Koetun turvattomuuden erot erilaisten asuinalueiden välillä muodostavat merkittävän arkielämää eriarvoistavan ilmiön. Asumisviihtyvyys, ulkona liikkumisen miellyttävyys tai vaikkapa halukkuus antaa lasten leikkiä itsenäisesti ulkona riippuvat todennäköisesti siitä, miten turvalliseksi asuinalue koetaan. Kokemus on voimakkaasti sukupuolittunut, sillä koettu turvattomuus on ennen kaikkea naisten kokema ongelma. Lisäksi turvattomuuserot voivat ruokkia segregaatiota, jos erot asuinalueiden maineessa ja asuntojen hinnoissa tuottavat valikoivaa muuttoliikettä.
Tutkimuskirjallisuudesta tiedämme, että koettu turvattomuus on yhteydessä muun muassa terveysongelmiin, muuttoaikeisiin sekä fyysiseen ja sosiaaliseen aktiivisuuteen (ks. Kemppainen 2017). Selkeää näyttöä syy–seuraussuhteista on melko vähän, mutta yhtä kaikki koko mittava kirjallisuus puhuu sen puolesta, että aiheeseen on syytä kiinnittää huomiota. Jos oletamme, että koettu turvattomuus on merkittävä tekijä hyvinvoinnin ja kaupunkikehityksen kannalta, on tietenkin syytä kysyä mistä asuinalueiden erot voisivat johtua. Mikä rooli paikallisilla sosiaalisilla verkostoilla on tässä mielessä? Paneudumme artikkelissamme tähän teemaan Helsingin turvallisuuskyselyn avulla.
Taustaa
Koetun turvattomuuden vaihtelua erilaisten asuinalueiden välillä käsittelevä tutkimus juontaa juurensa pitkälti varhaisesta Chicagon kaupunkisosiologiasta. Tämä tutkimusperinne on kiinnittänyt erityistä huomiota naapuriyhteisön sosiaaliseen rakenteeseen ja dynamiikkaan. Ydinkysymys Chicagon tutkimusperinteessä on ollut seuraava: mikä selittää tiettyjen asuinalueiden rakennepiirteiden (köyhyys, kulttuurinen heterogeenisyys, muuttovilkkaus) yhteyden rikosten ilmenemiseen? Selitykseksi on tarjottu niin sanottua sosiaalisen disorganisaation teoriaa, jonka mukaan kyse olisi paljolti siitä, kuinka naapuriyhteisö järjestyy sosiaalisesti: onko asukkaiden välillä vuorovaikutusta, ketkä pääsevät määrittämään paikalliset yhteiselämän normit jne.
Keskeisiä käsitteitä naapuriyhteisön analysoinnissa ovat integraatio – eli missä määrin naapuruston asukkaat ovat tekemisissä toistensa kanssa – sekä sääntely, joka viittaa yhteisten pelisääntöjen muodostumiseen, noudattamiseen ja valvomiseen eli sosiaaliseen kontrolliin (Kemppainen 2017.) Onkin luontevaa kohdistaa katse näihin tekijöihin, kun halutaan ymmärtää koetun turvattomuuden aluevaihtelua. Toisaalta edellä mainituilla käsitteillä ei voida vastata siihen, miksi eriarvoisuutta ylipäätään on tietyssä määrin eikä se myöskään pysty tarjoamaan täyttä vastausta asuinalueiden eriytymiseen: on kiinnitettävä huomio myös poliittisiin ja taloudellisiin isomman mittakaavan tekijöihin.
Helsingin turvallisuuskyselyissä on perinteisesti ollut mukana taustakysymyksiä vastaajien sosiaalisista suhteista ja naapurikontakteista. Naapurikontakteja ja niissä tapahtuneita muutoksia käsitellään artikkelin alkuosassa. Vuoden 2018 turvallisuuskyselyssä naapurustoon liittyviä kysymyksiä myös lisättiin aiempiin tutkimuksiin verrattuna, sillä tutkimuksella haluttiin selvittää, miten erityyppisiin häiriöihin puututtaisiin Helsingin erilaisissa asuinympäristöissä. Uutta näkökulmaa käsitellään artikkelin loppuosassa.
Asumismuoto ja asumisajan pituus ovat yhteydessä naapurikontaktien määrään
Naapurikontaktien määrää on Helsingin turvallisuuskyselyssä selvitetty kysymällä, miten usein vastaaja juttelee naapureidensa kanssa ja miten usein hän saa apua naapureiltaan. Ensin mainittu kysymys on ollut mukana kyselyssä jo pidempään, ja ajalliset muutokset ovat varsin pieniä. Vuonna 2018 naapureiden kanssa vähintään viikoittain juttelevia oli 60 prosenttia, vuonna 2015 52 prosenttia ja vuonna 2012 56 prosenttia [1].
Yhteydenpito naapureihin on kytköksissä asumistapaan (talotyyppi ja hallintamuoto) sekä asumisajan pituuteen, sillä pitkä asumisaika luonnollisesti edesauttaa naapureihin tutustumista. Taulukossa 1 on tarkasteltu asumisajan pituuden yhteyttä naapurikontaktien määrään.
Taulukko 1. Asumisajan pituus ja naapuruussuhteet vuonna 2018, 15–79-vuotiaat vastaajat.
Molemmat kysytyt naapurikontaktien muodot ovat yleisempiä pari- tai rivitalossa asuvilla. Pari- tai rivitalossa asuvista vastaajista 76 prosenttia ilmoittaa juttelevansa naapurin kanssa vähintään viikoittain, omakotitalossa asuvista näin tekee 63 prosenttia ja kerrostalossa asuvista 52 prosenttia.
Mitä tulee asunnon hallintamuotoon, eniten naapurikontakteja on asumisoikeusasunnossa ja omistusasunnossa asuvilla vastaajilla. Ensin mainituista 73 prosenttia juttelee naapurin kanssa vähintään viikoittain ja viimeksi mainituista 68 prosenttia. Kysyttyjä naapurikontaktien muotoja on vähiten opiskelija-asunnossa asuvilla. Kaupungin vuokra-asunnossa asuvista 48 prosenttia juttelee naapurin kanssa ja 15 prosenttia antaa tai vastaanottaa apua naapuriltansa vähintään viikoittain. Yksityisessä vuokra-asunnossa asuvien osalta vastaavat lukemat ovat 40 prosenttia ja 7 prosenttia.
Taulukko 2. Naapuruussuhteet eri asumismuodoissa vuonna 2018, 15–79-vuotiaat vastaajat.
Eroa selittänee osaltaan erilainen asumisaika; yksityisessä vuokra-asunnossa asuvien asumishistoria asuinalueella on lyhyempi kuin kaupungin vuokra-asunnossa asuvien. Jopa neljännes yksityisesti vuokralla asuvista (24 %) on asunut asuinalueella alle vuoden, kun taas kaupungin vuokra-asunnossa asuvista joka kymmenes (10 %). Eniten vaihtuvuutta on opiskelija-asunnossa asuvien keskuudessa. Heistä runsas kolmannes (36 %) on asunut nykyisellä asuinalueella alle vuoden.
Naapureiden kanssa juttelevien osuus vaihteli myös Helsingin eri asuinalueiden välillä. Itä-Pakilassa ja Tuomarinkylässä osuudet olivat korkeimmillaan, noin 80 prosentissa. Pienimpiä osuuksia löytyi Haagasta (44 %), Vallilasta (45 %), Taka-Töölöstä (47 %) ja Kalliosta (48 %). Vastaavat ääripäät naapuriavun suhteen vaihtelivat noin 20 prosentista (Tuomarinkylä, Puistola, Maunula ja Itä-Pakila) 5–7 prosenttiin (Kaarela, Lautasaari, Taka-Töölö, Kallio, Vallila, Haaga). Peruspiirien väestörakenne ja asuntokanta selittävät pitkälti alue-eroja.
Vieraskielisillä vähemmän naapurikontakteja
Naapuruuskontakteja voidaan tarkastella myös iän, sukupuolen ja kieliryhmän mukaan. Miehillä ja naisilla on yhtenevästi naapurikontakteja. Ikä lisää todennäköisyyttä pitkään asumisaikaan samalla alueella, ja tätä kautta myös naapureihin tutustuminen ja naapuriapu luonnollisesti yleistyvät. Iän ja naapureiden kanssa juttelun välinen korrelaatio on vahva (0,344, <.0001), mutta iän yhteys naapuriapuun on heikompi (korrelaatio 0,137, <.0001).
Vieraskielisillä vastaajilla (äidinkieli jokin muu kuin suomi tai ruotsi) on naapurikontakteja huomattavasti vähemmän kuin suomen- ja ruotsinkielisillä. Vieraskielisissä on peräti neljä kertaa enemmän sellaisia, jotka eivät näytä olevan tekemisissä naapureiden kanssa (Taulukko 3).
Taulukko 3. Naapurisuhteet eri vastaajaryhmissä vuonna 2018, 15–79-vuotiaat vastaajat.
Eroa selittää vieraskielisten keskimääräistä lyhyempi asumishistoria asuinalueellaan. Suomen- ja ruotsinkielisistä vajaa kolmasosa (31 %) on asunut samalla alueella enimmillään kolme vuotta, vieraskielistä puolet. Vastaavat osuudet yli 10 vuotta asumisessa ovat 45 % ja 20 %. Myös kieliryhmien asumismuodoissa on eroavaisuuksia, jotka tulee tulkinnassa huomioida. Suomen- ja ruotsinkielisistä vastaajista yli puolet (56 %) asuu omistusasunnossa, vieraskielisistä viidennes (22 %).
Asumisajan ja -muodon lisäksi kieliongelmat saattavat selittää eroavaisuuksia naapurikontaktien määrässä. Mikäli yhteistä kieltä naapureiden kanssa ei löydy, on yhteydenpito oletettavasti vähäisempää. Taulukossa 4 on tarkasteltu naapurikontaktien määrää kieliryhmittäin. Äidinkielenään viroa puhuvilla naapurikontaktien määrä on suhteellisen korkea verrattuna suomen- ja ruotsinkielisiin vastaajin. Sen sijaan muissa kieliryhmissä [2] naapurikontaktit jäävät vähäisemmiksi.
Taulukko 4. Naapuruussuhteet eri kieli-/otosryhmissä vuonna 2018, 15–79-vuotiaat vastaajat.
Avun saanti tai avun pyytäminen naapureilta on luonnollisesti harvinaisempaa kuin naapureiden kanssa juttelu. Tämän asian suhteen tarkastellut vastaajaryhmät ovat lähempänä toisiaan kuin juttelun ollessa kyseessä (ks. taulukko 3 yllä).
Regressioanalyysi vahvistaa yllä kuvattuja tuloksia. Sen avulla saadaan selville, mitkä mainituista tekijöistä säilyvät eroja selittävinä sen jälkeen, kun muut tekijät on vakioitu. Iän myötä naapurien kanssa ollaan tekemisissä aktiivisemmin. Lasten hoitaminen kotona sekä rivi- tai paritalossa asuminen ovat kaikkein selkeimmin yhteydessä naapurikontaktien aktiivisuuteen. Vuokralla asuminen (yksityinen, julkinen, opiskelija-asunnot) on taas yhteydessä heikompaan aktiivisuuteen. Vieraskielisyys vaikuttaa samoin, myös regressioanalyysin mukaan. Peruspiirien välillä ei ole juurikaan eroja tässä suhteessa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.
Turvallisuuskyselyssä selvitettiin häiriötilanteisiin puuttumisen alttiutta
Vuonna 2018 tehdyssä turvallisuuskyselyssä selvitettiin ensimmäistä kertaa naapuruston sääntelyyn liittyviä teemoja kysymällä vastaajilta, miten he arvioivat oman naapurustonsa asukkaiden toimivan tilanteissa, joissa asuintalon edustalla syntyisi tappelu tai kadulla makaisi ihminen. Ensin mainittua eli kysymystä tappelutilanteesta on käytetty Suomen Akatemian rahoittamassa PREFARE-tutkimushankkeessa; jälkimmäinen kysymys on sen sijaan uusi.
Kysymysten tausta on Robert Sampsonin (1997) kollegoineen kehittämissä mittareissa, joilla tutkitaan asuinalueen niin sanottua yhteispystyvyyttä (collective efficacy), joka avaa näkökulman naapuriyhteisön sääntelykykyyn. Käytännössä yhteispystyvyys viittaa normeja koskevaan yhteisymmärrykseen ja epämuodollista sosiaalista kontrollia koskeviin odotuksiin (Kemppainen 2016, 10).
Uudet, puuttumisherkkyyttä selvittävät kysymykset nähtiin kiinnostavina, sillä turvallisuuden kehittämistyössä heikon sosiaalisen kontrollin oletetaan usein johtavan siihen, että häiriöihin ei puututa tai niistä ei välitetä – mikä voi heikentää turvallisuustilannetta edelleen. Turvallisuuden tunteen parantamisessa yhteisöllisyyden ja luonnollisen valvonnan lisääminen nähdään siten merkityksellisinä toimenpiteinä (Esim. Mäkeläinen ym. 2019).
Kysymys epämuodollisesta sosiaalisesta kontrollista on kiinnostava paitsi käytännön turvallisuustyön myös kaupunkitutkimuksen näkökulmasta. Suomalaisia 1960- ja 70-lukujen lähiöitä koskevassa tutkimuksessa havaittiin, että parempiosaisissa lähiöissä odotukset sosiaalisesta kontrollista ovat korkeammalla. Tällöin asukkaiden odotuksena on, että häiriöihin puututaan herkästi (Kemppainen 2016, 10). Lisäksi on havaittu, että korkeampi koulutus, työllisyys- ja tulotaso lähiössä merkitsevät myös suurempaa normatiivista yhteisymmärrystä alueen asukkaiden kesken (emt.). Tämä voi ilmetä esimerkiksi asukkaiden välisenä luottamuksena ja yhteishenkenä.
Edeltävän tutkimuksen perusteella voidaan muodostaa oletus, että sosioekonomisesti parempiosaisilla alueilla turvallisuuskyselyssä kysyttyihin asioihin (tappelu, kadulla makaava ihminen) puututtaisiin herkemmin kuin huonompiosaisilla alueilla. Tähän palataan artikkelin lopussa sen jälkeen, kun tuloksia on tarkasteltu ensin eri taustamuuttujien kautta.
Naapureiden uskotaan auttavan kadulla makaavaa – tappeluihin puututtaisiin vähemmän
Turvallisuuskyselyn vastaajista 66 prosenttia arvioi, että oman naapuruston asukkaat puuttuisivat siihen, että kadulla makaa ihminen. Asuintalon edustalla syntyvän tappelun osalta vastaava lukema on 38 prosenttia. Puuttumista ei sen tarkemmin määritelty, sillä erilaisten puuttumisen tapojen, vaikkapa sanallisen väliintulon tai puhelinsoiton poliisille, voidaan nähdä saavan alkunsa paikallisesta toimintavalmiudesta.
Kysytyt asiat ovat kuvitteellisia tilanteita, minkä vuoksi vastaaminen ja vastausten tulkinta ei ole yksinkertaista. Eniten vastauksia tulikin neutraaliin luokkaan ”melko todennäköistä”. Kysymyksen esimerkkitilanteet ovat myös keskenään varsin erilaisia. Kadulla makaavan ihmisen kohdalla voidaan nähdä olevan kyse avunantamisesta ja tietyissä tilanteissa myös kansalaisvelvollisuudesta, johon lainsäädäntö velvoittaa. Sen sijaan väkivaltatilanteeseen puuttumisen tiedetään altistavan puuttujan itsensä haavoittuvaan asemaan ja jopa vaarantavan puuttujan oman fyysisen koskemattomuuden.
Naiset arvioivat oman naapuruston asukkaiden puuttuvan tappeluun suuremmalla todennäköisyydellä kuin miesvastaajat; naisista 42 prosenttia arvioi naapuruston asukkaiden puuttuvan melko tai hyvin todennäköisesti, miesten osalta vastaava lukema on 33 prosenttia. Ikäryhmien arviot eivät sen sijaan eroa toisistaan.
Vieraskieliset arvioivat niin sanottua kantaväestöä harvemmin naapuruston asukkaiden puuttuvan esimerkkitilanteisiin (Taulukko 5). Tämä saattaa osittain selittyä sillä, että keskimäärin vieraskieliset asuvat kantaväestöä useammin kerrostalossa ja vuokra-asunnossa, joissa kanssakäymisen naapureiden kanssa tiedetään olevan vähäisempää.
Taulukko 5. Arvio oman naapuruston asukkaiden puuttumisesta kuvitteellisiin tilanteisiin kieliryhmän mukaan vuonna 2018, kaikki 15–79-vuotiaat vastaajat.
Optimistisimmin naapureiden puuttumisherkkyyteen suhtautuvat omakotitalossa sekä pari- ja rivitaloissa asuvat. Sen sijaan kaupungin vuokra-asunnoissa ja opiskelija-asunnoissa asuvat suhtautuvat epäilevämmin siihen, että naapurustossa puututtaisiin tappeluun tai kadulla makaavan tilanteeseen (Kuvio 1). Jatkopohdinnan kannalta on kiinnostavaa, missä määrin suhtautuminen on yhteydessä asukaspohjan nopeaan vaihtuvuuteen näissä asumismuodoissa.
Puuttumisherkkyys ja asuinalueen koettu turvattomuus
Aiemmin ilmestyneessä artikkelissa on kerrottu koetun turvattomuuden vähentyneen Helsingin asuinalueilla (linkki), joskin turvallisuuden tunteessa on merkittäviä eroja peruspiirien välillä (Keskinen & Pyyhtiä 2019). Seuraavaksi tarkastellaan koetun turvattomuuden yhteyttä puuttumisherkkyyteen, eli toisin sanoen siihen, miten vastaajat arvelevat naapuruston asukkaiden puuttuvan kysyttyihin häiriötilanteisiin.
Tappeluun arvioidaan puututtavan herkimmin alueilla, joissa turvattomuuskokemukset ovat kaikkein harvinaisimpia (Kuvio 2). Yhteys turvattomuuskokemusten vähäisyyden ja tappelutilanteeseen puuttumisen välillä ei ole kuitenkaan kautta linjan kovin vahva, kun katsotaan kaikkia alueita. Sama pätee kadulla makaavan ihmisen tilanteeseen puuttumiseen (Kuvio 3). Ilmiöihin liittyy siis paljon alueellista vaihtelua, jota selittävät asuinalueiden väestörakenteiden erot.
Regressioanalyysin perusteella naiset luottavat miehiä enemmän siihen, että heidän naapurustonsa asukkaat puuttuisivat mahdolliseen tappelutilanteeseen. Korkeakoulututkinnon suorittaneet luottavat vastaavasti enemmän kuin ne vastaajat, joilla on vain perustason tutkinto. Asuinalueen päivittäistä arkea parhaiten tuntevat – eläkeläiset, työttömät ja kotona lapsiaan hoitavat – ovat tässä suhteessa vähemmän luottavaisia kuin työssäkäyvät. Omakoti-, pari- ja rivitaloasukkaat ovat kerrostaloasukkaita luottavaisempia. Samoin ovat asumisoikeusasukkaat verrattuna omistajiin, kun taas opiskelija-asuntojen asukkaat ovat vähemmän luottavaisia. Vieraskielisyys on yhteydessä heikompaan luottamukseen. Peruspiirien väliset erot ovat mallissa jälleen varsin pieniä.
Kun tarkastellaan arvioita siitä, miten todennäköisesti naapurustossa puututtaisiin maassa makaavan henkilön tilaan, tulokset ovat osin samanlaisia. Mitä korkeampi koulutus vastaajalla on, sitä enemmän hän luottaa siihen, että naapuruston väki puuttuisi asiaan. Opiskelijat ovat työssäkäyviä luottavaisempia; tosin opiskelija-asunnoissa asuvat ovat omistusasujia vähemmän luottavaisia. Vieraskielisyys on jälleen yhteydessä heikompaan luottamukseen. Peruspiirien välillä ei ole tilastollisesti merkitseviä eroja, kun muut selittävät tekijät on vakioitu.
Lopuksi
Artikkelin tarkoituksena oli lähestyä koetun turvallisuuden kysymyksiä toisaalta siitä näkökulmasta, miten Helsingin asuinalueilla asuvat pitävät yhteyttä naapureihinsa, ja toisaalta sosiaalisen sääntelyn eli yhteisten pelisääntöjen valvomisen kautta. Ensin mainittua eli naapurikontakteja on selvitetty turvallisuustutkimuksessa kysymällä naapurien kanssa juttelemisesta sekä naapuriavun saamisesta ja antamisesta. Jälkimmäiseen teemaan liittyen on kysytty, miten todennäköisesti alueen asukkaat puuttuisivat näkemiinsä häiriötilanteisiin.
Helsinkiläisten naapurikontaktien määrässä ei ole tapahtunut suuria muutoksia, kun niitä tarkastellaan naapureiden kanssa juttelun näkökulmasta. Naapureiden kanssa juttelevien osuus vaihtelee alueittain niin, että joillakin asuinalueilla vajaa puolet vastaajista juttelee viikoittain naapureiden kanssa, enimmillään taas noin neljä viidestä. Naapurikontaktien määrä on kytköksissä sekä alueella asumisaikaan, että asumismuotoon, siten että kontakteja oli eniten omistusasujilla ja alueella pitkään asuneilla henkilöillä.
Vastaajilta kysyttiin myös, miten he olettavat asuinalueensa asukkaiden reagoivan nähdessään tappelutilanteen tai maassa makaavan ihmisen. Kuten voinee odottaa, jälkimmäiseen tilanteeseen puuttuminen oli selvästi yleisempää kuin ensin mainittuun. Kummassakin tapauksessa erot asuinalueiden välillä ovat voimakkaita. Puuttuminen oli jossain määrin yleisempää niillä alueilla, joilla turvattomuutta koettiin kaiken kaikkiaan vähiten. Analyysin perusteella vaikuttaa tosin siltä, että alueiden välillä havaittavat alueelliset erot häiriökäyttäytymiseen puuttumisessa selittyvät hyvin suurelta osin alueiden asukasrakenteen välisillä eroilla. Naapurikontaktien suhteen sosiaaliset ja naapureihinsa luottavat asukkaat kuitenkin kokevat oman asuinalueensa muita turvallisemmaksi.
Teemu Kemppainen toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Kaupunkitutkimusinstituutti Urbariassa. Vesa Keskinen toimii tutkijana ja Eija Pyyhtiä asiantuntijana Helsingin kaupunginkansliassa.
[1] Tulosta tulkittaessa on huomioitava kysymyksenasettelun muutos. Vuoden 2018 kyselyssä vastausvaihtoehtona oli myös ”päivittäin”, vuosina 2012 ja 2015 tätä vastausvaihtoehtoa ei ollut.
[2] Termillä ”muu kieli” viitataan sellaisiin kyselyn vastaajiin, joiden äidinkieli on jokin muu kuin suomi, ruotsi, englanti, viro tai venäjä.
Lähteet:
Kemppainen, Teemu (2016). Mikä rooli järjestäytyneellä naapurustolla on alueen turvallisuuteen? Turvallisuus & Riskienhallinta 2016:3, s. 6–11.
Kemppainen, Teemu (2017). Disorder and insecurity in a residential context. A study focusing on Finnish suburban housing estates built in the 1960s and 1970s. Helsingin kaupunki, kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot. Tutkimuksia 2017:2.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/185903/disorder.pdf?seq...
Keskinen, Vesa & Pyyhtiä, Eija (2019). Turvallisuustutkimus: Oman asuinalueen turvallisuus parantunut, alue-erot kaventuneet. Kvartti-verkkolehti. https://www.kvartti.fi/fi/artikkelit/turvallisuustutkimus-oman-asuinalue...
Mäkeläinen, Tarja & Häkkinen, Tarja & Federley, Maija & Poutanen, Olli & Kyttä, Marketta & Staffans, Aija & Välimäki, Suvi & Ratvio, Rami & Kekki, Tuula & Nikkanen, Maija (2019). Turvalliseksi koetun lähiympäristön ohjauksen ja suunnittelun nykytila ja suosituksia. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2019:31 http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161592/31_Lahi...