Helsingin kaupungin historiatoimikunnan tehtävänä on suunnitella ja valmistaa Helsingin kaupungin historian jatko-osat vuodesta 1945 nykypäiviin ja Helsingin vanhemman historian uudelleen kirjoittaminen. Historiatoimikunta suorittaa lisäksi muitakin kaupunginhallituksen sille antamia kaupungin historian selvittämiseen liittyviä tehtäviä.
Helsingin kaupunki juhli vuonna 2012 kaksisataavuotista taivaltaan pääkaupunkina. Juhlavuoden kunniaksi historiatoimikunta julkaisi professori Matti Klingen kirjan Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808–1863, dosentti Seppo Aallon kirjan Sotakaupunki. Helsingin vanhankaupungin historia 1550–1639 ja dosentti Anja Kervanto Nevanlinnan kirjan Voimat jotka rakensivat Helsinkiä. Helsingin arkkitehtuurihistoria 1945–2010. (Helsingin historia vuodesta 1945 osa 4). Vuosina 2012–2014 historiatoimikunta on julkaissut näiden kirjojen vastaavat ruotsinnokset sekä venäjänkielisen käännöksen Matti Klingen Pääkaupunki-kirjasta.
Historiatoimikunta on lisäksi tukenut Helsingin sotasurmat 1914–1922 -tutkimushanketta, ja keväällä ilmestyy kirja Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Helsingin sotasurmat 1917–1918. Kirjan lisäksi ilmestyy netissä matrikkeli surmatuista.
Historiatoimikunta on jatkanut ja ohjannut Helsingin sodanjälkeisen historian 5. ja 6. niteen kirjoittamista sekä Ruotsin vallan ajan historian uudelleen kirjoittamista. Vuonna 2015 on tarkoitus julkaista kolme kirjaa.
Helsingin historia vuodesta 1945, osa 5: Helsinki kaupunkilaisten silmin, Helsinki katutapahtumien paikkana
Helsingin historia vuodesta 1945 -sarjan viidennen osan kirjoittavat Åbo Akademin kansatieteen professori Anna-Maria Åström (Kaupunkilaisten Helsinki) ja Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe (Isänmaallisuutta, radikalismia ja vapausvaatimuksia: katutapahtumien murroksia ja jatkuvuuksia).
Kaupunkilaisten Helsinki
Professori Anna-Maria Åströmin kirjoittaman Helsingin kaupungin historian kaupunkietnologisen osan tavoitteena on kaupunkilaisten elintapojen ja kulttuurin urbaanien ilmenemismuotojen kuvailu voimakkaan kasvun kaudella vuodesta 1945 vuosisadan loppuun. Keskipisteenä on kaupunkilaisten itsensä kokema arkipäivän todellisuus, jota voidaan nimittää ”koetuksi tilaksi”.
Lähdeaineistona Anna-Maria Åström on käyttänyt Helsingin kaupungin tietokeskuksen helsinkiläisille tekemiä kyselyitä 1990-luvulta. Näihin kyselyihin saatiin 390 kirjeellistä vastausta. Aineisto käsittää eri näkökulmista selontekoja ja kuvauksia siitä, millaista on ollut elää Helsingissä eri aikakausina. Kuvaukset kattavat koko Helsingin tilana ja niistä voi seurata myös muutosta. Tietokeskuksen kyselyissä kyseltiin muistoja kodista ja lähiympäristöstä, urbaaneja toimintoja ja keskustakuvauksia ja niitä merkityksiä, joita kaupunkilaiset antoivat kaupungille, ja sitä, mitä kaupunki oli merkinnyt heille henkilökohtaisesti. Muita, täydentäviä kuvauksia sisältyy lähiöitä koskevaan aineistoon, jonka Helsingin Sanomat keräsi samaan aikaan ja joka sittemmin julkaistiin kirjana Elämää lähiössä (1997). Myöhemmin tuli myös julkaisu, joka sisälsi parisenkymmentä keskikaupungin kuvausta nimellä Elämää kaupungissa – Att bo i stan (1998), ja nimestä käy ilmi kuvausten luonne.
Kaupunkitila koetaan moniulotteiseksi, ja juuri tämä paikkaulottuvuus on johtavana Anna-Maria Åströmin kuvauksessa. Helsinki ja eri kaupunginosat paikkoina käsittävät ne kokemukset, muistot ja mielikuvat, jotka jokainen yksityishenkilö niille antaa. Sana paikka merkitsee ylipäänsä juuri sitä, että abstrakti tila saa paikaksi muuttuessaan merkityksensä ihmisten siitä tekemistä tulkinnoista. Käsillä olevassa kuvauksessa muistot ovat usein näitä tulkintoja. Urbaaniin muistiin on kohdistettu paljon pohdintaa ja on tultu siihen tulokseen, että henkilökohtaiseen muistiin vaikuttaa aina kollektiivinen muisti: muistamme aika lailla samalla tavalla kuin muut ja painotamme sitä, mikä on ollut tärkeää niille ryhmille, joihin olemme kuuluneet. Tässä käsiteltävänä aikakautena modernistinen kaupunki ja uusi arkkitehtuuri levittäytyivät kaupungin alkuperäisen ytimen ympärille, ja tämä suuri muutos nousee käsittelyn keskiöön, kun taas vanha kaupunkilaiselämä kaupunginniemellä jää enemmän varjoon.
Katutapahtumien murroksia ja jatkuvuuksia
Professori Laura Kolbe katsoo kaupunkia eurooppalaisesta näkökulmasta, julkisten paikkojen mukaan. Kaupungeista puhutaan näyttämöinä tai tapahtumapaikkoina; metafora kattaa olennaisen teatraalisesta ja urbaanista katuelämästä.
Sosiaaliset suhteet tulevat esille tilassa, jossa muodostuu yksin tai ryhmässä sattumanvaraisia kohtaamisia, ja jossa tuotetaan tapahtumia sekä mielenosoituksia, mellakoita ja demonstraatioita. Kaupunkielämän mittari on kaduilla liikkuva ihminen, ja kaduilla kaupunkilainen rakentaa identiteettiä, suhdetta ympäristöön ja toisiin ihmisiin. Julkisessa tilassa kohtaavat myös hallitsijat ja hallittavat. Kohtaaminen voi olla ristiriitainen, jännitteinen tai yhteisöllisyyttä tuottava ja individualismiin perustuva. Kaikki ulottuvuudet kuuluvat kaupunkielämään ja tuottavat joko sosiaalista koheesiota ja kontrollia tai räjäyttävää ja uudistavaa joukkovoimaa.
Laura Kolbe kuvaa Helsingin keskeisten katu- ja toritilojen yhteisöllistä ja seremoniallista sekä symbolista ja poliittista käyttöä sekä käyttöön liittyvää vallankäyttöä ja siinä tapahtuvia muutoksia. Yhtenä tilan julkisuuden kriteerinä hän pitää kaikille avointa pääsyä. Yhteisöllisen esiintymisen voi nähdä kertomuksena aikansa sosiaalisesta järjestyksestä ja arvostuksista sekä niiden muuttumisesta. Tavoitteena Kolbella on tarkastella julkista ja yhteisöllistä toimintaa vallankäytön näkökulmasta: kenelle julkinen tila kuuluu ja miten sen käytöstä on eri aikoina kilvoiteltu? Kaupunkitutkimuksessa on viimeisten vuosikymmenten aikana kehitelty tilan käsitettä. Maantiede ja sosiologia korostavat tilallisuutta suhteessa aikaan sekä yksilön ja yhteisön identiteettiäosana yhteiskunnallista kanssakäymistä. Tila on noussut taiteen ja politiikan tutkimuksen kohteeksi.
Helsinki on maan pääkaupunkina tärkein valtiollisten, kansallisten ja isänmaallisten tapahtumien paikka, johon liittyy tietty fyysinen rakenne, ja siihen kuuluva, pääkaupunkien identiteetille välttämätön symbolinen ja semioottinen ulottuvuus. Avainkysymys on, miten Helsinki ilmentää pääkaupunkiasemaansa ja miten julkisessa tilassa tulevat näkyväksi poliittiset, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset muutokset. Kulkueet ja mielenosoitukset sekä paraatit ja katutapahtumat ovat luonteeltaan vahvoja ja integroivia, mutta ne voivat myös tuottaa ulkopuolisuutta, kun sosiaalinen järjestys ja sitä ilmentävä kaupunkitilallisuus muuttuvat. Helsinkiläiset katutilatapahtumat ovat lähes poikkeuksetta tuontitavaraa eli heijastumaa eurooppalaisesta kehityksestä paikallisiin oloihin sovellettuna. Avoimet tilat ja suuret torit ovat tarjonneet näyttämöllisyyttä, edustuksellisuutta ja teatraalisuutta pikemminkin kuin tuottaneet poliittiseen kumoukseen vievää suoraa toimintaa.
Helsingin kaupungin historia vuodesta 1945, osa 6: Tiedon metropoli
Professori Martti Häikiön historiahanke Tiedon metropoli. Tutkimuksen, opetuksen ja tiedonvälityksen käännekohtia ja vaikuttajia 1945–2010 tarjoaa tietoa Helsingin, kaupunkiseudun ja koko metropolialueen innovaatiojärjestelmän ja -ympäristön kehityksestä ja siinä tapahtuneista muutoksista. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen, mikä rooli inhimillisellä pääomalla on Helsingin metropolialueen kilpailukyvyn kehityksessä ja miten elinkeinopolitiikka on jäsentynyt tietoyhteiskunnan synnyssä ja sen globaalistumisessa. Ennen kaikkea se pyrkii kuvaamaan innovaatiojärjestelmän sisältöjä, enemmän kuin sen rakenteita.
Historiantutkimuksen ensisijainen tehtävä on kuvata tietoyhteiskunnan käsitteen sateenvarjon alle koottujen konkreettisten toimintojen syntyä ja kehitystä, ja vasta toissijaisesti pohtia niiden mahdollista yhteyttä tapahtuneeseen talouskasvuun ja yhteiskunnan muuttumiseen.
Rajankäynti kulttuuriteollisuuteen vaatii vielä täsmennystä. Helsinkiä tutkimusohjelmassa halutaan tutkia ICT:n ohella ja siihenkin liittyen kulttuuriteollisuuden ja sisältötuotannon keskittymänä, työllistäjänä ja vaikuttajana.
”Kaupunkikulttuurin elävyys ja monipuolisuus sekä kulttuuriteollisuuden aktiivisuus liittyvät läheisesti myös kaupungin kilpailukykyyn. Kulttuuriteollisuus merkitsee kulttuurin luovuuden ja teknisten ja kaupallisten tekijöiden yhteensulautumista. Mukaan lasketaan muun muassa design, arkkitehtuuri, musiikki ja kustannustoiminta. Kulttuuriteollisuus vaikuttaa välillisesti paitsi kaupungissa viihtymiseen, myös kaupungissa asuvien ja työtä tekevien näkemyksiin."
Tässä kirjassa jatketaan soveltuvin osin niitä aiheita, joita vuoteen 1945 ulottuvassa Helsingin kaupungin historian (V:2, 1964) luvussa Sivistyselämä käsitellään: korkeakoulut, tutkimuslaitokset, koululaitos, lastentarhat, museot, arkistot, tieteelliset seurat, kulttuurijärjestöt, kotiseutuyhdistykset, kulttuurisäätiöt, vapaa sivistystyö, radio ja lehdistö, kustannustoiminta ja kirjakauppa.
Pääpaino tässä kirjassa on tutkimuksen, opetuksen ja tiedonvälityksen sisällöissä: mitä ja miten on tutkittu, mitä ja miten on opetettu, mistä ja miten on puhuttu ja kirjoitettu. Sen lisäksi henkilö- ja oppilasmäärien, virkarakenteiden, rakennusten ja liikevaihtojen kasvun kuvaus on välttämätöntä, vaikkakin toissijaista.
Helsingin Ruotsin vallan historia
Dosentti Seppo Aallon tavoitteena on uusien näkökulmien ja kysymysten avulla kirjoittaa Helsingille ajanmukainen Ruotsin ajan historia, joka tarkastelee kaupungin menneisyyttä laajasti ja syvältä. Tarkoitus on ollut tuoda esiin uusia tulkintoja ja aikaisemmalta tutkimukselta pimentoon jääneitä asioita, eikä vain kuvaillen vaan myös paneutuen syihin ja seurauksiin. Keskeisenä läpi työn kulkevana teemana on ollut Helsingin vaiheiden kytkeminen luontevaksi osaksi laajempaa Itämeren alueen historiaa. Sarjan ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2012, ja toinen osa Kruununkaupunki. Vironniemen Helsingin historia 1640–1721 ilmestyy tänä vuonna.
Kirjan kuvaamana aikana Helsinki siirretään Vironniemelle. Suurten muutosten aika on ohitse, Itämeri rauhoittuu ja siitä tulee Ruotsin sisämeri. Vakaassa tilanteessa Helsinki pysyy pikkukaupunkina. Terva on 1690-luvun alkuun asti kaupungin lähes ainoa vientituote Ruotsin valtakunnan ulkopuolelle. Tervakaupan ajauduttua kriisiin alkaa siirtyminen puutavaran vientiin. Helsingin ja Tukholman kaupalliset suhteet tiivistyvät. Helsinki on Uudenmaan ja Hämeen läänin hallintokeskus, jossa sijaitsee maaherran residenssi. Maaherrainstituution kautta kruunu valvoo Helsinkiä entistä tarkemmin ja pakottaa porvarit sopeutumaan määräysten ja säädösten mukaiseen hallintoon ja kauppaan. Suuri Pohjan sota ja venäläisvalloitus raunioittavat kaupungin.
Tässä kirjassa Aalto keskittyy myös aikaisempaa enemmän ja aikaisempaa tarkemmin kaupunkilaisten elämään, asumiseen, tapoihin, mentaliteettiin ja kielen merkitykseen. Etenkin raastuvanoikeuden pöytäkirjat antavat hyvän pohjan arjen ja myös juhlan tutkimiseen.
Sarjan viimeinen, vuonna 2016 ilmestyvä osa on Linnoituskaupunki. Helsinki ja Viapori 1721–1808, jossa suuri muutos tapahtuu kaupungin historian jokaisella osa-alueella. Viaporin perustamisesta alkaa aika, jolloin linnoituksen vaikutus elvyttää kaupungin kaupan ja talouden ja nostaa sen kulttuuri- ja seuraelämän uudelle tasolle. Tänä aikana luotiin taloudellinen ja kulttuurinen pohja ja edellytykset sille, että Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki. Helsingin valtakunnallinen merkitys kasvoi, väkiluku nousi ja porvaristo vaurastui. Helsinki oli vieläkin pikkukaupunki, mutta sen arvo kruunulle ja vaikutus ympäristöön yhdistettynä Viaporin merkitykseen oli kaupungin kokoa suurempi.
Helsingin ja Viaporin suhdetta on tutkittu vähän, ja paljon perustietoa puuttuu sekä kaupungin että linnoituksen kehityksestä. Seppo Aalto sitoo edellisten ajanjaksojen tavoin Helsingin ja Viaporin kehityksen yhteen kansainvälisen talouden ja politiikan kanssa. Ruotsin vallan historian kolmannen osan kirjoittamisessa Aalto hyödyntää mahdollisesti Helsingin yliopiston historian laitoksen Viaporin historiaa 1748–1808 tutkivan projektin työn tuloksia.
Carl-Magnus Roos on erikoistutkija ja Helsingin kaupungin historiatoimikunnan sihteeri.