kaikkia liitosehdotuksia (HS 1967d).

Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupunginhallituksen esityksen joko suurkunnan muodostamisesta tai suurista alueliitoksista hyläten niin sanotun Hannuksen komitean jaoston ehdotuksen laajasta kuntaliitosta lokakuussa 1967 (Helsingin kaupunginhallitus 1967; Helsingin kaupunginvaltuusto 1967). Seuraavan vuoden huhtikuussa kaupunginvaltuusto vahvisti päätöksensä (Helsingin kaupunginvaltuusto 1968). Tosin Helsingin Sanomat ennakoi, että ”Helsingin kaupungin ja maalaiskunnan liitos ei kuitenkaan ole ainakaan lähivuosina näköpiirissä ja tuskinpa siitä myöhemminkään mitään tulee” johtuen valtionhallinnon varauksellisesta suhtautumisesta (HS 1968b). Uudenmaan lääninhallituksen esitys koko läänin kuntajakouudistukseksi ei käsitellyt pääkaupunkiseutua, mikä herätti tyytymättömyyttä kaupunginjohtajistossa ja -valtuustossa (Helsingin kaupunginvaltuusto 1969). Helmikuussa 1970 kaupunginvaltuusto käsitteli kunnallisen yhteistoiminnan järjestysmuotokomitean mietinnön päättäen vahvistaa aikaisemmat päätöksensä. Käytännössä valtuusto asetti ensisijaiseksi tavoitteeksi Helsingin sekä Espoon ja Kauniaisten kauppalat että Helsingin maalaiskunnan kattavan suurkunnan perustamisen ja sitä valmistelevan selvityksen teettämisen puolueettomalla selvitysmiehellä (Helsingin kaupunginvaltuusto 1970). Kesäkuussa 1970 Helsingin kaupunginhallitus esitti sisäasiainministeriölle selvitysmiehen asettamista pääkaupunkiseudun kunnallisen jaotuksen muuttamisen tarkistamiseksi (Järvinen 1970).

Valtion into kuntaliitoksiin oli laimennut vuonna 1967 toteutetun Lappeenrannan kaupungin suuren alueliitoksen aiheuttaman arvostelun jälkeen (Perälä 1983, 72–73). Osana liitosta oli lakkautettu Lauritsalan kauppala, mikä toimi esimerkkinä kauppalan liittämisestä kaupunkiin. Se nostatti Helsingin naapurikunnissa pelon kuntaliitoksesta, kuten ylipormestari Lauri Aho totesi (US 1967). Helsingin valtuuston päätettyä liitosselvityksestä Espoon kauppalanvaltuusto sekä Helsingin maalaiskunnanvaltuusto päättivät hakea kaupunkioikeuksia (HS 1967e; HS 1967f). Helsingin Sanomat arvostelikin kaupunginjohdon liitosintoa ja kuntien yhteistyön sivuuttamista, mikä osaltaan oli johtanut asetelman lukkiutumiseen (HS 1967g).

Ehdotus ja selvitys

Selvitystyö käynnistyi sisäasiainministeriön määrättyä 6.7.1970 Kaupunkiliiton toimitusjohtajan Lars Olov (L. O.) Johanssonin tekemään selvityksen tarpeesta muuttaa kunnallista jaotusta Helsingin kaupungin ja sen naapurikuntien välillä sekä mahdollisista suppeahkoista rajansiirroista. Helsingin toiveen vastaisesti selvityksen tavoitteena ei ollut laajat alueliitokset tai peräti kuntaliitos (Sisäministeriö 1970a). Tosin Johansson kirjasi selvityksen lähtökohdaksi Helsingin ”aluetarpeen” selvittämisen (Johansson 1971a). Selvityksen pohjaksi varten Johansson pyysi Helsingiltä ehdotuksen kaupungin alueliitostoiveista (Johansson 1971b, III). Helsingin neuvottelijat – apulaiskaupungin johtaja Aatto Väyrynen, virastopäälliköt Pentti Lehto ja Lars Hedman sekä rahoitusjohtaja Pentti Linturi – luovuttivat ehdotuksensa Espoosta ja Helsingin maalaiskunnasta liitettävistä alueista 29. maaliskuuta 1971, kun taas ehdotus Sipoon kunnasta liitettävistä alueista valmistui vasta 8. huhtikuuta. Ehdotukset edustivat enemmin tekijöidensä kuin kaupunginvaltuuston tai edes kaupunginhallituksen näkemystä. Silti neuvottelijoiden toimiminen kaupunginhallituksen valtuuttamina teki ehdotuksista Helsingin kaupungin virallisia esityksiä (ks. Helsingin mlk 1971a). Käytännössä alueliitoskeskustelua käytiin vähintään yhtä paljon Helsingin ehdotuksesta kuin virallisesta selvityksestä.

Helsingin neuvottelijoiden ehdotus ylitti Harvian ehdotuksen niin pinta-alaltaan (326,6 neliökilometriä) kuin väestömäärältään (100 900 henkilöä). Helsingin maalaiskunnasta liitettäisiin yhteensä 165,6 km² ja noin 33 900 henkilöä eli noin 47 % maalaiskunnan väestöstä. Vastaavasti Espoosta liitettäisiin yhteensä 62,1 km² ja noin 62 500 espoolaista eli lähes 70 % kauppalan väestöstä. Sipoosta Helsinkiin liitettäisiin koko läntinen Sipoo (Östersundom ja Nikkilä) eli yhteensä 98,9 km² ja noin 2000 henkilöä (Johansson 1971b, Espoon kauppala 1971) (Kuvio 2). Perusteena näiden alueiden liittämiseen oli se, että ne muodostivat yhtenäisen työ- sekä asunto(markkina-)alueen kaupungin kanssa. Todelliset syyt olivat taloudelliset: Helsingin kaupunki oli erityisen huolissaan teollisuuden ja varakkaiden veronmaksajien muutosta ympäryskuntiin (Johansson 1971b, 11–69).

Helsingin ehdotuksen sekä Espoon, Helsingin maalaiskunnan ja Sipoon siitä antamien vastineiden perusteella Johansson laati virallisen alueliitosehdotuksen. Se valmistui jo toukokuun 4. päivänä 1971, vaikka se julkistettiin vasta 24. päivä. Selvitys noudatti Johanssonin saamia ohjeita suppeahkoista rajansiirroista, joiden tarkoituksena oli tasapainoisemman kuntarakenteen luominen. Johansson pyrki säilyttämään kaikki neljä kuntaa ”elinkelpoisina ja voimakkaina peruskuntayksikköinä” (Johansson 1971b, 224). Johansson ehdotti, että Sipoosta liitettäisiin Östersundom (42,5 km²) Helsinkiin ja Myras (1,94 km²) Helsingin maalaiskuntaan. Helsingin maalaiskunnasta puolestaan liitettäisiin Hämevaara, Tammisto, Vaarala, Rajakylä, Länsimäki ja Länsisalmi (11,75 km²) Helsinkiin ja Linnainen (2,1 km²) Espooseen. Espoosta taas liitettäisiin Laajalahti, Leppävaara, Lintuvaara ja Mäkkylä (13,74 km²) Helsinkiin. Vastaavasti Helsingistä liitettäisiin Ala-Tikkurila (0,78 km²) Helsingin maalaiskuntaan (Kuvio 3). Käytännössä Espoon maapinta-ala vähenisi 11,64 km² ja kauppalan väestö 10 490 henkilöä, Helsingin maalaiskunnan 13,21 km² ja 5 135 henkilöä sekä Sipoon 26,26 km² ja 700 henkilöä, kun taas Helsingin pinta-ala kasvaisi peräti 51 neliökilometrillä ja kaupungin väkiluku 16 325 henkilöllä (Johansson 1971b, 220–222). Tärkeimpinä perusteluina alueliitoksille Johansson piti toimivampien kuntarajojen luomista, Helsingin lisämaatarvetta erityisesti ”sosiaalisen asuntorakennustoiminnan” jatkamiselle sekä kaupungin maanomistusta ehdotetuilla liitosalueilla. Esimerkkinä sopivasta liitosalueesta Johansson piti Leppävaaraa, josta oli vieläpä paremmat yhteydet Helsingin keskustaan kuin Espoon keskukseen (Johansson 1971b, 195–196).

Tosin Johansson arvosteli Helsingin kaavoitusta ja väljää rakentamista selvityksessään varsin voimakkaasti, vaikka huomioi kaupungin liiallisen tiivistämisen ongelmat esimerkiksi viheralueiden vähenemisenä (Johansson 1971b, 171–172). Helsingin vedottua kaavoitettavan maa-alueen loppumiseen, Johanssonin käsin kirjoittama kommentti: ”Entä rakennuskelpoista?” viittasi selvitysmiehen huomaamaan eroon kaavoitetun ja toistaiseksi kaavoittamattoman, mutta rakentamiskelpoisen maan välillä, mitä Helsingistä löytyi paljon (Järvinen 1970). Johansson esitti valtioneuvostolle ehdotettujen liitosten toimittamista vuoden 1973 alkuun mennessä, vaikka ympäryskunnat vastustivat niitä (Johansson 1971b, 228). Johansson totesikin ehdotuksensa täyttävän ”lain mukaiset edellytykset siinäkin tapauksessa, että kunnat niitä vastustavat” (Yhteenveto 1971, 3).

Vastarinta

Espoo, Helsingin maalaiskunta ja Sipoo vastustivat yhtä määrätietoisesti niin Helsingin epävirallista ehdotusta kuin myös Johanssonin virallista selvitystä. Niiden mielestä kummassakaan ei oltu kyetty osoittamaan yhtään merkittävää epäkohtaa, jonka ehdotetut alueliitokset poistaisivat. Esimerkiksi kaavoituslainsäädäntö oli yhdenvertaistanut kaupungit, kauppalat ja maalaiskunnat 1960-luvulla (Yrjänä 2013, 130). Liitosten sijaan ympäryskunnat korostivat uuden Pääkaupunkiseudun yhteistyötoimikunnan (YTT) merkitystä. Tosin Johansson piti ympäryskuntien asennoitumista periaatteellisena niiden vastustaessa itse aikaisemmin ehdottamia suppeita alueliitoksia kuten Myraksen ja Hämevaaran liittämistä Helsingin maalaiskuntaan (Johansson 1971b, 222–223). Verrattuna Harvian liitosselvitykseen Helsinki oli ymmärtänyt muutoksen alueliitosperusteluissaan todeten, että merkittävin syy ei enää ollut kaavoittamattomien esikaupunkien synnyn estäminen, vaan laajempi taloudellinen näkökulma. Helsinki vetosikin kantakaupungin liikenteellisiin ongelmiin, mitkä johtuivat juuri ympäryskunnista tulevasta henkilöautoliikenteestä (Helsingin mlk 1971b; Espoon kauppala 1971). Espoon kauppalan edustajat pitivät perustelua kestämättömänä:

”Helsingin taloudelliset alueliitosperustelut kaiken kaikkiaan ovat selvästi ristiriidassa keskenään. Helsinki näkee itselleen negatiivisena seikkana sen, että espoolaiset käyvät työssä Helsingissä ja katsoo tästä aiheutuvan itselleen taloudellisia rasitteita. Toisaalta Helsinki tulkitsee negatiiviseksi seikaksi sen, että elinkeinoelämää kehittyy ympäryskuntiin. Jos ensin mainittua seikkaa Helsinki pitää itselleen epäedullisena, tulisi sen johdonmukaisuuden vuoksi pitää elinkeinoelämän kehittymistä ympäristökunnissa myönteisenä asiana, sillä tämä vähentää työssäkäyntiä Helsingissä ja samalla kaikkea Helsingin väittämiä työssäkäynnin negatiivisia seurauksia.” (Johansson 1971b, 90)

Espoo päätteli kaunistelematta, että: ”liitoshankkeiden ainoa todellinen tarkoitus on saada Espoosta veronmaksajia Helsingin kaupunkiin.” (Espoon kauppala 1971, 40) Keskinäiseen syyttelyyn keskittynyt liitoskeskustelu jätti huomiotta selvityksen merkittävimmän huomion: kuntien välisen taloudellisen kilpailun kiristymisen. Johansson totesi, että pääkaupunkiseutu kaipasi vahvempaa seutukaavoitusta, jotta koveneva kilpailu ei heikentäisi palveluiden saavutettavuutta (Johansson 1971b, 224).

Ympäryskunnat hyödynsivät sangen taitavasti ajan hengen mukaista aluepolitiikkaa. Niiden näkökulmasta Helsingin rajoittamaton kasvu ei vastannut ”yleistä etua” alueellisesti tai valtiollisesti sen kuihduttaessa muun Suomen. (Espoon kauppala 1971) Espoo tosin jätti mainitsematta oman väestönkasvunsa, joka suhteellisesti ylitti Helsingin kasvun (ks. taulukko 1 edellä). Samaten Sipoo vetosi valtakunnalliseen aluepolitiikkaan, jonka ”tulee luoda toimintakykyisiä ja elinvoimaisia yksiköitä myös Helsingin ulkopuolelle eikä keskittää toimintoja yksinomaan Helsingin seudulle.” (Sipoo 1971) Espoo varoitti myös suur-Helsingin kasvavan liian voimakkaaksi poliittiseksi toimijaksi, jolla olisi ”vähintään 50 kansanedustajaa eduskunnassa. Sen taloudellinen ja poliittinen voima kääntäisi päälaelleen nykyiset kehitysaluepoliittiset suuntaviivat. Se olisi valtio valtiossa.” (Westerlund 1971; ks. Espoon kauppala 1971).

Ympäryskunnat pyrkivät kuvaamaan itsensä kunnallisen itsehallinnon ja lähidemokratian esimerkkeinä. Valtioneuvostolle toimittamassaan vastineessa Espoo määritti oman kunnallishallintonsa toimivaksi lähidemokratiaksi, kun taas Helsinki oli varoittava esimerkki suuruudenhulluudesta, jollaiseen Suomella ei olisi varaa. Suur-Helsingin ongelmina olisivat:

”yksilön etääntyminen yhteisten asioiden hoidosta, luottamusmiesten lukumäärän vähäisyys asukaslukuun verrattuna, politiikan ja päätösvallan käytön etääntyminen kansasta, virkavaltaistuminen ja toimintojen byrokratisoituminen.” (Espoon kaupunki 1972)

Samoin Helsingin maalaiskunnan johto vastusti liitosta sen heikentäessä maalaiskunnan ”asukkaiden mahdollisuuksia päättää omista asioistaan” (Helsingin mlk 1971b). Sipoon maalaiskunnan neuvottelijat puolestaan vetosivat kunnan perustuslailliseen itsehallintoon ja koskemattomuuteen (Sipoo 1971). Johansson ei pitänyt ympäryskuntia missään suhteessa kunnallisdemokratian esimerkkeinä muistuttaen niin Espoon kuin Helsingin maalaiskunnankin väestön kasvavan jatkuvasti ja saavuttavan yli 300 000 asukkaan rajan vuonna 2000 (Johansson 1971b, 165–166).

Helsingin liitoshaaveet kariutuivat lopulta ympäryskuntien kaupungistumisiin. Espoosta tuli kaupunki tammikuussa 1972 samalla, kun Helsingin maalaiskunnasta tuli Vantaa-niminen kauppala, josta tuli kaupunki kaksi vuotta myöhemmin. Huhtikuussa 1972 Johansson pyysi sisäasiainministeriötä julistamaan selvitystyön päättyneeksi, minkä sisäasianministeri Martti Viitanen hyväksyi (Johansson 1972; Viitanen 1972). Kuitenkin jo toukokuussa 1972 sisäasiainministeriö ilmoitti mahdollisten alueliitosten pääkaupunkiseudulla siirtyvän vähintään vuoteen 1974, mikä johtui asianomaisten kuntien, maanmittausviranomaisen ja Uudenmaan lääninhallituksen lausuntojen viivästymisestä (Sisäministeriö 1972). Käytännössä liitosasian annettiin raueta, koska sisäasiainministeriö ei halunnut kaupunkien välisiä alueliitoksia. Vastaavasti Helsingillä ei ollut enää intoa vaatia alueita Espoon kaupungilta, jolloin kaupunki luopui tavoitteestaan levittäytyä länteen.

Liitoskeskustelun pitkä varjo

Helsingin uusi liitoshanke ajoittui osaksi 1960-luvun laajaa kuntaliitoskeskustelua. Toisin kuin Teuvo Aura asiaa kaunisteli, Helsingin kaupungin tavoittelema suurkunta tai vähintäänkin laajat alueliitokset eivät jättäneet paljoa väärin käsitettävää. Silti Helsinki ei saanut haluamaansa kunta- tai alueliitosta. Sisäasiainministeriön nurja suhtautuminen pääkaupungin liitosajatuksiin typisti Helsingin esittämät laajat alueliitokset virallisen selvityksen suppeiksi ehdotuksiksi. Vastaavasti Espoon ja Helsingin maalaiskunnan kaupungistuminen muutti pääkaupunkiseudun rakennetta yhtäältä tasapuolisemmaksi, toisaalta kilpailevammaksi. Siinä missä Helsingin haave laajentumisesta Espooseen päättyi vuonna 1972, yksi Johanssonin ehdottamista suppeista alueliitoksista toteutui vuonna 2009, jolloin valtioneuvosto päätti liittää Helsinkiin sekä Östersundomin alueen Sipoosta että Västerkullan alueen Vantaasta.

Liitoskeskustelu loi kaksi pääkaupunkiseudun kehitykseen merkittävästi vaikuttanutta kaksi ilmiötä. Pääkaupunkiseudun kuntien yhteistyö tiivistyi uuden Pääkaupunkiseudun yhteistyötoimikunnan (YTT, vuodesta 1973 alkaen yhteistyövaltuusto YTV) perustamisen myötä (Kolbe 2002, 269). Tosin liitoskeskustelun haavat viilsivät liian syvälle parantuakseen nopeasti, jolloin luottamuksen sekä todellisen yhteistyön syntyyn kului reilu vuosikymmen (ks. Kolbe 2002, 410–412). Toisena ilmiönä kehittyi Helsingin aikaisempaa tiiviimpi kaavoittaminen. Kasvavan kaupungin rakenteet on pyritty sijoittamaan rajatulle alueelle liitosalueiden sijaan. Samalla etenkin uusien asuinalueiden kaavoitus kohdistui alun perin muihin tarkoituksiin varattuihin alueisiin kuten satamiin sekä viheralueisiin, mitä Teuvo Aura ennakoi jo vuonna 1968 (HS 1968c).

[1] Espoon maalaiskunnasta tuli kauppala vuonna 1963 ja kaupunki vuonna 1972. Helsingin maalaiskunta muuttui Vantaan kauppalaksi vuonna 1972 ja kaupungiksi 1974. Kauniaisista tuli kauppala vuonna 1920 ja kaupunki 1972.

[2] Taajaväkisiä yhdyskuntia sijaitsi sekä Helsingin maalaiskunnan että Espoon ja Huopalahden alueilla.

Matti O. Hannikainen toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopiston kulttuurien tutkimuksen osastolla.

 

Lähteet ja kirjallisuus:

Ahtiainen, Pekka & Tervonen, Jukka (2002). Vantaan historia 1946–1977 – kasvua, yhteistyötä, hyvinvointia. Vantaan kaupunki.

Aura, Teuvo (1972). Pääministeri Teuvo Auran uuden vuoden puhe Senaatintorilla 1.1.1972 klo 00.10. Teuvo Auran puheet 1963–70, Ua:1. Helsingin kaupunginarkisto (HKA).

Espoon kauppala (1971). Espoon kauppalan neuvottelijoiden vastine Helsingin kaupungin valtuuttamien neuvottelijoiden esitykseen: Espoon kauppalasta Helsingin kaupunkiin liitettäväksi ehdotettujen alueiden yleis- ja erityisperustelut (16.4.1971). Espoon kauppalanvaltuusto ja –hallitus, kunnanjakoa koskevia asiakirjoja Faa:128, Espoon kaupunginarkisto (EKA).

Espoon kaupunki (2007). Espoon kaupungin tilastollinen vuosikirja 2007. (Vuosikirja_2007_nettiin.pdf). Luettu 5.8.2019.

(1972). Valtioneuvostolle (28.12.1972), Espoon kauppalanvaltuusto ja –hallitus, kunnanjakoa koskevia asiakirjoja Faa:128, EKA.

Helsingin mlk (1971a). Kirje L. O. Johanssonille (27.4.1971). L.O. Johanssonin selvitykset pääkaupunkiseudun alueliitosmahdollisuuksista 1970–72, Ubj:1. Kaupunkiliiton arkisto (KLA).