Kunnallinen äänioikeus oli ollut selvästi jäljessä ajastaan sen jälkeen, kun yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli toteutunut eduskuntauudistuksen myötä valtiollisella tasolla vuonna 1906.
Sosiaalidemokraattien ajama ajatus yhtäläisestä kunnallisesta äänioikeudesta oli hyväksytty vuoden 1905 suurlakon jälkimainingeissa myös porvarillisissa puolueissa, mutta kiistaa ja epäilyksiä nostatti kysymys siitä, miten kuntataloutta hoidettaisiin omistamattomien luokkien päästessä valtaan (Soikkanen 1966, 442-4).
Huoli kuntatalouden järkevästä hoidosta näkyi selvästi myös Helsingin kaupunginvaltuuston lausunnossa koskien senaatin vuonna 1907 asettaman kunnallislakikomitean mietintöä.
”Kunnaneduskunnan päätehtävänä on päättää kunnan taloudellisista asioista, ensi sijassa kunnan menoista, kun taas kansaneduskunnan tehtävät varsinaisesti koskevat valtiollisia ja sivistyksellisiä eli yleensä katsoen aatteellisia kysymyksiä. Sitä paitsi on toisen valtiomahdin vahvistuksenkielto oikaisukeinona kansaneduskunnan ajattelemattomia päätöksiä vastaan, kun taas meidän kunnallisen itsehallintomme perusteet eivät salli hallitusvallan hallintoviranomaisten kautta puuttua kuntien asioihin muuta kuin poikkeustapauksissa. Äänioikeus kunnan asioissa ei suinkaan ole mikään yleinen inhimillinen tai kansalaisille kuuluva oikeus vaan oikeus, joka positiivisen lain säännösten perusteella annetaan henkilöille, joilla on tarpeeksi arvostelukykyä voidakseen käyttää sitä kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Tähän saakka on tavallisesti sitä henkilöä pidetty pätevimpänä arvostelemaan kunnan asioita, joka parhaiten on osoittanut voivansa hoitaa omiaan, ja sen vuoksi on, vaikkakin määrätyillä rajoituksilla, annettu kunnan jäsenille äänioikeutta suorassa suhteessa siihen tuloon, josta hän maksaa veroa kunnalle.” (Kuusanmäki 1983, 72–73)
Työväestön näkökulmasta taas varallisuuteen pohjautuva pätevyys hoitaa kunnan asioita yhteiseksi parhaaksi oli kyseenalaista. Helsingin työväenyhdistyksen vuoden 1916 toimintakertomuksessakirjoitettiin, että ”varakkain käsissä olevain kunnallishallintojen rikollinen leväperäisyys on saattanut useiden tarveaineiden, kuten halkojen, ruokatarpeiden ym. saannin suorastaan uhatuksi” ja lisäksi kunnallisia viranomaisia syytettiin vuokrakiskonnan laajentumisesta, minkä seurauksena asukkijärjestelmä oli laajentunut lisäten työläiskotien asumisahtautta (Tuomisto 1984, 248).
Kunnallislainsäädännön demokratisointi saattoi edellä mainittujen äänten edustajat saman päätöksentekoelimen jäseniksi, Helsingin kaupunginvaltuustoon, vuoden 1919 alussa.
”Pääpainon tahtoisin kuitenkin kohdistaa siihen seikkaan, että valtuuston työ on puhtaasti käytännöllistä laatua, joka ei anna aihetta abstraktiseen politikoimiseen eikä voi rajoittua ainoastaan kunnallisten laitosten järjestelyssä tai toiminnassa esiintyvien puutteellisuuksien kielteiseen arvostelemiseen, vaan vaatii sangen usein ratkaisemaan lukuisat käytännölliset asiat yhtä nopeasti kuin liike-elämässä on tavallista".
Näin ohjeisti Helsingin kaupunginvaltuuston uusi puheenjohtaja Alexander Frey valtuutettuja näiden aloittaessa työskentelynsä 16. tammikuuta 1919. Kaupunginvaltuustoon oli valittu kuusikymmentä valtuutettua (26 Sdp:n valtuutettua ja 34 porvarillista valtuutettua) ensimmäisissä sisällissodan jälkeisissä kunnallisvaaleissa, jotka oli pidetty Helsingissä 27.–28. joulukuuta 1918.
Kyseiset kunnallisvaalit olivat monessa suhteessa merkittävät, sillä ne merkitsivät aivan uudenlaisen kunnallisen demokratian esiinmarssia ja vieläpä ajankohtana, jolloin maa vielä kamppaili selvitäkseen traagisesta ja verisestä sisällissodasta (Kolbe 2002, 33). Ensimmäiset naisvaltuutetut kuten H. Gebhard ja M. Sillanpää astuivat ensimmäistä kertaa kunnallisen vallan korkeimpaan kamariin, kaupunginvaltuustoon, samalla kun sisällissodan tuhkista nouseva uusi Sdp aloitti uudelleen poliittisen toimintansa ensi alkuun nimenomaan Helsingin kaupunginvaltuustossa Väinö Tannerin ja muiden (M. Paasivuori, V. Hupli, J. W. Keto, V. Hakkila ja A. Halme) kyseisen puolueen johtoryhmään kuuluvien henkilöiden johdolla; eduskuntavaalit pidettiin vasta maaliskuussa 1919.
Kunnallisvaalit oli pidetty marraskuussa 1917 säädettyjen uusien yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvien vaalilakien mukaisesti, mitkä eduskunta oli vahvistanut työväestön painostuksen alaisena suurlakon (14.–19.11.1917) aikana. Vain reilut kaksi kuukautta tästä eteenpäin maa oli ajautunut sisällissotaan, jonka seurauksena maan pääkaupunki oli joutunut punaisten haltuun lähes ilman vastarintaa. Kapinalliset olivat ottaneet kunnallisen vallan suoraan käsiinsä, kysymättä laillisten kunnallismiesten mielipidettä tai odottamatta punaiselta hallitukselta ohjeita.
Tammikuun 30. päivän päätöksen mukaisesti Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta tuli toimimaan kaupunginvaltuustona, ja avustavana elimenä valmistelussa ja täytäntöönpanossa toimi Helsingin työväen toimeenpaneva komitea. Kunnallinen vallankumous eteni päättävistä elimistä täytäntöönpanoelimiin, ja lailliset elimet syrjäytettiin siinä tahdissa kuin se katsottiin välttämättömäksi.
Ensimmäisenä toimenpiteenä suoritettiin Helsingissä kaupungin rahatoimikamarin valtaaminen, ja sen jälkeen syrjäytettiin teknillisten laitosten hallitus ja yleisten töiden hallitus. Syrjäyttämättä jätetyt virka- ja luottamusmiehet vastasivat punaisten valtaannousuun menemällä lakkoon, ja työt hoidettiin punaisen hallinnon alaisuudessa pääasiassa siinä määrin kuin se oli valkoisten oman edun mukaista (Piilonen 1987, 360–367).
Punaisen kunnallishallinnon aika päättyi, kun saksalaiset taistelujoukot vapauttivat maan pääkaupungin 12.–13. huhtikuuta 1918. Pian tämän jälkeen kunnalliset luottamus- ja virkamiehet käynnistivät jälleen kaupungin laillisen hallinnon sisällissodan taistelujen jatkuessa vielä paikoin muualla maassa. Helsingin kaupunginvaltuusto kokoontui ensimmäisen kerran kapinan jälkeen jo 16. huhtikuuta. Saksalainen komento sotilashallinnossa kesti toukokuun 17. päivään asti, jolloin kaupunginkomendatuuri siirsi tehtävänsä suomalaisille sotilasviranomaisille. Saksalaiset joukot jäivät silti vielä useiksi kuukausiksi Helsinkiin (Pirttilahti 2011, 43–44).
Kukistetun vallankaappausyrityksen jälkeen kaupunginvaltuustolla oli kiire saada asiat jälleen lailliseen järjestykseen. Valtuuston huolena olivat pitkälti samat ongelmat kuin ennen sotaa, elintarvikepula ja työttömyys, sekä lisäksi kapinan monimutkaiset jälkiselvittelyt. Saksalaiset eivät puuttuneet varsinaiseen kaupunginhallintoon, ja kaupunginvaltuutetut tunsivatkin vain syvää kiitollisuutta saksalaisia kohtaan. Kaupunginvaltuuston ensimmäisiä toimenpiteitä punaisten vallan kukistumisen jälkeen oli esiintuoda kiitollisuus sen johdosta, että ”urhoolliset saksalaiset sotajoukot olivat kukistaneet punaisen hirmuvallan Suomen pääkaupungissa".
Ei olekaan yllättävää, että sisällissodan jälkeen vuoden 1917 kunnallislakeihin alettiin vaatia uudestaan muutoksia. Muuttuneessa poliittisessa tilanteessa vedottiin siihen, että eduskuntaa oli painostettu vuonna 1917. Suomen Kaupunkiliiton johto, J. K Paasikivi, Otto Stenroth, Leo Ehrnrooth, J. Lundson ja S. Stenius, ottivat tehtäväkseen ajaa kunnallislakeihin muutoksia, joilla pyrittiin kaventamaan kansanvaltaisia periaatteita. Paasikivi ja Stenroth kuuluivat Helsingin kaupunginvaltuustoon vuonna 1918, vaikka molemmat vapautettiin muiden tehtävien vuoksi kyseisenä vuonna valtuustosta, ja Leo Ehrnrooth (Helsingin kaupunginvaltuutettu 1911–17 ja 1920–25 ja Helsingin kaupungin kunnallispormestari 1925–28 ja 1935–47) valittiin valtuustoon vuoden 1920 helmikuun täydennysvaaleissa. Kaupunkiliiton johtava virkamies Yrjö Harvia, joka myös valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon vuonna 1921, valtuutettiin laatimaan muutosehdotus senaatille esitettäväksi Kaupunkiliiton kannanotoksi (Hakalehto 1984, 121–127; Soikkanen 1966, 488–9).
Harvian muistion mukaan ”yhteiskuntaa säilyttävät ainekset” olivat olleet valmiita tekemään, vaikkakin suuresti epäillen, korjauksia kauan tiedettyjen epäkohtien korjaamiseksi vanhentuneessa kunnallislainsäädännössä syksyllä 1917, mutta muutos oli tästä huolimatta tehty mahdollisimman jyrkässä muodossa. Muistion mukaan muutokset saisivat aikaan ”jyrkän mullistuksen vallitsevissa kunnallisissa valtasuhteissa” johtuen paitsi äänioikeuden laajuudesta niin kunnallisen enemmistövallan väärinkäytöksiä ja kunnallisen päätösvallan harkitsematonta käyttöä estävien säännösten puutteellisuudesta, mikä ”etsii vertaistaan muitten nykyajan valtioitten kunnallislainsäädännössä” (Harvia 1918, 12).
Harvian muistion mukaan marraskuun 27. päivänä 1917 annetun kunnallislain käsittely perustui ”kokonaan yksityisen puolueryhmän äärimmäisen yksipuoliseen ja teknillisesti ala-arvoiseen esitysehdotukseen”. Muistiossa tuotiin esiin ne kunnallislain pykälät, jotka olivat selvennyksen tai muodollisen korjauksen tarpeessa (lain ristiriitaisuudet, epäselvyydet; kumoutuuko jokin vanha lakipykälä etc.), samoin kuin ne tekijät, jotka jäivät toteuttamatta vuoden 1917 laissa.
Viimeksi mainitussa suhteessa ennen kaikkea kunnallisen keskushallinnon järjestämisen katsottiin jääneen puutteelliseksi, sillä vuoden 1873 kunnallisasetuksen heikkoudeksi oli käytännössä osoittautunut desentralisaatio, jonka takia hallinnon selväpiirteisyys, johdon yhtenäisyys, suunnitelmallisuus sekä eri hallinnonalojen vuorovaikutus olivat kärsineet.
Harvian mukaan uudessa kunnallislaissa ei aiheuttanutkaan ”vakavaa huolta” yksinomaan säännökset kunnallisesta äänioikeudesta ja vaalikelpoisuudesta, jotka verrattuina muiden maiden äänioikeusoloihin ulottuvat ”poikkeuksellisen laajoihin piireihin” ja ”asettavat kuntien säännöllisen hedelmällisen toiminnan mitä suurimmille vaaroille alttiiksi” (Harvia 1918, 13–26).
Kriittisessä muistiossa vertailtiin laajasti Suomen äänioikeusoloja, kunnallista verotusoikeutta ja valtionvalvontaa eri maiden oloihin (Preussin, Itävallan, Ruotsin, Tanskan, Württembergin, Englannin, Ranskan, Norjan, Sveitsin ja Venäjän), ja muistion keskeiseksi sanomaksi nousi se, että kuntalaisten verotuksessa ja kunnan talousasioiden hoidossa ei tullut antaa päätäntävaltaa laajoille kansanjoukoille, sillä heidän kykyynsä taloudenhoidossa ei luotettu missään muuallakaan päin Eurooppaa (Harvia 1918, 28–80).
Käytännössä muistio siis antoi ymmärtää, että vuoden 1917 kunnallislainsäädäntö olisi tullut syömään valkoisen puolen sisällissodan voiton hedelmät mahdollistaessaan varattomien luokkien päätösvallan talousasioissa – kunnallislainsäädännön vain mahdollistaessa sen nyt laillisin keinoin.
Kaupunkiliiton ajama kunnallislakien muutos alkoi edetä valtiopäivillä, mutta kansainvälispoliittiset asetelmat muuttuivat paljon nopeammalla tahdilla syksystä 1918 lähtien. Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan ja konservatiivis-monarkistiset porvarilliset voimat joutuivat hylkäämään kotimaassa kuningashankkeen. Saksaan nojautunut Paasikiven senaatti erosi 27.11.1918, ja tilalle nousi Ingmanin hallitus. Suomen asema vaati uudelleenorientoitumista länteen, sillä Saksan häviön jälkeen vain entente-valtojen katsottiin voivan taata Suomen itsenäisyyden. Sisällissota oli yhä käynnissä Venäjällä ja valkoisen Venäjän edustajat eivät olleet valmiita tunnustamaan Suomen itsenäistymistä (Paasivirta 1984, 142–145; Paavolainen 1989, 23).
Voittoisat entente-vallat asettivat Suomen itsenäisyyden tunnustamisen ehdoiksi saksalaisten joukkojen poistumisen maasta ja demokraattiset eduskuntavaalit. Senaatti päättikin Saksan romahduksen jälkeen myös kunnallisvaalien pikaisesta toteuttamisesta, ja niiden yleiseksi ajankohdaksi määrättiin 19.1.1919, josta oli kuitenkin mahdollista tehdä poikkeuksia. Helsingissä vaalit pidettiin jo joulukuun lopussa.
Sisällissodan jälkeinen kahtiajako näkyi pääkaupungin kunnallisvaaleissa selvästi, sillä kaikki porvarilliset ryhmät perustivat vaaliliiton ja sosialistit samoin. Valtakunnallisella tasolla kansanvaltaisuutta pyrittiin kuitenkin suitsimaan siten, että eduskunta hyväksyi muutokset kunnallislakeihin ja kunnalliseen vaalilakiin helmikuussa 1919, jolloin hyväksyttiin käytännössä Kaupunkiliitosta, Yrjö Harvian kynänjäljestä, lähteneet muutosehdotukset (Soikkanen 1966, 489; Paasivirta 1984, 142–145; Paavolainen 1989, 23).
Helmikuun 1919 lakimuutoksen seurauksena äänioikeuden ehtoja tiukennettiin ja määräenemmistöpäätökset ulotettiin laajalti taloudellisiin päätöksiin. Vuoden 1917 kunnallislaeissa määräenemmistöpäätöksillä ei ollut ollut keskeistä roolia. Vuonna 1917 määräenemmistövaatimus ulotettiin koskemaan vain sellaisen kiinteistön tai oikeuden myyntiä, joka lahjan, testamentin tai joka muulla laillisella tavalla oli tullut kunnan omaksi (Hakalehto 1984, 116–119; Soikkanen 1966, 483–488).
Lainsäädännöllä onnistuttiin siis varmistamaan hyvin pitkälle se, ettei vasemmisto pystynyt radikaaleihin muutoksiin kunnallishallinnossa, ennen kaikkea taloudellisissa suhteissa. Vasemmiston tultua vuoden 1919 eduskuntavaalien jälkeen uudestaan valtakunnanpolitiikkaan muutettiin kunnallislakeja uudestaan enemmän vasemmiston toiveiden suuntaisiksi. Keskeisin muutos oli se, että äänioikeuden ehtona ei ollut enää kunnallisveron maksuvelvollisuus. Porvarillisen puolen kannalta keskeisintä taas oli se, että lakiuudistuksessa ei koskettu määräenemmistösäännöksiin, jotka säilyivät laissa aikaisemmin säädetyssä muodossa (Hakalehto 1984, 127–129; Soikkanen 1966, 491).
Nopeassa tahdissa muutoksia läpikäynyt kunnallislainsäädäntö oli kuitenkin vain se kehikko, jonka rajoissa kunnallinen päätöksenteko käynnistyi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden säätämisen jälkeen. Muutokset lainsäädännössä eivät muuttaneet äkisti niitä mentaliteetteja, joita kunnallishallinnosta aikaisemmin vastanneet, Helsingissä käytännössä porvarilliset, ryhmittymät jakoivat. Vasemmiston mukaantulo kunnalliseen päätöksentekoon kyseenalaisti porvarillisen itseymmärryksen, jonka mukaan kunnallinen päätöksenteko perustui epäpoliittisena pidettyyn asiantuntijuuteen, tehokkuuteen ja liikelaitosmaiseen rationaliteettiin – vaikka porvarillisetkin ryhmittymät olivat riidelleet keskenään kieli- ja hallitusmuotokysymysten takia.
Vasemmistolle taas kunnallisissa päätöksissä oli kyse mitä suurimmassa määrin politiikasta, poliittisista päätöksistä, jotka mahdollistivat työväestön toimeentulon ja viime kädessä suorastaan elinmahdollisuudet sisällissodan jälkeisissä, erittäin vaikeissa olosuhteissa, sekä toisaalta pitemmällä tähtäimellä taistelun tasavertaisuudesta kunnallisia päätöksiä tehdessä.
Sisällissodan jälkeen pidetyt demokraattiset kunnallisvaalit eivät muuttaneet valtasuhteita Helsingin kaupunginvaltuustossa radikaalilla tavalla, sillä 2/3 määräenemmistöpäätösten turvin uudet ryhmittymät eivät päässeet sanelemaan taloudellisia päätöksiä kaupunginvaltuustossa; vasemmisto ei saavuttanut tarvittavaa 2/3 määräenemmistöä valtuutettujen paikoista.
Sisällissodan jälkeisestä yhteiskunnallisesta kriisistä selviytymisen sekä ylipäätään yhteiskuntasovun kannalta oli kuitenkin ratkaisevaa, että vasemmiston edustajat pääsivät osalliseksi kunnallisesta vallasta, sillä 1918 kriisin syynä olleet ihmisten arkiseen elämään liittyvät ongelmat kuten työttömyys, nälkä ja köyhäinhoito olivat olleet hyvin pitkälti kunnallisen päätöksentekojärjestelmän piiriin kuuluneita asioita (Nyström 2008, 62). Työväestö sai ainakin äänensä kuuluviin kaupunginvaltuustossa, vaikka valtasuhteet säilyivätkin porvarillisen puolen eduksi.
Samalla porvarillisten ja työväestön edustajien erilaiset mentaliteetit kohtasivat valtuustossa. Porvarillinen puoli alkoi ymmärtää ja tunnustaa vähitellen – vaikkakin vastentahtoisesti – taloudellisiin päätöksiin sisältyvän poliittisuuden, ja vasemmisto taas pääsi näkemään omakohtaisesti kunnalliseen päätöksentekoon sisältyvät taloudelliset ja lainsäädännölliset realiteetit.
Artikkeli pohjautuu kirjoittajan viimeistelyvaihetta vaille valmiiseen tutkimuskäsikirjoitukseen 'Sodasta sovintoon – Helsingin kaupunginvaltuusto sisällissodan sovintonäyttämönä 1918–1921'.
Kati Katajisto toimii tutkijana Helsingin yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksessa.
Kirjallisuus:
Hakalehto, Ilkka 1984. Kunnallisen kansanvallan kehitys, kunnallisvaalit- ja valtuustot. Teoksessa Suomen kaupunkilaitoksen historia 3, Itsenäisyyden aika. Päätoimittaja Päiviö Tommila. Helsinki.
Harvia, Yrjö 1918. Marraskuun 27. päivänä 1917 annetun Kaupunkien kunnallislain arvostelua. Suomen kunnallisen keskustoimiston julkaisuja VI. Helsinki: Mercator'in Kirjapaino Osakeyhtiö.
Kolbe, Laura 2002. Helsinki kasvaa suurkaupungiksi. Teoksessa Helsingin historia vuodesta 1945, 3 Kunnallishallinto ja politiikka, Kunnallistalous. Helsinki: Edita.
Kuusanmäki, Jussi 1983. Kunnallisen kansanvallan kehitys ja kunnallishallinnon organisaatio 1875–1917. Teoksessa Suomen kaupunkilaitoksen historia 2. Vantaa: Kunnallispaino Oy.
Nyström, Samu 2008. Helsinki ja helsinkiläiset sodassa. Teoksessa Helsinki 1918, Pääkaupunki ja sota, kirjoittajat Laura Kolbe ja Samu Nyström. Hämeenlinna: Minerva Kustannus Oy.
Paasivirta, Juhani 1984. Suomi ja Eurooppa 1914-1939. Helsinki: Kirjayhtymä.
Piilonen, Juhani 1987. Punainen kaupunginhallinto 1918. Helsingin kaupungin julkaisuja no 37. Frenckellin Kirjapaino Oy.
Pirttilahti, Tuukka 2011. ”Inkompetenssin kultti vallalla”. Helsingin saksalais-suomalainen punavankihallinto 12.4.1918-7.5.1918. Julkaisematon pro gradu. Helsingin yliopisto 2011.
Soikkanen, Hannu 1966. Kunnallinen itsehallinto kansanvallan perusta. Maalaiskuntien itsehallinnon historia. Helsinki: Maalaiskuntien liiton kirjapaino.
Tuomisto, Tero 1984. Tienraivaajan osa. Sata vuotta Helsingin työväenyhdistyksen historiaa 1884–1984. Helsinki: KK laakapaino.