Taustaa
Helsingin seutu (14 kunnan alue) muodostaa asunto- ja työmarkkina-alueen, jonka sisällä muutetaan vilkkaasti kuntien sisällä ja kuntien välillä. Helsingin seudun asukkaista lähes 19 % muutti vuonna 2012. Näistä muutoista 67 % oli kuntien sisäisiä, 20 % seudun kuntien välisiä ja vain 13,5 % suuntautui seudun ulkopuolelle muualle Suomeen tai ulkomaille.
Muuttaminen on valikoivaa muuttajien iän ja muiden ominaisuuksien suhteen. Vilkkainta muutto on 18–30-vuotiaiden keskuudessa, jolloin ihmisillä yleisesti tapahtuu muutoksia opiskelussa, työmarkkinoilla, ihmissuhteissa sekä asuntokunnan- tai perheenmuodostuksessa. Nämä muutokset heijastuvat asumistarpeisiin ja -mahdollisuuksiin ja niihin reagoidaan muuttamalla. Muuttoliike näkyy erilaisena seudun eri kunnissa ja asuinalueilla. Tämän taustalla vaikuttaa asuntokannan eriytyminen seudun eri alueiden välillä, samoin kuin erot palveluissa, veroissa ja maksuissa, ympäristössä ja asukasrakenteessa.
Lisäksi on lukuisia muita tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisten muuttamiseen ja asuinpaikan valintaan. Helsingin seudulla nuoria aikuisia muuttaa erityisesti pieniin vuokra-asuntoihin, jotka pääasiassa sijaitsevat kantakaupungissa ja esikaupunkialueiden kerrostaloissa. Perheellistyminen suuntaa erityisesti lapsiperheiden muuttoa kaupunkialueen ulommille vyöhykkeille, joissa on tarjolla suurempia ja edullisempia asuntoja. Vahvistuva muuttovirta koostuu eläkeikää lähestyvien ja eläkeikäisten muutosta omakotialueilta keskustojen kerrostaloihin.
Muuttaminen on valikoivaa myös tulotason suhteen. Muuttoliikkeen tulotasoerot ovat nostaneet esiin kysymyksen muuttoliikkeen alueellisia eroja kärjistävistä vaikutuksista. Muuttoliikkeen tulotasoerojen on katsottu heikentävän ”häviävien” kuntien tulopohjaa ja aikaansaavan alueellista eriytymistä kasaamalla pienituloisia heidän muuttojensa kohdekuntiin. Valikoivan muuttoliikkeen taloudellisesta ja sosiaalisesti eriyttävistä prosesseista on paljon näyttöä kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa, tunnetuimpana esimerkkinä Detroitin ja sen ympäryskuntien kehitys 1970-luvulta alkaen (Glaeser 2010).
Hannu Kytö ja Monika Kral-Leszczynska (2013) tutkivat vuosien 2001–2010 muuttoliikettä Suomessa ja havaitsivat, että kaupunkiseutujen keskuskunnat monipuolisine työmarkkinoineen vetävät sekä maassamuuttajia että maahanmuuttajia. Kehyskunnat edullisimpine asuntomarkkinoineen keräävät parhaat veronmaksajat, mutta myös suurimmat palvelutarpeet. Heidän mukaansa nettomuuton seurauksena Uusimaa keräsi noin puolet kaikkien muuttovoittoa saaneiden maakuntien nettotuloista, joskin Helsinki menetti kaikista kunnista eniten tuloja nettomuuton vuoksi.
Timo Aron (2013a, 2013b) mukaan tulotason suhteen valikoiva muuttoliike muovaa Helsingin ja koko metropolialueen aluerakennetta asteittain eriytyvään suuntaan. Päätelmä perustuu muuttajien keskimääräisten tulotasojen vertailuun kuntien ja alueiden välillä. Samansuuntaiseen johtopäätökseen päätyy Broberg (2008) Uudenmaan osalta.
Kuitenkin voidaan kysyä, kuinka pitkälle meneviä johtopäätöksiä muuttoliikkeen vaikutuksista kuntien välisiin tulotasoeroihin voidaan vetää yksittäisten muuttovuosien tilastotiedoista. Muuttajien keskimääräistä tulotasoa ja kuntien nettotulokertymää kuvaavat vuosittaiset tilastot summaavat yhteen keskenään erilaisia kuntien välillä muuttavia asukasryhmiä. Erityisesti alimpien tuloluokkien muuttajiin sisältyy sekä ”tilapäisesti” että ”pitkäaikaisesti” pienituloisia. Helsinkiin muuttavista pienituloisista suuri osa on opiskelijoita tai opintonsa juuri päättäneitä, jotka ovat muuttaessaan nuoria ja ei-työllisiä ja siitä syystä pienituloisia. Toisaalta Helsinki vetää myös opiskelusta ja työelämästä syrjäytyneitä muuttajia.
Muuttajien nettotulokertymä ja sen muutos
Helsinki on koko 2000-luvun ajan menettänyt vuosittain tuloja muihin kuntiin maassamuuton seurauksena, kun asiaa tarkastellaan vuosittain muuttaneiden veronalaisten tulojen kautta (Kuvio 1). Helsingin seudun kaupungit ja kuntaryhmät poikkeavat huomattavasti toisistaan muuttajien vuosittaisten tulosiirtymisten suhteen. Toisessa ääripäässä on Helsinki, jolle muuttoliike on tuottanut ”tappiota”. Toisessa ääripäässä ovat kehyskuntien maalaiskunnat (Kirkkonummi, Mäntsälä, Nurmijärvi, Pornainen, Sipoo, Tuusula ja Vihti), jotka ovat vuosittain saaneet ”voittoa” muuttajien veronalaisista tuloista. Espoo ja Vantaa sekä kehyskuntien kaupungit (Hyvinkää, Järvenpää ja Kerava) kuuluvat välialueeseen, jossa muuttoliike on tuottanut jonkin verran voittoa tai saldo on ollut nollan tuntumassa.
Maassamuuttoon liittyneissä tulosiirtymisissä on kuitenkin tapahtunut voimakas muutos kymmenen vuoden jaksolla vuodesta 2002 vuoteen 2011. Vuoteen 2007 asti Helsingin tappio vaihteli vuosittain välillä 200–300 €/asukas, kun taas kehysmaalaiskuntien voitto oli 400–500 €/asukas. Espoon, Vantaan ja kehyskaupunkien tulos oli myös voitollinen paria poikkeusta lukuun ottamatta.
Käänne tapahtui kansainvälisen finanssikriisin ensimmäisenä vuotena 2008, jolloin kriisi vaikutti voimakkaasti mm. Helsingin seudun asuntomarkkinoille. Vuonna 2008 ja sen jälkeen Helsingin seudun kaupunkien ja kuntaryhmien erot ovat supistuneet: Helsingin tappio on supistunut, kehysmaalaiskuntien voitto on pienentynyt ja välialueen kaupunkien tulos on vaihdellut nollan kummallakin puolella. Vuonna 2011 lievästi tappiollisia olivat Helsinki (-60 €/asukas) ja kehyskaupungit (-40 €/asukas). Voittoa saivat kehysmaalaiskunnat (210 €/asukas) ja hieman myös Espoo (12 €/asukas), Vantaan tuloksen ollessa suunnilleen nolla.
Muuttajien ikä- ja tulojakauma
Muuttoliikkeeseen liittyvät tulosiirtymät ovat tiiviisti kytköksissä muuttajien ikään ja sen kautta pääasialliseen toimintaan, työllisyyteen ja tulotasoon. Helsinkiin muuttaa erityisen paljon nuoria 18–24-vuotiaita aikuisia seudun muilta vyöhykkeiltä, kuten myös seudun ulkopuolelta. Espoo ja Vantaa ovat nuorten aikuisten muuttojen kohdealueita, mutta samalla pientaloalueilta pois muuttavien nuorten lähtöalueita. Kehysmaalaiskunnista 18–24-vuotiaat muuttavat pois, mutta vastaavasti yli 25-vuotiaita muuttaa tilalle. (Kuvio 2).
Muuttoliike on valikoivaa myös muuttajien tulotason suhteen (Kuvio 3). Helsingin seudun sisäisessä kuntien välisessä muutossa erityisesti Helsinkiin muuttajien keskimääräinen tulotaso on ollut 2000-luvulla kaikkina vuosina huomattavasti alempi kuin lähtömuuttajien. Tulomuuttajien keskimääräinen tulotaso oli noin 2 500 € (11 %) alempi kuin lähtömuuttajien ja noin neljänneksen alempi kuin Helsingin kantaväestöllä vuonna 2011.
Tulotasoero vaihtelee ikäryhmittäin. Alle 45-vuotiailla tulomuuttajien tulotaso on alempi kuin lähtömuuttajilla, mutta yli 45-vuotiailla suhde on päinvastainen. Jos tulo- ja lähtömuuttajien keskitulot ikävakioidaan kaikkien muuttajien ikäjakauman avulla, tulotasoero supistuu marginaaliseksi. Tästä voidaan päätellä, että Helsingin kärsimä tappio maassamuuton tulosiirtymissä perustuu lähes kokonaan tulo- ja lähtömuuton ikäjakaumien eroon eikä siihen, että Helsinki vetäisi kaikissa ikäryhmissä puoleensa erityisesti pienituloisia tai menettäisi erityisesti suurituloisia maassamuuttajia.
Ikäryhmäkohtaiset tulotasoerot ovat pysyneet suhteellisen vakaina 2000-luvulla (Laakso 2013). Sen sijaan muuttajien määrissä on tapahtunut voimakas muutos. Helsingin 25–39-vuotiaiden muuttotappio maassamuutossa, erityisesti muualle Helsingin seudulle, kasvoi rajusti viime vuosikymmenen alkuvuosina, mutta kääntyi laskuun vuona 2008 ja on supistunut sen jälkeen systemaattisesti. Helsingin 25–39-vuotiaiden muuttotappio oli enimmillään noin -4 100 henkeä vuonna 2003, mutta vuonna 2011 enää -960 ja 2013 lievästi voitollinen (65 henkeä). Näiden ikäryhmien muuttotappion supistuminen selittää lähes kokonaan Helsingin maassamuuttoon liittyvän nettotulokertymätappion pienenemisen vuodesta 2003 vuoteen 2011 (Kuvio 1).
Muuttoliikkeen pitemmän ajan tulotasovaikutusten kannalta merkittävä tekijä on työllisyyden ja tulotason voimakas riippuvuus iästä. Yleisesti Helsinkiin muuttaneiden ei-työllisten tulotaso on alle kolmannes työllisten muuttajien tulotasosta (Laakso 2013). Keskimääräinen tulotaso on alhainen 15–24-vuotiailla, koska Helsingissä heistä lähes puolet opiskelee ja vain suunnilleen yhtä suuri osuus on työssä (työllisyysaste on 46 % vuonna 2011).
Työllisyysaste ja tulotaso nousevat nopeasti 25 ikävuoden jälkeen. Helsingissä 25–34-vuotiaiden (kantaväestö) työllisyysaste oli 77 % vuonna 2011 ja tulotaso lähes nelinkertainen 15–24-vuotiaisiin verrattuna. Eläkeikää lähestyttäessä työllisyysaste ja tulotaso alkavat laskea. Vastaavasti myös muuttajilla tulotaso muuttuu muuttoa seuraavina vuosina: nuorten muuttajien tulotaso keskimäärin nousee ja ikääntyvien muuttajien tulotaso laskee muuttoa seuraavina vuosina.
Kaiken kaikkiaan muuttajien tulotason vaikutus kunnan keskimääräiseen tulotasoon ja edelleen verotuloihin on pitkäaikainen prosessi, johon vaikuttaa työllisyyden ja tulotason kehitys muuttoa seuraavina vuosina sekä kunnassa asumisajan pituus. Helsinkiin tulee maassamuutossa paljon nuoria aikuisia, jotka ovat muuttovuonna pienituloisia, mutta joiden tulotaso nousee seuraavina vuosina työllisyysasteen noustessa. Helsingin verotulopohjan kannalta muuttajien tulokehityksellä muuttoa seuraavina vuosina on paljon suurempi merkitys kuin muuttovuoden tuloilla.
Maahanmuuttajien työllisyys ja tulotaso
Tulotasoon ja kuntien välisiin tulotasoeroihin vaikuttaa myös maahan- ja maastamuutto. Maahanmuutto on ollut 2000-luvulla Helsingin ja koko Helsingin seudun merkittävin väestönmuutosten osatekijä. Maahanmuuttaneiden työllisyysaste oli kolmanneksen alempi kuin koko väestöllä tai maassamuuttaneilla sekä Helsingissä että muualla seudulla vuonna 2010. Alhainen työllisyysaste heijastuu tulotasoon, vaikkakin maahanmuuttaneiden tulotason vertaaminen maassamuuttaneiden tulotasoon on ongelmallista, koska maahanmuuttovuonna tilastojen mukaiset tulot kertyvät normaalisti vain muuton jälkeiseltä osalta vuotta.
Helsingin seudulle tulleista maahanmuuttajista yli puolet (56 %) on muuttanut Helsinkiin 2000-luvulla, kun Helsingin osuus koko seudun väestöstä on 44 %. Vastaavasti myös suurin osa työvoiman ulkopuolella olevista pienituloisista maahanmuuttajista on päätynyt Helsinkiin. Kuitenkin maahanmuuton virta on seudulla tasoittunut viime vuosina: vuonna 2012 Helsingin osuus supistui 51 %:iin huippuvuodesta 2007, jolloin osuus oli 59 %.
Tulot asukasta kohti
Jos iän ja sen myötä tulotason suhteen valikoiva muuttoliike kärjistää seudun kuntien välisiä eroja, tämän pitää näkyä kuntien välisten tulotasoerojen muutoksena siten, että ”häviävien” kuntien suhteellinen tulotaso laskee ja ”voittavien” kuntien tulotaso nousee. Kuvion 4 mukaan Helsingin seudun kuntien väliset tuloerot supistuivat vuodesta 2001 vuoteen 2008. Erityisesti Helsingin ja Espoon suhteellinen tulotaso laski. Helsingin suhteellisen tulotason laskuun vaikutti vahvasti lapsiperheiden vilkas muuttoliike Helsingistä muualle seudulle. Espoon osalta lasku selittynee ensi sijassa informaatioalan taantumalla vuosina 2002–2004 eikä niinkään kuntien välisellä muuttoliikkeellä.
Vastaavasti Helsingistä ja muualta pääkaupunkiseudulta muuttovoittoa saaneiden kehysmaalaiskuntien suhteellinen tulotaso nousi voimakkaasti ja jonkin verran suhteellista nousua tuli myös Vantaalle ja kehyskaupunkeihin. Sen sijaan vuodesta 2008 vuoteen 2012 Helsingin seudun kuntien väliset tuloerot muuttuivat varsin vähän. Helsingin suhteellinen tulotaso pysyi suunnilleen samalla tasolla, vaikka näinäkin vuosina muuttoliikkeen nettotulokertymä oli Helsingissä negatiivinen. Espoon suhteellinen tulotaso laski edelleen hieman ja kehysmaalaiskunnat laskivat huippuvuotta 2008 edeltäneelle tasolle. Kehyskaupunkien suhteellinen tulotason nousi selvästi ja Vantaallakin hieman.
Muuttoliikkeen vaikutus asukkaiden keskimääräiseen tulotasoon ja kunnallisveroihin pitkällä ajalla on monimutkainen prosessi, johon vaikuttavat muuttajien tulot myös muuttoa seuraavina vuosina. Vuosittaisista nettotulokertymistä ei voi suoraan päätellä ”voittajia” ja ”häviäjiä”. Kunnan negatiivisesta nettotulokertymästä ei välttämättä seuraa, että kunta köyhtyisi suhteessa muihin kuntiin keskimääräisellä tulotasolla mitattuna. Pitkän ajan vaikutus riippuu muuttajien ikärakenteesta ja ikäkohtaisesta tulotasosta sekä kunnassa asumisajan pituudesta.
Helsingissä nuorista aikuisista tuleva muuttovoitto kompensoi varsin hyvin muuttoliikkeen verotulomenetyksiä, koska nuorten aikuisten tulot nousevat nopeasti tulomuuttoa seuraavina vuosina. Kuitenkin tasapainoisen kehityksen edellytyksenä on, että korkeimman työllisyysasteen ikäluokkiin kuuluvien muuttotappio ei kasva liian suureksi. Viime vuosikymmenellä vuoteen 2007 asti 25–39-vuotiaiden muuttotappio Helsingissä nousi vuosittain usean tuhannen tasolle. Samaan aikaan työttömien ja työvoiman ulkopuolella olleiden maahanmuuttajien keskittyminen Helsinkiin alensi kaupungin tulotasoa. Nämä tekijät vaikuttivat negatiivisesti Helsingin suhteelliseen tulotasoon.
Sen sijaan kuluvan vuosikymmenen alkuvuosina muuttoliike on ollut Helsingin kannalta tasapainoisempaa. Vaikka tulomuuttajat ovat edelleen pienituloisempia kuin lähtömuuttajat, nuorten muuttajien työllisyyden ja tulotason nousu muuton jälkeisinä vuosina tasoittaa muuttovuoden näennäisen tappion.
Seppo Laakso, VTT, toimii tutkijana ja toimitusjohtajana Kaupunkitutkimus TA Oy:ssä.
Lähteet:
Aro, T. 2013a. Metropolialueen muuttoliikeanalyysi. Dia-aineisto.
Aro, T. 2013b. Kuuden suuren kaupunkialueen demografinen kilpailukyky. Muuttoliikkeen määrä ja rakenne suurilla kaupunkiseudulla 2000-luvulla.
Broberg, A. 2008. Valikoiva muuttoliike Uudellamaalla. Uudenmaan liiton julkaisuja E 97-2008.
Glaeser, E. 2010. Triumph of the City. The Penguin Press.
Kytö, H. & Kral-Leszczynska, M. 2013. Muuttoliikkeen voittajat ja häviäjät. Kunnallisalan kehittämissäätiön Tutkimusjulkaisu-sarjan julkaisu nro 76.
Laakso, S. 2013. Muuttoliikkeen vaikutuksista väestön tulotasoon Helsingissä ja Helsingin seudulla. Helsingin kaupungin tietokeskus, Tutkimuksia 2013:2.