Aluksi Helsingin vankileirien vartioinnista vastasivat saksalaiset joukot sekä suojeluskuntalaiset. Muun muassa punaisten vankeudesta kirkkonummelaisesta Sigurds gårdista vapautuneista muodostettiin kaksi komppaniaa Suomenlinnaan. Touko-kesäkuussa vartiointiin osallistui Porin rykmentin vartiosto ja Pohjois-Savon rykmentin osasto. Kesäkuun alussa vartiointivastuu siirrettiin saksalaisilta Pohjois-Savon rykmentille ja siitä heinäkuussa muodostetulle Helsingin vartiopataljoonalle. Kesällä vankileireille palkattiin myös järjestysmiehiä siviilistä. Helsinkiläisistä perustetusta ja Turkuun siirretystä Itämeren jalkaväkirykmentistä (aiemmin Helsingin jääkäriprikaati) komennettiin alkutalvesta 1919 yksi pataljoona vartiointitehtäviin Helsinkiin. Pataljoona majoitettiin Santahaminaan.
Santahaminaan laivattiin Helsingin valtauksen jälkeen, huhtikuun puolivälissä, 2 000 punavankia. Vankileiri perustettiin saaren eteläiselle punatiilikasarmialueelle. Vangit majoitettiin saaren suurimpiin kasarmeihin, ja vankileirin hallinto sijoitettiin kasarmien väliin jäävälle alueelle. Kasarmit ja vankileirialue ympäröitiin piikkilanka-aidalla.
Saksalaiset tarvitsivat kuitenkin Santahaminan kasarmit omaan käyttöönsä. Toukokuussa vangit siirrettiinkin Santahaminasta Suomenlinnaan ja loput, vajaat 500 vankia Tammisaareen. Saarella käynnistyivät saksalaiset merivoimien koulutuskeskukset sekä heidän toimestaan myös suomalaisen merijalkaväen ja rannikkotykistön kouluttaminen sekä merilentoaseman ja lentopataljoonan tulevien tilojen valmistelut.
Eri puolilla Suomea punavankileireillä olevien vangittujen määrä kasvoi kesäkuussa 74 000 vankiin. Helsingin leireillä oli tuolloin yhtä aikaa yli 13 500 punavankia ja kaikkiaan yli 17 000 vankia. Erilaisia vankiryhmiä tuotiin pääkaupungin alueelle ympäri Suomen Viipurista, Sortavalasta, Kuopiosta, Oulusta ja muualta. Vankeja pyrittiin myös ryhmittelemään tutkimusta varten erilaisiin, toisistaan riippumattomiin kokoonpanoihin. Ryhmiä sijoiteltiin Viaporin linnoituksen pienemmille linnoitussaarille kuten Vallisaareen, Melkkiin, Mäkiluotoon ja Itä-Villinkiin.
Santahaminan naisvankileiri
Saksalaisten vaatimukset Santahaminan alueiden ja kasarmitilojen saamisesta pelkästään heidän käyttöönsä eivät kuitenkaan sellaisenaan toteutuneet; saareen perustettiin uusi sotavankileiri 15. kesäkuuta. Ensimmäiset vangit tuotiin viisi päivää myöhemmin Tammisaaresta: 626 naista mukanaan 18 alaikäistä lasta. Myöhemmin kesäkuussa tuotiin 336 naisvankia Liisankadun vankileiriltä. Kaikkiaan oli kesän aikana Santahaminan vankileirillä pidätettynä 1 062 vankia. Heistä kuoli neljä ja karkasi kolme.
Santahaminan metsissä ja rantaniityillä laidunsi kesän ajan venäläisiltä jäänyt ja ainakin Pohjanmaan rautatieasemilta koottu 300–500-päinen karja. Santahaminan naisvankileirin valtiorikosvangit paimensivat karjaa. Leirillä pidettiin lyhyemmän ajan 30-päistä sikalaa. Karjaa hoiti vakituisesti 30 naisvankia. Karjaa teurastettiin viikoittain sotaväen ja vankileirien tarpeisiin. Jäljelle jäänyt karja siirrettiin syyskesällä Aleksanterin saareen (Vallisaareen).
Vangit kunnostivat vankikasarminsa, puhdistivat pihoja, hoitivat puutarhaa ja keräsivät sieniä omiksi tarpeikseen sekä leirin henkilökunnan ruokalan käyttöön. Keltakukan juurista tehtiin kahvin lisäkettä. Vangit rakensivat vankikasarmin ja vankileirin ympärille 1 570 metriä pitkän ja kaksi metriä korkean piikkilanka-aidan. Saaren vangit saivat liikkua aitauksen sisällä ilman vartijaa.
Katajanokan leiriltä kävi päivittäin Santahaminassa töissä 40–50 maalarin, nikkarin, kirvesmiehen ja suutarin osasto kunnostamassa kasarmien ja asuntojen irtaimistoa, ovia ja ikkunoita.
Santahaminan naisvangit olivat siivoustöissä saarelle majoitetun saksalaisen sotaväen, Merikunnan, Uudenmaan rakuunoiden, Jääkäripataljoonan ja Radioaseman kasarmeissa ja muissa tiloissa sekä huolehtivat saaren puhtaanapitolaitoksen töistä. Vangit osallistuivat myös Liisankadun vankilan tyhjennystöihin ja Itä-Villingin kasarmien puhdistamiseen. Leirin toimintakertomuksen mukaan vankityöpäiviä kertyi kaikkiaan saarella 11 623 ja muualla 19 013 työpäivää.
Saaren ruokala muonitti omat vangit ja teki yli 6 000 muuta ateriaa saaressa työskennelleille muiden Suomenlinnan vankileirien vangeille. Heidän Santahamina-komennuksiensa luonnetta kuvastaa hyvin valmistettujen aterioiden määrä ja ryhmät.
- Iso-Mjölön ja Suomenlinnan hautaustyöväki 1 029 ateriaa,
- Suomenlinnan vankileirien teurastajille 408,
- Katajanokan vankileirin teurastajille 68,
- Suomenlinnan teknillisen toimiston työvangeille 1 200,
- merimiinojen lastauksessa olleille vangeille 300,
- Katajanokan vangeille 2 720 ja Suomenlinnan vangeille, jotka olivat siirtämässä Santahaminan muonavarastoja Suomenlinnaan 280,
- Katajanokan vangit, jotka lastasivat Riihimäen vankileirille lähetettävää kalustoa, 146 ateriaa.
Leirillä oli oma sairaala. Kesäkuussa Tammisaaresta tuodut vangit olivat hyvin huonossa kunnossa. Heistä sairaita ja heikkoja oli 140; vuodepotilaiksi luokiteltiin 70 keuhkokuumeeseen, suolistotulehdukseen ja/tai muihin tulehduksiin sairastunutta. Liisankadulta siirrettyjen vankien terveydellinen tila oli hyvä. Sairaiden vankien terveydentila parani Santahaminassa nopeasti. Saarella kuoli sairauteen neljä jo tullessaan hyvin heikkokuntoista vankia, yksi heistä Sortavalasta saamansa isorokon nujertamana.
Isorokkopotilaita hoidettiin aiemmin toukokuussa perustetussa eristyssairaalassa Santahaminan pohjoisosassa. Kuolemantapauksien määrä Santahaminassa oli hämmästyttävän alhainen verrattuna muihin leireihin. Kertomuksen mukaan tähän vaikuttivat naisten suurempi vastustuskyky ja vankien nuoruus, vaikka heinäkuussa myös Santahaminassa oli espanjantautia. Todennäköisesti kolmas syy oli muihin Helsingin leireihin nähden vangeille suopeampi ravitsemustilanne.
Vankien mukana oli 28 lasta. Leirille tullessa 15 naista oli raskaana. Pienten lasten kanssa olevat ja raskaana olevat naiset sijoitettiin omaa rakennukseen. Synnytyksiä Santahaminan leirillä oli kolme. Heinäkuun alkupuolella lähetettiin 20 lasta kotipaikkakunnalleen ja alle 3-vuotiaat jäivät äitinsä luokse.
Etelä-Suomen leirien välillä jatkuivat tuhansien vankien siirrot pitkin kesää. Vankimäärän vähetessä Helsingin seudulla syksyllä 1918, vangit keskitettiin Suomenlinnaan. Santahaminan naisvankileirin toiminta loppui 24. elokuuta, jolloin viimeiset 250 vankia siirrettiin Suomenlinnaan; sairaala siirrettiin elokuun viimeisenä päivänä Suomenlinnaan.
Santahaminan hautausmaa
Helsingin leireillä kuoli yli 1 500 vankia nälkään, sairauksiin ja teloituksiin. Heidän päähautauspaikkanaan oli Santahamina. Muita hautauspaikkoja olivat Isosaari ja Malmi. Valtaosa Santahaminaan haudattavista tuotiin Suomenlinnasta, mutta myös Isosaaresta ja Katajanokan vankileiriltä sekä muualta. Isosaaren leirillä menehtyneitä haudattiin myös kuolinsaarelleen.
Kesäkuussa perustettiin Suomeen valtiorikosoikeus toimeenpanemaan vankien tutkimukset ja oikeudenkäynnit. Kuolemantuomion saaneet vangit siirrettiin Suomenlinnaan odottamaan tuomionsa toimeenpanoa. Heistä ne, jotka anoivat valtiorikosylioikeudelta armoa, siirrettiin anomuksen käsittelyajaksi Isosaareen.
Suomenlinnassa ammuttiin 71 kuolemantuomittua. Säilyneen valokuva-aineiston perusteella myös Santahaminassa toteutettiin teloituksia aiemmin ennen valtiorikosoikeuden päätöksiä keväällä 1918. Näistä tilanteista ja tapauksista on tämän artikkelin lähdekirjassa professori Juhani Piilosen laatima tutkimusartikkeli.
Santahaminaan haudattujen määrä on vuosikymmenten saatossa jäänyt erilaisten arvailujen ja poliittisten luulottelujen varaan. Julkisuudessa esitetyt luvut ovat vaihdelleet muutamasta ”ryssästä” kaikkiin Etelä-Suomessa kadonneisiin tuhansiin punaisiin asti. Täysin varmaa tietoa ei ole vielä nytkään, vuonna 2015.
Oman arkistotutkimuksessa esiin nousseen ongelmansa asian selvittämisessä tuo se, että osa Santahaminaan tuoduista vainajista kaivettiin ylös ja haudattiin uudelleen omaisten toimenpitein Malmin hautausmaalle ja osa muualle. Täyttä varmuutta ei ole myöskään Helsingin vankileireillä kuolleiden vankien henkilötiedosta. Erityisen vajavaisia tiedot ovat venäläisten vankien osalta sekä niiden, jotka eivät tienneet omaa sukunimeään – jos sitä nyt olikaan – ja syntymäaikaansa. Valtiollista väestörekisteriä ei tuolloin ollut, eikä monellakaan vangilla ollut minkäänlaisia henkilöpapereita mukanaan, tai he salasivat henkilöllisyytensä! Lisäksi pidätys-, karkaamis- tai kurinpitotilanteissa tapahtuneet ampumiset ja samassa yhteydessä toteutetut hautaukset tai vainajien siirrot tuovat oman haasteensa tutkimukselle.
Valtioneuvoston Suomen sotasurmat 1914–22 -tutkimuksen (19.5.2004) mukaan Helsingin vankileireillä kuoli 1 468 henkilöä. Heistä Santahaminaan haudatuiksi ilmoitetaan 922 ja Isosaareen kahdeksan henkilöä. Saarille kertaalleen haudattujen määrä on kuitenkin tämän artikkelin taustatutkimuksen mukaan tuntuvasti suurempi.
Marraskuussa 2005 löydettiin Sota-arkistosta 37 sivun mittainen luettelo 1918–19 Suomenlinnassa ja Isosaaressa kuolleista henkilöistä, jotka oli haudattu Santahaminaan. Samassa arkistoyksikössä sijaitsi myös poliisikomisario Lehtimäen kertomus Santahaminan hautauspaikan tarkastamisesta. Listauksessa oli esitetty Santahaminaan haudattujen nimet sekä heidän kuolin- ja hautauspäivätietonsa. Asiakirja sisälsi 1 024 nimeä Suomenlinnasta ja 257 nimeä Isosaaresta. Luettelo ei kuitenkaan ole aukoton. Esimerkiksi siitä puuttuu Santahaminaan haudatuksi todistetun Algoth Tietäväisen (Algot Untolan, Irmari Rantamalan eli Maiju Lassilan) tiedot.
Helsingin lääninvankilan pastorina toiminut Johannes Kunila keräsi tiedot ja laati luettelon Suomenlinnan vankilassa 1918–1919 kuolleista jo vankileirien toiminnan aikana, täydentäen listaa kevättalven 1919 aikana lehti-ilmoitusten ja kuulutusten perusteella. Kunilan listaan kertyi 1 410 henkilön nimet. Heidän kuolinpaikakseen oli ilmoitettu Suomenlinna, Iso-Mjölö [Isosaari], Santahamina, Katajanokka tai nimeämätön paikka. Santahaminassa ilmoitettiin kuolleeksi 13 henkilöä. Listaa säilytetään Työväen arkistossa.
1 400 vainajan rivihaudat
Yhdistämällä edellisessä luvussa esittämieni listausten tiedot voidaan arvioida, että Santahaminaan on haudattu noin 1 400 Helsingin vankileireillä menehtynyttä vankia. Heistä suomalaisia on noin 1 200 vankia ja venäläisiä noin 200. Kyseessä on siis arvio. Edellä esitetyissä listoissa ja tietokannoissa on yhteensä noin 1 600:n Helsingin vankileireillä menehtyneen henkilön tietoja. Heistä noin 1 500:lla on tiedossa mahdollinen kuolinpäivä ja 700:lla hautauspäivä. Osa nimistä on kirjattu useampaan kertaan, osa kirjoitettu eri listoissa eri tavalla. Erityisen suuri epävarmuus on venäläisten nimien osalta. Listausten ja tietokantojen nimitiedot eivät siis ole täysin yhtenevät, ja niiden taustalähteiden olemassaolo sekä luotettavuus ovat tarkistamatta.
Edellä esitettyä arviota tukee Hämeenlinnan lääninvankilan museossa esillä oleva lista. Kyseinen lista tai vihko oli sijainnut pölyttyneessä paperikasassa Katajanokan vankilan ullakolla. Vankilan lakkauttamisen yhteydessä vuonna 2002 mielenkiintoisen näköinen vihkonen paljastui ja se toimitettiin Hämeenlinnaan. Siellä listat laitettiin lasivitriiniin esille. Kyseessä on kirjanpito Santahaminan haudatuista. Kirjanpito kattaa haudatut elokuun 8. päivästä 1918 maaliskuuhun 1919. Listan mukaan Santahaminaan haudattiin tuona aikana 575 henkilöä. Heistä 53 oli teloitettu tai ammuttu ja 44 vainajaa palautettu omaisille. Listalla ei ole yhtään venäläistä nimeä.
Edellä kuvattujen listojen ja vihkon löytäminen vasta nyt vuosikymmenten jälkeen kertoo asian tutkimattomuudesta. Toisaalta muita dokumentteja erityisesti Santahaminan hautauksista ei toistaiseksi ole olemassa – tai ehkä voisi sanoa, ettei niitä ole etsitty.
Valtiorikosoikeudet perustettiin ratkaisemaan vankien käsittelyn oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti. Kuulustelijoita ja tutkijoita ei Suomessa kuitenkaan ollut riittävästi ratkomaan lähes 80 000 vangin tutkintaa. Helsingin vankileireilläkin vangit – syylliset tai syyttömät – kuolivat odottaessaan omaa oikeudenkäyntiään. Kansalaisuutensa säilyttäneinä heidät haudattiin arkuissa Santahaminan keskustasanteen hietikon – nykyisen Saharan – silloin puuttomana olleelle länsireunalle.
Aluksi arkut sijoitettiin venäläisten rakentamaan taisteluhautaan ja sen korsurakenteisiin. Niiden täyttyessä vainajat haudattiin rivihautoihin kolmeen arkkukerrokseen ja arkut vierekkäin päiväkaivuun mittaisiin rivistöihin. Haudatut vainajat kirjattiin kaivauksen paaluihin. Rivihautojen yhteenlaskettu pituus on hieman vajaat 300 metriä. Paalu oli kyseisen rivihaudan päiväkaivuun mittainen. Seuraava hautaus tehtiin päättäen uuteen paaluun. Läpi kesän hautauspäivät olivat tiistai ja perjantai.
Valtiorikosoikeudessa kuolemaantuomitut menettivät samalla myös kansalaisluottamuksensa ikuisesti. Heitä ei haudattu numeroituun ”paalumaahan”. Santahaminan hautausmaatoiminta jatkui maaliskuuhun 1919 asti, jolloin vankileiritoiminta Suomenlinnassa loppui.
Hautausmaa ja lentokenttä
Edellä esitellyt vuosina 2004–2006 julkisuuteen saatetut asiakirjat yhdistävät luotettavasti Santahaminan hautaukset aiemmin kiistanalaisina olleisiin Suomenlinnan ja Isosaaren vankileireillä menehtyneiden hautauksiin. Nyt voidaan varmuudella todeta, että Suomenlinnan vankileireillä kuolleet haudattiin Santahaminan keskustasanteelle, silloisen ampumaradan reunalle. Nyt asia näyttää itsestään selvältä, muuta ennen tätä tutkimusta niin ei ollut. Samoin tähän asti tarinan tasolla pysytellyt Isosaaren vankileirillä kuolleiden päähautausmaa varmistuu samaksi Santahaminan kalmistoksi. Asiakirjat eivät tosin sisällä paikkatietoa hautausmaasta, mutta yhdistämällä karttatiedot ja ilmavalokuvaus aikalaiskertomuksiin mysteerio ratkeaa.
Kuvassa on suurennos Santahaminan lentokentän laajennussuunnitelmasta vuodelta 1928. Piirroksesta selviää hautausalue ja aiemmin kiistanalaisena olleet "teloitusvallit".
Sorakuopan ja vallien olemassaolo selvisi vuonna 2006 Ilmailuhistoriallisen lehden päätoimittaja Pentti Mannisen tuodessa allekirjoittaneelle kopion Keski-Suomen ilmailumuseosta vuoden 1928 Santahaminan lentokentän laajennussuunnitelmasta. Piirros vakuutti tutkijan joukkohaudan sijainnista. Sorakuoppaa ja valleja ei ole viimeisiksi jääneissä venäläisissä topografikartoissa vuosilta 1906 ja 1913, mutta lentokenttäsuunnitelmassa ne ovat selvästi näkyvissä hautausmaan eteläpuolella muutaman sadan metrin päässä. Piirustuksesta myös ilmeni, että juuri hautausmaan edustalla oli hiekkavalleja. Sotilasteknisesti tarkasteltuna ne liittyivät venäläisten raivaamien tykistö- ja kivääriampumaratojen suojalaitteisiin. Lisäksi kuvasta selvisi, että hautausalue sijaitsi itäisellä ampumaradalla ja rajautui sen laitoihin. Rajaus vastasi vuoden 1949 rajausta, jossa muistopaikka-alue myös merkittiin aidattavaksi piikkilangalla. Samaa oli Lehtimäkikin esittänyt vuonna 1920. Siis vuoden 1918 hautaukset tehtiin tälle radalle, ja valokuvista ilmenevät teloituspaikat ampumaradan valleja vasten.
Lehtimäen raportissa kerrotaan, että arkkuja on peitetty venäläiseen taisteluhautaan, arkkuja on myös ryhmissä ja hautaus sijaitsee lähellä kasarmeja. Hautausmaan paikan siirtämistä myös esitetään, mutta päädytään arkkujen parempaan peittämiseen silloiselle paikalleen. Lisäksi esitetään, että alue aidataan piikkilangalla.
Oman lisänsä ja samalla arkeologisen ongelman Santahaminan hautausmaiden alueeseen tuo, että Saharan keskiosat olivat toimineet hautauspaikkana jo aiemmin. Uusin tutkimustieto osoittaa, että vuoden 1906 Viaporin kapinassa kuolleiden satojen venäläisten sekä kapinaan osallistuneiden Kuninkaansaaren–Vallisaaren taistelussa kadonneiden suomalaisten ja venäläisten kapinallisten hautaukset sijaitsevat samaisella Saharan länsireunalla, ehkä alueen eteläosassa. Lisäksi vielä vuonna 1943 punavankihautausmaan alueelta siirrettiin ”kaksi ammuslaatikollista luurankoja” Malmin hautausmaalle. Raskaan ilmatorjuntapatterin majoitusalueelta oli paljastunut keväällä lumien sulettua lukuisia hautauksia.
Jarmo Nieminen on tietokirjailija ja Helsingin kaupunginvaltuutettu. Artikkeli on kooste Niemisen artikkeleista teoksessa Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa ja sotasurmat 1917–1918. Nieminen toimii julkaisun taustalla olleen tutkimushankkeen, Helsingin sotasurmat 1914–1921 johtajana.