Suomalainen innovaatiopolitiikka on uudistumassa ja uusia linjauksia aletaan toteuttaa vuonna 2014. Työ- ja elinkeinoministeriön uusi Innovatiiviset kaupungit -ohjelma 2014–2020 (INKA) on yksi avauksista ja keskeinen osa politiikkatoimia, joilla jatkossa vahvistetaan alueellisia innovaatiokeskittymiä (TEM 2012). INKA-ohjelmassa haetaan osaamisen kärkiä ja kansainvälistä näkyvyyttä.
Kärkien valinta on aiheuttanut päänvaivaa ja keskusteluissa teemat ovat vaihdelleet biotaloudesta hyvinvointiin ja älykkäästä ympäristöstä resurssiviisauteen ja luovaan talouteen. Metropolialueella kärkialueiden valinta on ollut erityisen haastavaa johtuen muun muassa isojen kaupunkien monista strategioista ja painopisteiden runsaudesta. Helsingin metropolialue on talouskasvun moottori ja maan ainoa kansainvälisesti merkittävä innovaatiokeskittymä.
Metropolikeskukset ovat kansallisia vetureita, joiden luoma vauraus säteilee myös periferiaan ja jotka elävät symbioosissa luonnonvaroja, työvoimaa ja virkistysmahdollisuuksia tarjoavan muun maan kanssa. Mutta metropolit ovat myös toisiin metropolialueisiin kiinnittynyt oma toimijaluokkansa. Ne eivät kilpaile maakunnallisten keskusten kanssa, vaan toisten metropolien joukossa. Niitä yhdistävät ja haastavat muun muassa palveluvaltaisuus, elinkeinopoliittiset kokeilut, uudenlaisten kasvuedellytysten etsintä sekä omaleimaiset asuinalueet – toisaalta omassa metropolissamme myös niiden puute.
Globalisaation myötä metropolien ja pienempienkin kaupunkien strategiat niin Suomessa kuin muualla ovat samankaltaistuneet – kovin moni haluaa muuttua Bilbaon tapaan teollisuuskaupungista kulttuurikaupungiksi tai kehittyä biotalouden keskittymäksi. Kaikki myös yrittävät houkutella luovan luokan osaajia lähes identtisillä lupauksilla ainutkertaisesta kaupunkikulttuurista. (Alanen et al. 2010) Kaikki haluavat olla innovaatiokeskittymiä tai ”piilaaksoja”, mutta tie sellaiseksi on pitkä ja vaatii systemaattista työtä. Esitämme kirjoituksessamme suuntaviittoja siitä, miten innovaatiokeskittymiä voidaan rakentaa. Ne tarjoavat ajattelumallin, jota jokaisen on sovellettava omalla tavallaan paikallisissa olosuhteissa.
Mitä innovaatiokeskittymät ovat?
Innovaatio on menestyksen avain globaalissa kilpailussa. Mutta missä kilpailussa oikein olemme mukana? Helsingin metropolin kyky jatkuvasti uusiutua ja suunnata voimavarojaan edessä oleviin suuripiin haasteisiin on sen kilpailukyvyn välttämätön edellytys. Tavallisesti kilpailukyky on yhdistetty yritysten korkeaan tuottavuuteen ja sen mukanaan tuomaan kansantuotteen kasvuun. Tuottavuuskilpailussa yritykset pyrkivät pärjäämään parantamalla tuottavuuttaan ja alentamalla kustannuksiaan esimerkiksi työvoimaa vähentämällä ja tuotantoa automatisoimalla. Tämä tie on johtanut jatkuviin saneerauksiin ja työvoiman irtisanomiseen. Tuottavuuden nostaminen on pitkällä aikavälillä merkittävä kilpailuetu, mutta ei yksinään riitä. Kilpailukyky on rakennettava innovaatioiden varaan.
Innovaatiokilpailulla tarkoitamme kilpailua uusilla tuotteilla ja palveluilla. Innovaatiokilpailussa luodaan uusia markkinoita tuottamalla aivan uuden tyypin palveluja ja tuotteita. Uuden kategorian tuotteet synnyttävät uusia markkinoita, joilla ei ole vielä kilpailua. Varsin usein uuden kategorian tuotteet syrjäyttävät vanhat tuotteet. Tällöin puhutaan mullistavista innovaatioista ja teknologioista.
Innovatiiviset yritykset hakeutuvat verkostoihin ja toistensa tuntumaan seutukunnille, joissa on erinomaiset edellytykset liiketoiminnan harjoittamiseen ja uudistamiseen. Näitä seutukuntia sanomme innovaatiokeskittymiksi – silloin, kun niiden osaaminen on kansainvälisellä tasolla. Määrittelemme innovaatiokeskittymän globaalin talouden luovaksi, paikalliseksi keskukseksi. Korostamme innovaatiokeskittymien paikallista luonnetta, jolloin ne ovat globaalien verkostojen paikallisia solmupisteitä. Tämä määritelmä kuvaa osuvasti maailmalla tunnettuja innovaatiokeskittymiä kuten Kalifornian piilaaksoa, Cambridgen aluetta Englannissa tai Etelä-Korean Soulin aluetta. Näistä osa on metropolialueita, osa pienempiä kaupunkeja. On huomattavaa, että pienetkin kaupungit voivat olla innovaatiokeskittymiä, jos ne ovat vahvasti kiinni globaalissa osaamisverkostossa.
Innovaatiokeskittymän ytimessä on osaamisprofiili, jonka kehittämiseen ja hyödyntämiseen alueen menestys perustuu. Professori Henry Etzkowitz (2008) puhuu tietämyksen tilasta (knowledge space), tarkoittaen suunnilleen samaa asiaa. Osaamisprofiili voi olla erityinen teknologia-alusta (bioteknologia Bostonin seudulla) tai erikoistuneeseen tuotantoon liittyvä osaaminen (muotoilu Milanossa). Osaamisprofiili voi olla myös luovan talouden alueella kuten elokuva-, peli- tai musiikkiteollisuudessa (Hollywood, New York, Helsinki).
Helsingin metropolialue on selvästi tietämyskeskittymä, jota luonnehtivat korkea koulutustaso, asiantuntijapalvelut ja luovat alat kuten muotoilu ja peliteollisuus. Helsinki ei alueena kilpaile esimerkiksi intialaisen Bangaloren, Brasilian vapaakauppa-alue Manauksen tai ICT-investointeja haalineen, koodareistaan tunnetun Romanian Cluj-Napocan kanssa. Edellä luetellut alueet eivät luultavasti tarjoa ainakaan nykyisellään relevantteja esimerkkejä siitä, kuinka Helsingin metropolialueen kilpailukykyä kannattaa tulevaisuudessa kehittää. Meillä ei yksinkertaisesti ole luonnonvarojen, sijainnin tai väestön vuoksi edellytyksiä kilpailla samoilla vahvuuksilla. (Alanen et al. 2010). Metropolin vahvuuksia ovat monipuolinen ja laaja paikallinen innovaatiopotentiaali sekä laadukkaat tutkimuslaitokset ja korkeakoulut, joiden roolia ja osaamisen hyödyntämistä alueella tulisikin entisestään vahvistaa. Yksittäisten huippujen sijaan metropolissamme tulee tukea laaja-alaista osaamista ja osallistumista.
Innovaatiokeskittymä rakennetaan systeemisesti
Innovaatiokeskittymä on vuorovaikutteinen verkosto, jonka keskiössä ovat yritykset ja yrittäjät. Yritysten innovaatio- ja liiketoimintaa tukevat paikalliset organisaatiot kuten kunnat, elinkeinoyhtiöt, ELY-keskukset ja rahoittajat, maakuntien liitot, yliopistot ja korkeakoulut sekä erilaiset järjestöt. Keskittymän toimintaan vaikuttavat myös yleiset puitteet kuten lainsäädäntö, verotus, kilpailuolosuhteet, teollisoikeudet jne. Tästä muodostuu hyvin monimutkainen järjestelmä, jonka tulisi toimia optimaalisesti.
Innovaatiokeskittymän rakentaminen on näin ollen systeeminen muutos, jonka hallinta on avainasia keskittymän onnistumiselle. Systeeminen muutos epäonnistuu helposti, jos yhteisen strategian sijaan lähdetään osaoptimoimaan yhtä ominaisuutta tai prosessia. Esimerkiksi voidaan panostaa tutkimukseen mutta ei panosteta kaupallistamiseen, tai voidaan rahoittaa tuotekehitystä mutta ei panosteta kansainvälistymiseen. Tai voidaan kehittää liiketiloja, mutta ei huolehdita edullisten asuntojen saatavuudesta.
Vaikka innovaatiokeskittymä toimiikin spontaanisti, kehityksen puitteet luodaan systeemisellä otteella. Tällöin peruskysymyksiä on, mihin alueen liikuteltavia voimavaroja tulisi suunnata yhteisen suunnitelman mukaisesti. Menestyvää innovaatiokeskittymä ei voida rakentaa panostamalla pelkästään yritysten toimintaedellytyksiin. Avainresursseja ovat ihmiset ja siksi ihmisten viihtyvyyteen ja houkutteluun tulee kiinnittää runsaasti huomiota. Näiden tavoitteiden saavuttaminen edellyttää kaupunkiseutujen koko toiminnan uudenlaista virittämistä. Asuminen, palvelut, kulttuuri ja liikenne ovat kaikki olennaisia tekijöitä hyvin toimivan ja houkuttelevan ympäristön rakentamiseksi ihmisille ja yrityksille.
Innovaatiokeskittymän rakentamisen metodologia
Olemme analysoineet innovaatiokeskittymiä kirjassamme Suuntana innovaatiokeskittymä (2012), joka on tarkoitettu tukemaan globaalin tason innovaatiokeskittymien kehittämistä Suomessa. Työmme on pohjautunut laajaan tutkimus- ja selvitystyöhön ja kansainvälisiin ja kotimaisiin havaintoihin ja nojaudumme myös niihin kokemuksiin, joita olemme saaneet mm. Keski-Suomen innovaatiokeskittymän valmisteluprosessista. Työn tuloksena esitimme innovaatiokeskittymien rakentamisen mallin ja metodologian, jolla voidaan näkemyksemme mukaan kehittää Suomen oloihin monipuolisia alueellisia innovaatiokeskittymiä, jotka hyödyntävät laajasti alueensa osaamista ja voimavaroja.
Tiivistämme innovaatiokeskittymän kehittämisen metodologian ja toimintamallin neljään käsitteeseen:
- Dialogi: Avoin vuoropuhelu yhteisten näkemysten ja tavoitteiden muodostamiseksi.
- Yhteistyö: Korkeakoulujen, yritysten ja julkisen hallinnon syvällinen ja pitkäjänteinen yhteistyö.
- Tulevaisuustyöskentely: Omien vahvuuksien suhteuttaminen tulevaisuuden muutoksiin ja markkinoihin, panostusvaihtoehtojen esittäminen ja strategisten valintojen tekeminen.
- Koordinaatio: Sellaisen vastuutahon nimeäminen, jonka tehtävänä on konkreettisten toimenpiteiden suunnittelu ja toimeenpano, hankkeiden koordinaatio sekä dialogin edistäminen.
Metodologiassa olennaista on kaikkien sidosryhmien avoin dialogi, jonka ehtoja ja merkitystä Judith Innes ja David Booher (2010) ovat tutkineet. Innovaatiokeskittymän toiminnan tulee perustua kommunikatiiviseen toimintaan. Kaikkia eri osapuolia kuullaan ja heidän näkemyksiään yritetään tulkita ja ymmärtää. Metodologiassa nousevat esille epämuodollisten tilanteiden merkitys strategisissa prosesseissa ja kansalaisten suunnalta tulevat aloitteet. Dialogiin osallistumisen motiivina on ennen kaikkea se, että kaikki osallistuvat toimijat ovat riippuvaisia toisistaan: kaikilla on yhteinen haaste, jota kukaan ei voi ratkaista yksin.
Keskeisiä toimijoita ovat Triple Helix -mallin (Etzkowitz 2008) mukaisesti korkeakoulut, yritykset ja julkinen hallinto, joiden systemaattinen yhteistyö on kehityksen moottori. Innovaatiokeskittymän investointien suuntaamiseksi ja vision rakentamiseksi tarvitaan tulevaisuustyöskentelyä, jonka kautta nousevat esiin keskeiset strategiset vaihtoehdot ja toimenpiteet. (Etzkowitz 2008)
Kehitysprosessille tarvitaan ydinorganisaatio, jonka tulisi koordinoida keskeisten toimijoiden yhteistyöstä ja tukea kehittämisen tiloja. Ydinorganisaatio kokoaa innovaatiokeskittymän toimijat yhteen keskustelemaan, evaluoimaan ja edistämään asioita, joita yksittäiset toimijat eivät voisi saada aikaan. Johtajuus voidaan toteuttaa eri tavoin, mutta on tärkeää, että ydinorganisaatiolla on selkeästi määritelty asema ja mandaatti toimia alueella. Ydinorganisaatio vastaa yhdessä sovittujen tavoitteiden ja toimenpiteiden koordinoinnista ja vie kehittämisprosessia eteenpäin projektoimalla sitä ja hankkimalla lisärahoitusta.
Innovaatiokeskittymän onnistunut rakentaminen edellyttää näiden kaikkien kehittämistoimenpiteiden toteuttamista yhtenä systeemisenä kokonaisuutena. Metropolialue koostuu kolmesta isosta kaupungista ja monista pienemmistä kunnista ja siksi ydinorganisaation ja yhteisten tavoitteiden rakentaminen on erityisen haasteellista ja sitäkin tärkeämpää. Culminatumista on de facto muodostunut metropolialueen innovaatiokeskittymän ydinorganisaatio. Emme esitä innovaatiokeskittymien rakentamisen yleistä ohjelmaa, sillä sellaista ei voi perustella nykyisen tutkimustiedon valossa. Jokainen tapaus on erilainen ja vaatii kontekstin tarkkaa analyysiä.
Innovaatiokeskittymä haastavien ongelmien ratkaisijana
Globaalisti kaupunkeja - etenkin metropoleja - yhdistävät yhteiset ongelmat. Jos metropolikehitys yhtenäistääkin kaupunkien strategioita, on metropoleilla myös yhteiset huolet: energian ja luonnonvarojen kulutus, väestön ikääntyminen, etnisten ryhmien integrointi ja muut monikulttuuristumisen haasteet, liikenneruuhkat ja asumisen kalleus, globaalit terveysuhat sekä vaatimus osaamisen jatkuvasta kehittämisestä. Ne ovat ilkeitä ongelmia (wicked problems), joita ei pystytä edes tarkasti määrittelemään. Näin ollen ei ole myöskään oikeaa ratkaisua. (Alanen et al. 2010)
Innovaatiopolitiikassa on nousemassa esiin yritysten ja alueiden kyky tarttua ihmiskunnan haastaviin ongelmiin (ks. esim. Kao 2007, Hautamäki 2008, Estrin 2009, Thorp & Goldstein 2010, Auerswald 2012). Tällaisiin haasteisiin kohdistetaan myös erityistä tutkimuspoliittista huomiota. Euroopan unionissa on suuriksi haasteiksi nimetty ilmastonmuutos, energian saatavuus, veden riittävyys, ikääntyminen, terveydenhoito ja kestävä hyvinvointi kaikille. Suomen Akatemia on suomalaista näkökulmaa painottaen valinnut pohjoisen ilmaston ja ympäristön, kestävän energian, kulttuurien vuoropuhelun, terveen arjen, oppimisen ja osaamisen mediayhteiskunnan sekä väestön ikääntymisen teemoiksi, joihin rahoitusta suunnataan Suomessa (Hautamäki & Ståhle 2012).
Tällaisten suurten haasteiden merkitys on moninkertainen. Ensinnä ne ovat polttavia käytännöllisiä haasteita, joiden ratkaiseminen vaikuttaa suoraan ihmisten ja luonnon hyvinvointiin. Toiseksi ne ovat tieteellisesti haastavia ongelmia, joiden ratkaiseminen edellyttää monitieteistä yhteistyötä (esimerkiksi uusiutuvat energialähteet). Kolmanneksi niihin liittyy suuria liiketoimintamahdollisuuksia. Esimerkiksi kestävän energian ratkaisuilla on valtavat markkinat.
Jos innovaatiokeskittymiä halutaan rakentaa pitkäjänteisesti, niin rakentamisen lähtökohdaksi kannattaisin ottaa kyky tuottaa ratkaisuja haastaviin ongelmiin osaamisprofiilin ja innovaatiokyvykkyyden pohjalta. Tätä kautta voidaan rakentaa siltaa globaaleihin kasvaviin markkinoihin ja tunnistaa verkottumisen ja kumppaneiden tarve. Tällaisen strategian omaksuva innovaatiokeskittymä erottuisi selkeästi pelkkään taloudelliseen menestykseen tähtäävistä innovaatiokeskittymistä.
Johtopäätöksiä
Innovaatiokeskittymien rakentaminen on asetettu hallitusohjelman tavoitteeksi ja uuden innovaatiopolitiikan keskeiseksi sisällöksi. Koska innovaatiokeskittymät ovat globaalin talouden luovia paikallisia keskuksia, vain muutamat kaupunkiseudut voivat kehittyä sellaisiksi. Helsingin metropoli on maan vetovoimaisin osaamiskeskittymä, mutta Suomessa on muutama muukin potentiaalinen kaupunkiseutu. Maamme menestyksen kannalta on kriittistä, että metropoli ja ainakin viitisen muuta kaupunkiseutua kehittyvät merkittäviksi innovaatiokeskittymiksi.
Innovaatiokeskittymien rakentamiseksi tarvitaan valtakunnallisten ohjelmien ja instrumenttien saumatonta kytkemistä paikallisiin voimavaroihin. Siksi Työ- ja elinkeinoministeriön INKA-kokonaisuus on tärkeä työkalu. Paikallisesti tarvitaan strategista yhtenäisyyttä, jotta prosessia voidaan viedä eteenpäin määrätietoisesti. Esittämämme metodologian mukaan tarvitaan avointa dialogia, jossa kaikki osapuolet saavat äänen – koosta ja asemasta riippumatta. Erityisen tärkeää on rakentaa julkisen hallinnon, yliopistojen ja yritysten kumppanuuksia. Yleisesti yliopistoilla ja korkeakouluilla ei ole ollut tarpeeksi voimakasta roolia INKA-valmisteluissa, tämä on tullut esiin niin metropolialueella kuin muuallakin Suomessa. Olisi kuitenkin tärkeää kytkeä korkeakoulut innovaatiokeskittymien rakentamisprosessiin alusta alkaen.
Olemme suositelleet innovaatiokeskittymien rakentamista myös haastavien ongelmien ratkaisemisen ympärille, mutta jokaisen alueen tulisi tarkastella ratkaisujen kehittämistä omien vahvuuksiensa kautta. Jokaisen teeman tulisi olla myös kansainvälisesti kiinnostava; etenkin metropolialueella kiinnittyminen globaaliin metropolien ja innovaatiokeskittymien verkostoon on avainkysymys. Helsingin metropolialueella on paljon vahvuuksia kuten runsaasti aineetonta pääomaa, koulutettuja ja luovia ihmisiä, osaamisintensiivistä yrittäjyyttä ja tutkimuslaitoksia, mutta vahvuudet ovat vajaakäytössä. Esittämänne innovaatiokeskittymämallin mukaisesti vahvuuksia tulee systemaattisesti kasvattaa ja hyödyntää dialogisesti ja kaikkien osapuolten kanssa yhdessä. Lähtökohtana tulee olla, että kaikki ovat mukana niin innovaatiokeskittymän kuin koko yhteiskunnan kehittämisessä ja ilkeiden ongelmien ratkaisemisessa, kansalaiset mukaan lukien.
Antti Hautamäki on Jyväskylän yliopiston Agora Centerin johtaja ja innovaatiotoiminnan tutkimusprofessori. Tätä ennen hän toimi Sitrassa kaksitoista vuotta tutkimus- ja innovaatiojohtajana. Hautamäki on myös Helsingin yliopiston dosentti. Hän on ollut useiden Suomen hallitusten ja Suomen akatemian työryhmien jäsen ja vetäjä. Hän on julkaissut ja toimittanut yli 30 kirjaa ja 200 artikkelia mm. filosofiasta, kognitiotieteestä, hyvinvointiyhteiskunnasta, innovaatiotoiminnasta ja tietoyhteiskunnasta. Hautamäki on aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija ja suosittu luennoitsija.
Kaisa Oksanen, FT, on tutkimuskoordinaattori Jyväskylän yliopiston Agora Centerissä. Hän on tehnyt demokratiakehitykseen ja kansalaisyhteiskuntaan liittyvää tutkimusta aikaisemmin Aasiassa ja viime vuodet innovaatiotutkimusta Suomessa. Oksanen on kirjoittanut yhdessä Antti Hautamäen kanssa monia innovaatioita käsitteleviä kirjoja.
Kirjallisuus:
Alanen, O., Hautamäki, A., Kaskinen, T., Kuittinen, O., Laitio, T., Mokka, R., Neuvonen, A., Oksanen, K., Onnela, S., Rissanen, M., Vassinen, S. & Viljanen, V. (2010). Metropolin hyvinvointi. Espoo: Espoon kaupunki.
Auerswald P.E. (2012). The Coming Prosperity, How Entrepreneurs are Transforming the Global Economy. Oxford: Oxford University Press.
Estrin J. (2009). Closing the Innovation Gap, Reigniting the spark of creativity in a global economy. New York: McGrow Hill.
Etzkowitz, H. (2008). The Triple Helix: University-industry-government Innovation in Action. New York: Routledge.
Hautamäki A. (2008). Kestävä innovointi, Innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä. Sitran raportteja 76. Helsinki: Edita Prima Oy.
Hautamäki A. & Oksanen K. (2012). Suuntana innovaatiokeskittymä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Hautamäki A. & Ståhle P. (2012). Ristiriitainen tiedepolitiikkamme. Suuntana sivistys vai innovaatiot. Helsinki: Gaudeamus.
Innes J.E. & Booher D.E. (2010). Planning with complexity, An introduction to collaborative rationality for public policy. London, New York: Routledge.
Kao J. (2007). Innovation Nation, How America is Losing Its Innovation Edge, Why That Matters, and What We Can Do to Get It Back. New York, London, Toronto, Sydney: Free Press.
Thorp H. & Goldstein B. (2010). Engines of Innovation, The Entrepreneurial University in the Twenty-First Century. Chappel Hill: The University of North Carolina Press.
Työ- ja elinkeinoministeriö (2012). INKA Innovatiiviset kaupungit -ohjelma 2014–2020. Työryhmän esitys uudeksi innovaatiopoliittiseksi ohjelmaksi, 6.9.2012. https://www.tem.fi/files/34063/inkaohjelma_tyoryhman_esitys_060912.pdf