Kaupunkeja tiedetään olleen jo yli 8 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Arkeologisten kaivausten perusteella vanhin tunnettu kaupunki on Jordaniassa sijainnut noin 2000 asukkaan Jeriko, joka on ajoitettu vuosiin 8 400–7 300eaa. Mesopotamian jokilaaksoon nykyisen Irakin alueelle puolestaan syntyi noin 3 000 eaa. joukko lähekkäisiä kaupunkeja: Eiridu, Ur, Lagash ja Kish. Niistä suurin oli Ur, jossa oli 25 000–30 000 asukasta. (Arnott & McMillen, toim. 2006).
Ensimmäisten kaupunkien synnyn jälkeen valtaosa maailman väestöstä asui useita vuosituhansia maaseudulla peruselinkeinojen piirissä. Vielä vuonna 1800 vain 3 prosenttia maailman väestöstä asui kaupunkialueilla. Teollinen vallankumous keksintöineen johti kaupunkien kasvuun. Englanti ja muut maat sen vanavedessä alkoivat muuttua urbaaneiksi yhteiskunniksi. Vuoteen 1900 mennessä kaupunkiväestön osuus maailmassa oli kasvanut 14 prosenttiin ja vuonna 1950 se oli jo 30 prosentissa. Koko maailman tasolla 50 prosentin raja kaupunkiväestön osuudessa saavutettiin vuonna 2008. Tällöin yli miljoonan asukkaan kaupunkeja oli jo 400 ja niistä 19 ylitti 10 miljoonan asukkaan rajan. (Davis 1955, ks. myös Bairoch 2003).
Vuonna 2015 kaupungeissa asui Maailmanpankin tietojen mukaan 54 prosenttia maailman väestöstä. Tämä osuus on viime vuosikymmeninä kasvanut pääasiassa kehittyvien maiden urbanisoitumisen tuloksena. Euroopassa kaupunkiväestön osuus oli 74 prosenttia ja Pohjois-Amerikassa 81 prosenttia vuonna 2015. Maa-alan suuruus ei ylläpidä hajautuneita rakenteita taloudellisesti kehittyneissä maissa (kuten Australia, Kanada, Ranska ja USA), vaan niiden väestö asuu pääsääntöisesti kaupunkialueilla. Kaupunkiväestön osuus liittyy pikemminkin taloudelliseen kehitykseen (BKT per capita) kuin maantieteeseen. Taloudellisesti kehittyneissä maissa kaupunkiväestön osuus on keskimäärin selvästi suurempi kuin kehittyvissä maissa, joiden kesken myös erot kaupungistumisen asteessa ovat erittäin suuria (Kuvio 1). Suomessa kaupunkiväestön osuus on BKT per capita -tasoon nähden edelleen verraten alhaisella tasolla.
Kaupungistuminen etenee taloudellisen kehityksen myötä ja näin on tapahtunut myös Suomen tapauksessa. Vuoden 1860 Suomessa kaupunkiväestön osuus oli noin 5 prosenttia ja vuoden 2012 Suomessa noin 70 prosenttia, eli se kasvoi 152 vuodessa noin 14-kertaiseksi. Tämä osoittaa sen, että kaupungistuminen ei ole viimeaikainen ilmiö vaan pitkään jatkunut prosessi, jonka selvin kasvuvaihe on Suomen tapauksessa osunut viime sodan jälkeisiin vuosikymmeniin. Toisaalta Suomen vuoden 2010 henkeä kohti laskettu BKT on 20-kertainen verrattuna 152 vuoden takaisen tasoon vuoden 1860 Suomessa. Tämä viittaa siihen, että kaupungistumiseen liittyy taloudellisia syitä, joita käsitellään koko laajuudessaan Kaupunkitalous-kirjassamme (Laakso & Loikkanen 2004). Niihin palataan lyhyesti tuonnempana.
Toiminnallinen kaupunkialue ja hallinnollinen kaupunki
Kaupungistumista ja kaupunkiväestöä edellä kuvattaessa tarkastelun kohteena ovat kaupunkialueet, joilla tarkoitetaan työ- ja asuntomarkkina-alueita. Niitä kutsutaan myös toiminnallisiksi kaupunkialueiksi (FUR= Functional Urban Regions), joiden koko määräytyy yritysten ja kotitalouksien sijaintipäätösten tuloksena. Ne ovat eri asia kuin kaupungit (kunnat) hallinnollisina yksiköinä, jotka edustavat julkisen sektorin paikallista tasoa. Suurkaupunkialueet koostuvat yleensä keskuskaupungista ja sitä ympäröivistä kunnista (kaupungeista). Toisaalta hallinnollinen kaupunki voi olla niin laaja, että se kattaa toiminnallisen kaupunkialueen lisäksi paljon maaseutua paikallisine keskuksineen, esimerkkinä kuntaliitosten jälkeiset ”suurkaupungit” kuten Mikkeli.
Jokseenkin kaikissa maissa keskus- ja paikallishallinnon välissä on yksi tai useampia välitason portaita. Monissa Euroopan maissa (kuten Ranskassa ja Saksassa) ja Yhdysvalloissa hallinnollisia kaupunkeja ja kuntia on paljon samalla kaupunkialueellakin, ja niiden vastapainoksi on välitason portaita ja federaatioissa myös osavaltioita keskushallinnon (valtion) alapuolella. Suomi on kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellinen kahden tason (valtio ja kunnat) tapaus, jossa kunnille on sälytetty tyypillisten paikallishallinnon omien tehtävien lisäksi ennätysmäärä valtiovallan määräämää ja osarahoittamaa palvelutuotantoa (erityisesti koulutus sekä sosiaali- ja terveyspalvelut), jota hoidetaan joko yksin tai yhteistyössä (kuntayhtymät). (Loikkanen 2012).
Toimintansa laajuudesta johtuen Suomen kuntasektorilla on suuri BKT-osuus ja paljon työntekijöitä. Näin Suomi poikkeaa sekä maista, joissa yksityisellä sektorilla on merkittävä rooli palvelutuotannossa (mm. omalääkärit ammatinharjoittajina) että maista, joissa on välitasoja tehtävineen. Kaavailtu maakuntauudistus tulee muuttamaan julkisen sektorin rakenteita myös kaupunkialueilla, ja toisaalta yksityisen, julkisen sekä voittoa tavoittelemattoman toiminnan asetelmat muuttuvat uudistuksen sisällöstä riippuen.
Kaupunkialueiden maankäytön rakenne: kompakti vai hajautunut?
Kaupunkiväestön kasvu ja uudet liikennevälineet ovat muuttaneet kaupunkialueiden maankäyttörakenteita, joiden muotoutumisessa sekä valtiolla että paikallis- ja aluehallinnolla on merkittävä rooli. Niiden maapolitiikan ja infrastruktuuriratkaisujen tuloksena kaupunkialueesta voi tulla rakennustehokkuudeltaan tiivis tai hajautunut, ja tämä vaikuttaa osaltaan yritysten ja kotitalouksien sijaintipäätöksiin. Suurella kaupunkialueella sekä pääkeskus että alakeskukset (kaupungit) voivat olla tiiviitä urbaaneja alueita, joilla on tyypillisesti korkeat työpaikka- ja asukastiheydet, jotka laskevat pientalotyyppisille reunoille mentäessä. Hajautuneilla kaupunkialueilla kasvu suuntautuu pääkeskuksen ulkopuolelle eivätkä alakeskuksetkaan ole tiiviitä urbaaneja kokonaisuuksia. Kaupunkialueiden yhdyskuntarakenteella ja sen kyvyllä ja tavalla sopeutua väestö- ja työpaikkakasvuun on merkittäviä vaikutuksia yksityisen ja julkisen sektorin tuottavuuteen sekä asunto- ja työmarkkinoiden toimivuuteen (näihin palataan), joten kyse on paljon muustakin kuin kaupunkikuvallisista arvoista ja siitä miltä kaupunkialueen silhuetti näyttää kaukaa katsoen.
Keski-Euroopan kaupunkialueilla keskuskaupungit ja niitä ympäröivät alakeskukset (pikkukaupungit ja kylät) ovat verraten tiiviitä. Useimpien Pohjois-Amerikan kaupunkien keskustat ovat tiiviitä yritystoiminnan alueita (Central Business Districts) ja asutus on lähiöissä. Myös Euroopan maissa on koettu ajanjaksoja, joina kaupunkien keskusalueet ovat menettäneet väestöä kasvaviin lähiöihin (suburbanisaatio), mutta viimeaikainen suunta on ollut keskusta-alueiden yritystoiminnan ja asumisen edellytysten paraneminen. Voimakkaimmin kasvavilla kaupunkialueilla pää- ja alakeskuksia on tiivistetty ja niiden välisiä yhteyksiä on parannettu uusilla väylillä ja joukkoliikenneratkaisuilla. Hajautuneisuus on kuitenkin edelleen monen eurooppalaisen kaupunkialueen ongelma (EEA 2006).
Toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa kaupunkiväestö kasvoi sodasta palaavan väen, menetetyn Karjalan siirtolaisten asuttamisen ja muun muuttoliikkeen sekä luonnollisen väestönkasvun seurauksena. Toisen muuttoaallon kaupunkialueille synnytti 1960-luvun ”suuri muutto”, josta osa suuntautui Ruotsiin. Suomessa kasvavat kunnat reagoivat väestöpaineeseen mm. tekemällä aluerakennussopimuksia rakennusliikkeiden kanssa, jotka olivat hankkineet maata kaupunkialueiden reunoilta. Näin syntyi paljon kerrostalovaltaisia ”metsälähiöitä”. Monella kaupunkialueella pääkeskuksen väestönkasvu pysähtyi tai kääntyi laskuun. Kaupungistuminen eteni, mutta urbaani elämä kantakaupungeissa väheni.
Kaupunkialueet hajautuivat siitä huolimatta, että niiden yhdyskuntarakenteiden eheyttäminen ja tiivistäminen on ollut esillä sekä valtakunnallisissa että maakuntaliittojen tavoitteissa jo pitkään. Tosiasiassa kaavoissa on varattu maata työpaikkojen ja asuntojen kasvuun olemassa olevien yhdyskuntien reunoilta ja sinne on myös rakennettu. Näin kaupunkialueiden kasvusta on ollut ekstensiivistä eli ulospäin laajenevaa.
Vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä suuret kaupunkiseudut laajenivat ja hajautuivat nopeasti. Asuntokannan kasvu painottui vahvasti esikaupunkien pientalovaltaisille alueille sekä kehyskuntiin. Pientalojen osuus tuotannosta kasvoi ja omistusasuminen yleistyi. Lapsiperheiden muutto keskuskaupungeista kehyskuntiin oli ennätyksellisen vilkasta. Vasta 2010-luvulla kaupunkisuunnittelun piirissä on omaksuttu uusi suunta ja osin uudet perustelutkin kaupunkien keskustojen kehittämisen ja yleisemmin intensiivisen kasvun suuntaan. Kaupunkiseutujen kasvu on kääntynyt sisäänpäin ja keskuskaupungit ovat kasvaneet nopeasti, kun muuttajia on riittänyt.
Helsingin seudulla väestön ja työpaikkojen kasvun painopiste suuntautui pitkään pääkaupungin reunoille, naapurikuntiin ja niiden ulkopuolelle. Seudun väestön ja työpaikkojen määrät suurin piirtein kaksinkertaistuivat vuodesta 1960 vuoteen 2010 (Kuviot 2 ja 3). Samalla alueen rakenne muuttui. Helsingin kantakaupungin väestö supistui, ja esikaupunkien väestönkasvu riitti pitämään koko kaupungin väestömäärän 1960-luvun tasolla. Seudun väestönkasvu kanavoitui maankäytöltään hajanaisiin naapurikuntiin. Niiden keskuksetkaan eivät ole kovin suuria ja tiiviitä työpaikka- ja asukaskeskittymiä, eikä niitä voi sanoa luonteeltaan kovin urbaaneiksi. Helsingissä kantakaupungin työpaikkojen määrä muuttui vain vähän 50 vuodessa. Sen sijaan kantakaupungin ulkopuolella työpaikkamäärä viisinkertaistui. Nopeinta kasvu on ollut Espoossa ja Vantaalla, joiden työpaikkamäärät kymmenkertaistuivat.
2010-luvulla Helsingin seudulla koko pääkaupunkiseutu on ollut kasvun piirissä ja sen maankäyttö on muuttunut intensiivisemmäksi, tosin vähemmän kuin Tukholmassa (Söderström ym. 2014). Helsingissä entiset satama-alueet (Jätkäsaari ja Kalasatama) sekä täydennysrakentaminen ja rakennusten käyttötarkoitusten muutokset ovat mahdollistaneet kasvua kantakaupungissa (Kuvio 2). Myös seudulliset aluekeskukset (mm. Tapiola, Matinkylä, Tikkurila ja Kivistö) ovat olleet kasvun piirissä.Hyvin sijaitsevien alueiden asuntojen lisätarjonnasta huolimatta asuntojen hintojen ja vuokrien erot kaupunkialueiden sisällä ovat kasvaneet siten, että keskeisillä alueilla asuntojen hinnat ja vuokrat ovat nousseet enemmän kuin reuna-alueilla. (Loikkanen & Laakso 2014, sekä Andersson ym. 2015, luku 6).
Maahanmuutto kaupunkialueiden väestönkasvun lähteenä
Kansainvälisestä muuttoliikkeestä on tullut väestökehityksen tärkeä osatekijä, ja se on vaikuttanut erityisesti Euroopan suurimpien kaupunkiseutujen kasvuun. Maahanmuutto ”vanhoihin” EU-maihin Euroopan entisistä sosialistisista maista sekä Aasiasta ja Afrikasta on ollut vilkasta 1990-luvulta alkaen. Suomeen suuntautuva maahanmuutto alkoi lisääntyä 1990-luvulla ja se on vilkastunut viime vuosikymmenen puolivälin jälkeen (Kuvio 4). Maahanmuutossa Suomi on seurannut Keski-Eurooppaa ja muita Pohjoismaita muutaman vuosikymmenen viiveellä. Suomessa, kuten muissa Pohjoismaissa, maahanmuuttajat keskittyvät suurimmille kaupunkiseuduille, jotka tarjoavat opiskelu- ja työmahdollisuuksia, sosiaalisia verkostoja elämässä eteenpäin pyrkimisen helpottamiseksi.
Helsingin seudun väestö kasvoi keskimäärin 1,2 % vuodessa jaksolla 2007–2016. Vieraskielinen väestö kasvoi 9 % vuodessa ja kotimaisia kieliä äidinkielenään puhuva 0,5 % vuodessa. Vieraskielisten osuus seudun väestönkasvusta oli kaksi kolmannesta. Muiden Pohjoismaiden suurimmilla kaupunkiseuduilla maahanmuuttajataustaisen väestön rooli väestönkasvussa on ollut vielä suurempi. Ilman maahanmuuttoa ja vieraskielisen väestön maan sisäistä muuttoa suuriin kaupunkeihin, Suomen kaupungistuminen olisi ollut varsin hidasta 2000-luvulla.
Julkisen sektorin ja kaupunkiväestön kasvu
Vielä 1800-luvun lopulla sekä kaupunkiväestön osuus että julkisten menojen BKT-osuus olivat molemmat karkeasti 10 prosentin tienoilla. Sen jälkeistä julkisen sektorin kasvua on selitetty kaupungistumisen tuomilla infrastruktuuri- ym. palvelutarpeilla (ns. Wagnerin lait), demokratian laajenemisen – yleinen ja yhtäläinen äänioikeus – tuloksena lisääntyneellä, verotuksen ja tulonsiirtojen avulla tapahtuvalla tulojen uudelleenjaolla (Richardin ja Meltzerin teoria) sekä julkisen sektorin rahoituksen (ja tuotannon) piiriin otettujen hyvinvointipalvelujen kasvavalla kysynnällä, kun tulotaso nousee (Baumolin ”tauti”).
Julkisen sektorin tehtävistä tulonjakoon vaikuttamisesta sekä raha- ja finanssipolitiikasta on tullut valtiovallan tehtävä ns. yövartijatehtävien (maanpuolustus, oikeuslaitos, valtionhallinto jne.) ohella. Toisaalta valtio on rahoittanut valtakunnallisia infrastruktuurihankkeita ja korkeampaa koulutusta ja sivistystä sekä valtionosuusjärjestelmän avulla myös paikallistasolla tuotettujen palvelujen rahoitusta. Kuntien ja alueiden vastuulle on sälytetty paikalliseen ja aluetason infrastruktuuriin ja palveluihin liittyvät tehtävät, sekä valtionosuuksilla osin rahoitettujen palvelujen tarjonta. Paikallistason rahoitusta on yleisimmin hoidettu käyttäjämaksuilla, kiinteistöverotuksella, joiden lisäksi on saatu valtionosuuksia (ml. tulopohjan tasaus). Vaikka välillinen verotus ja tuloverotus ovat julkisen talouden oppien mukaan pikemminkin valtiolle (ja osavaltioille) sopivia rahoituksen muotoja, kunnallinen tuloverotus on ollut käytössä erityisesti Pohjoismaissa, joissa palvelutuotantoa ja osin sen rahoitustakin on desentralisoitu.
Lisääntyneiden tehtäviensä tuloksena julkinen sektori (valtionhallinto, välitaso(t) ja paikallistaso) on kasvanut huomattavasti viime vuosisadan alun jälkeen. Vuonna 1913 silloisten teollistuneiden maiden julkisen sektorin kokonaismenot suhteessa bruttokansantuotteeseen olivat vain 12 prosenttia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkoi sekä tulonsiirtojen että julkisesti rahoitettujen palvelujen kasvu, joka kiihtyi toisen maailmansodan jälkeisiä hyvinvointivaltioita rakennettaessa. OECD-maissa julkisten menojen suhde BKT:een oli noin 45 prosenttia 1900-luvun lopussa, jonka jälkeen se on laskenut noin 41 prosenttiin vuonna 2015. Tällöin korkein suhdeluku oli Suomella ja Ranskalla (molemmilla 57 %), heijastaen vuodesta 2008 alkanutta lamaa, jolloin julkiset menot ovat suuret ja BKT alhainen. (Lybeck &Henrekson 1988, OECD 2017).
On syytä korostaa että julkisten menojen suhde BKT:een ei ole sama kuin julkisen sektorin BKT-osuus, joka taas kuvaa julkisen sektorin piirissä syntynyttä arvonlisäystä. Jos valtion toiminta rajoittuu pelkkään tulojen uudelleenjakoon (tarvitaan vain vero- ja tulonsiirtotoimistot), julkiset menot voivat olla suuret, mutta arvonlisäystä syntyy vähän (palkoista, vuokrista yms.). Jos tulonsiirtojen lisäksi koulutus-, sosiaali- ja terveys- ym. palvelut tuotetaan kuntien ja/tai valtion toimesta (kuten Suomi), julkisen sektori osuus BKT:stä ja työllisestä työvoimasta on suuri.
Suomessa julkisen sektorin BKT-osuus oli vuonna 1975 noin 15 prosenttia ja vuonna 2015 noin 20 prosenttia. Vuonna 1975 runsaat 15 prosenttia ja vuonna 2015 noin 25 prosenttia työvoimasta työskenteli julkisella sektorilla, suurin osa kuntien ja kuntayhtymien palvelutehtävissä. Kansainvälisesti poikkeuksellisen pitkälle viedyn desentralisaation tuloksena suomalaiset kaupungit (kunnat) ovat monitoimialayrityksen kaltaisia kokonaisuuksia, ja samalla suuria työnantajia. Helsingin kaupunki on tätä nykyä Suomen suurin työnantaja, sen palveluksessa on noin 38 000 työntekijää.
Epätasapainoinen kasvu sekä alueelliset tuloerot
Maaseutuväestön väheneminen ja kaupunkialueiden kasvun painottuminen osaan maasta – Italiassa pohjoiseen, Suomessa etelään – tulkitaan epätasapainoiseksi aluekehitykseksi. Hyvin yleinen käsitys on, että samalla alueelliset tuloerot varmastikin kasvavat, mutta pitkän aikavälin trendi on ollut päinvastainen: erot ovat kaventuneet tai pysyneet ennallaan pikemmin kuin kasvaneet. Tähän on johtanut yritysten pyrkimys sijoittua sinne missä se on kannattavinta ja kotitalouksien pyrkimys muuttaa parempiin oloihin. Esimerkiksi työtön, joka muuttaa alueelta A alueelle B nostaa alueen A tuotannon arvoa per asukas ja säilyttää alueen B tuotannon per asukas tason ennallaan, jos työllistyy B:n keskimääräisen tuottavuuden yritykseen. Tässä tapauksessa alue-erot kaventuvat, ja vielä enemmän, jos muuttaja työllistyy alhaisen tuottavuuden työhön.
Kaikissa maissa on myös harjoitettu aluepolitiikkaa, jonka tavoitteena on ollut kaventaa alue-eroja, joihin ovat vaikuttaneet lisäksi muut julkisen sektorin toimenpiteet, kuten verotus ja tulonsiirrot. Mitataanpa alue-eroja tuotannolla henkeä kohti tai kotitalouksien käytettävissä olevilla tuloilla henkeä (tai kulutusyksikköä) kohti, niin epätasapainoisesta aluekehityksestä huolimatta alueiden väliset erot maiden sisällä – niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassakin – ovat pitkällä aikavälillä pääsääntöisesti kaventuneet. Sitä vastoin työttömyys- ja työllisyysasteiden erot ovat olleet pysyvämpiä ja niiden osalta alue-erojen suuntakin on vaihdellut eri aikoina.
Suomessa kotitalouksien kulutusyksikköä kohti lasketut käytettävissä olevien tulojen erot suuralueiden välillä kaventuivat nopeasti 1960-luvulta 1980-luvun alkuun (Kuvio 5). Etelä-Suomen etumatka kaventui samalla kun Itä-, Länsi- ja Pohjois-Suomen suhteellinen asema parani. Alueiden välinen lievä lähentyminen jatkui 1980-luvun alkuun asti. Sen jälkeen alueiden erot ovat karkeasti ottaen säilyneet ennallaan, vaikka talous on ollut välillä lamassa ja välillä nousussa. Verotus ja tulonsiirrot ovat kaikkina aikoina pienentäneet näitä tuloilla mitattuja alue-eroja, ja ne ovatkin pienemmät kuin kotitalouksien tuotannontekijätuloja per kulutusyksikkö tai tuotantoa (jalostusarvoa) mittaavan BKT per asukas -mittarin vastaavat alue-erot.
Kun samalla neljän alueen jaolla on tarkasteltu tulonjakoa, niin kaikkien alueiden sisäinen tulonjako (Gini -kertoimella mitattuna) on ollut tasoltaan ja kehityslinjoiltaan pitkään samanlainen kuin koko maan asetelma: 1960-luvun puolivälistä tuloerot supistuivat 1980-luvun puoliväliin ja pysyivät samalla tasolla 1990-luvun puoliväliin. Sen jälkeen tuloerot kasvoivat talouden nousussa ja aiemmasta poiketen Etelä Suomen sisäiset tuloerot kasvoivat muita alueita suuremmiksi (Loikkanen ym. 2005). 2000-luvulla koko maan tasolla Gini -kertoimella mitatut tuloerot ovat pysyneet jokseenkin samalla tasolla, mutta Etelä-Suomessa tuloerot ovat hieman kaventuneet (Mäki-Fränti 2016).
Kun muutetaan aluejakoa ja tarkastellaan asukasta kohti lasketun bruttokansantuotteen eroja vuodesta 2000 alkaen (Kuvio 6), havaitaan, että tälläkin jaolla aluetyyppien väliset erot ovat supistuneet. Erityisesti maaseutualueet suhteessa koko maahan ovat lähentyneet muita alueita, koska niiden väestö on vähentynyt ja vastaavasti Helsingin seudulla kehityksen suunta on ollut päinvastaista. Toisaalta työllisyysasteet ovat alentuneet jyrkästi Helsingin seudulla ja suurilla kaupunkiseuduilla vuoden 2008 jälkeen, kun taas maaseutumaisilla alueilla aleneminen on ollut loivempaa. Tältäkin osin alue-erot ovat kaventuneet.
Yllä ilmenevä alue-erojen kaventuminen vuoden 2000 jälkeen on tapahtunut samaan aikaan, kun aluekehitys on toisesta näkökulmasta ollut epätasapainoista. Tämä ilmenee muun muassa siinä, että eri aluetyyppien BKT-osuuksien väliset erot ovat kasvaneet jonkin verran 2000-luvulla (Kuvio 7). Erityisesti Helsingin seutu on kasvattanut osuuttaan, kun taas keskisuurten ja pienten kaupunkiseutujen osuus on supistunut.
Miksi kaupungistumista on tapahtunut?
Kaupungistumista on tapahtunut, koska kasautumisen edut yrityksille ja kotitalouksille ovat olleet suuremmat kuin kasautumisen haitat.
Saman alan yritykset hyötyvät paitsi yritystason skaalaeduista myös toistensa läheisyydestä. Läheisyys tarjoaa etuja kuljetuskustannuksissa, ja yritysten määrän kasvaessa syntyvät paikalliset oman alan työmarkkinat. Toimialan kasvu mahdollistaa pidemmälle menevän erikoistumisen ja skaalatuottojen hyväksikäytön myös niiden panosten tuotannossa, joita tämän toimialan yritykset tarvitsevat. Lukuisien yritysten ja työntekijöiden vuorovaikutuksessa syntyy todennäköisemmin innovaatioita ja tieto siirtyy toimialan sisällä helposti yrityksestä toiseen. Näitä Marshallin (1920) esiin tuomia etuja kutsutaan lokalisaatioeduiksi. Niiden rinnalla yritykset ja kuluttajat hyötyvät niin sanotuista urbanisaatioeduista, joilla tarkoitetaan alueen kaikkien alojen yrityksille koituvia tuottavuushyötyjä ja sen kotitalouksille koituvia etuja (Jacobs 1969). Niiden taustalla on kaupunkialueen suuri koko ja sen mahdollistama tuotannon ja kulutuksen monipuolisuus ja ennen kaikkea kyky lisätä uudenlaisten tavaroiden ja palvelusten määrää.
Yksityisen sektorin lokalisaatio- ja urbanisaatioetuja koskevien empiiristen tutkimusten perusteella Rosenthal ja Strange (2004) tekevät yhteenvedon, jonka mukaan:
- Kun kaupungin koko kaksinkertaistuu, alueen tuottavuus kohoaa 3–8 %.
- Väestötiheyden kaksinkertaistuminen lisää tuottavuutta keskimäärin 5 %.
- Toimialan koon kaksinkertaistuminen alueella lisää sen yritysten tuottavuutta keskimäärin 4,5 %.
Tämän yhteenvedon jälkeen on tehty paljon uusia kasautumisvaikutuksia koskevia empiirisiä tutkimuksia, joista yksi on Combesin ja Gobillonin (2015) katsaus. Sen alussa kirjoittajat erittelevät kasautumisvaikutusten teoreettista perustaa ja keskeisten käsitteiden empiiristä mittaamista erilaisilla aineistoilla. Katsauksessa läpikäydyt tutkimukset vahvistavat em. tulosten vaikutusten suunnan ja antavat lisätietoa siitä, miten tulokset riippuvat mm. toimialasta, yritystyypistä, ja tuottavuusvaikutusten syntymekanismeista (kuten kilpailu ja tiedon siirtyminen). Suomen osalta on viimeksi ilmestynyt Susiluodon (2015) sekä Lahdelman ja Laakson (2017) tutkimukset.
Kasautumisen eduista kotitalouksille
Kaupunkialueilla korkea tuottavuus ja palkkataso tarjoavat laajat kulutusmahdollisuudet. Suuret ja monipuoliset työmarkkinat tarjoavat urapolkuja ja toisaalta turvaa, sillä menetetyn työpaikan sijalle löytyy pieniä paikkakuntia helpommin sekä saman alan töitä että uusia työmahdollisuuksia. Myös yrittäjäksi ryhtyminen on kaupunkialueilla helpompaa, koska markkinoiden koko auttaa löytämään asiakaskuntaa uusille tuotteille ja palveluille.
Korkean tulotason ohella kuluttajat arvostavat hyödykekirjoa. Tavaroiden sekä yksityisten ja julkisten palvelujen monipuolisuus ja saatavuus ovat tärkeitä. Toinen vetovoimatekijä on ihmisten määrä ja erilaisuus, jotka tarjoavat pohjan myös ihmisten kohtaamisille ja sosiaaliselle elämälle. Ne selittävät osaltaan miksi kaupunkeihin hakeudutaan ja miksi ne ovat parhaimmillaan houkuttelevia turistikohteita. Sopivan tiivis kaupungin sisäinen rakenne ja liikennejärjestelmä sekä hyvät koti- ja ulkomaanyhteydet tekevät kaupungista houkuttelevan sekä sen asukkaille että siellä kävijöille läheltä ja kaukaa. (Glaeser ym. 2001 sekä kaupungistumisen eduista laajemmin Glaeser 2011).
Kasautumisen haitoista
Kaupunkialueisiin ja niiden kasvuun liittyy myös haittatekijöitä sekä yritysten että kotitalouksien kannalta. Kaupunkialueilla yleensä ja erityisesti niiden keskustoissa parhaat paikat ovat niukkoja; tämän tuloksena asuntojen ja toimitilojen hinnat ja vuokrat ovat kaupungeissa maaseutua korkeampia ja erityisen korkeita suurten kaupunkien parhaissa sijainneissa. Taustalla on yritysten ja kotitalouksien arvostukset eli halu ja kyky maksaa hyvästä sijainnista sen tarjoamine etuineen. Toisaalta korkea hinta- ja vuokrataso on signaali sille, missä tarjontaa kannattaa lisätä, jos se on muutenkin järkevää ja mahdollista.
Kaupunkialueiden korkea hinta- ja vuokrataso korostuu, jos yhdyskuntarakenne on hajautunut. Hajautuneisuus nostaa asuntojen hintatasoa kaikilla etäisyyksillä pää- ja alakeskuksista, sillä se tekee parhaat sijainnit entistäkin niukemmiksi. Korkeat asuntojen hinnat toimivat muuttoliikkeen jarruna ja nostavat palkkavaatimuksia. Näin hajautunut kaupunkialueen rakenne heikentää sekä asuntomarkkinoiden että työmarkkinoiden toimintaa ja samalla kilpailukykyä siellä, missä on työvoiman kasvavaa kysyntää. (Loikkanen ja Laakso 2014).
Erityisesti suuremmissa kaupungeissa sekä yritystoimintaa että ihmisten elämää haittaavat ruuhkat, päästöt ja melu. Näiden kaupungistumiseen liittyvien haittojen pienentämiseksi tehdään jatkuvasti töitä. Näihin pyrkimyksiin liittyy paradoksi: kun kasautumisen haittoja saadaan rajoitetuksi, kaupungin vetovoima kasvaa ja osin samat ongelmat uusiutuvat väestönkasvun myötä.
Kuljetus, viestintä ja kaupungistuminen
Kaupunkiväestön pitkään jatkunut kasvu vaikuttaa yksioikoiselta kehityksen suunnalta, mutta sitä se ei ole. Nimittäin kone- ja laiteinnovaatioiden myötä myös kuljetusteknologia on parantunut, ja sen on odotettu johtavan aluerakenteiden hajautumiseen ja ääritapauksessa kaupunkien kuolemaan.
Viimeisten kahdensadan vuoden aikana höyrykoneet, rautatiet, polttomoottori ja konttien käyttö kuljettamisessa ovat alentaneet tavaroiden kuljetuskustannuksia merkittävästi. Vastaavasti auto, matkustajajunat ja lentokone ovat alentaneet ihmisten liikkumisen kustannuksia. Viestinnässä sanomalehdet, kirjat, lennätin, puhelin, radio ja televisio ovat alentaneet tiedon välittämisen ja levittämisen hintaa ja ihmisten välisen kommunikaation kustannuksia. Kuinka on siis mahdollista, että kuljetus- ja viestintäkustannusten alentuessa ihmiset ja tuotantotoiminta ovat kasautuneet ja kaupunkiväestön osuus on kasvanut jatkuvasti?
Uuden talousmaantieteen mallien selitys
Tähän ongelman esitti markkinakäyttäytymiseen perustuvan ratkaisun taloustieteessä Nobelin muistopalkinnon saanut Paul Krugman (mallien kehityksestä ks. Fujita, Krugman ja Venables 1999). Krugman tarkasteli kotitalouksien sekä maatalous- ja teollisuustuotteita tuottavien yritysten ja sijaintivalintoja uuden talousmaantieteen synnyttäneillä malleillaan. Kun tällaisessa mallissa väestön määrä ja mallin keskittävät ja hajauttavat tekijät pidetään vakioina ja kuljetuskustannuksia alennetaan korkealta tasolta alaspäin, niin ensivaiheessa tällä on keskittävä vaikutus. Näin malli auttaa ymmärtämään, miksi kuljetusteknologian innovaatiot lisäävät kaupungistumista. Mutta mallien ennuste muuttuu, kun kuljetuskustannusten tasoa alennetaan riittävästi: keskittyminen loppuu ja aluerakenne alkaa hajautua. Kasautumisen ja kuljetuskustannusten yhteys on siis ei- monotoninen: ensin kuljetuskustannusten lasku keskittää, sitten hajauttaa. Uuden talousmaantieteen lähestymistapaa on sovellettu myös Suomen aluekehityksen analyysiin (ks. Ottaviano & Pinelli 2004).
Vaikka kuljetusteknologia on tehnyt mahdolliseksi mm. päivän työmatkat Brysseliin, ja maailmankauppa on globalisoitunut, kaupungistuminen on jatkunut. Internet, sähköposti ja digitalisaation muut sovellukset ovat mullistaneet tiedonvälityksen lisäksi tuotanto- ja kulutustapoja, mutta silti kaupunkiväestön kasvu on jatkunut. YK:n ja Maailmanpankin maailmanlaajuisten ennusteiden mukaan kaupunkialueiden työpaikkojen ja väestön kasvu jatkuu ja paikkaan enemmän sidottujen palvelujen rooli kasvaa. Uutta teknologiaa ei nähdä niinkään suorien kontaktien ja läheisyyden korvaajana vaan niiden täydentäjänä, vaikka se tarjoaa edellytyksiä hajautumiselle muun muassa etätyön muodossa. Globalisaation keskellä yliopistot, tutkimuslaitokset, kulttuuri-instituutiot ja osaamisintensiivisten alojen yritykset työntekijöineen näyttävät keskittyvän entistä selvemmin kaupunkialueille, joiden edut myös kotitalouksille korostuvat palveluvaltaistumisen jatkuessa. YK ennustaa 60 % maailman väestöstä asuvan kaupungeissa vuonna 2030.
Johtopäätökset
Suomessa kaupungistuminen on edelleen verraten matalalla tasolla ja kaupunkien yhdyskuntarakenteet ovat hajautuneita, vaikka kehityksen suunta on viime vuosina kääntynyt ekstensiivisestä intensiivisen kasvun suuntaan. Kaupunkialueiden keskukset ja alakeskukset eivät ole kovin urbaaneja, ja niissä on liian vähän työpaikkoja ja väestöä kasvun kierteen edellyttämän markkinapotentiaalin vauhdittamiseksi. Toisaalta vähäveristen keskustojen ulkopuolella rakennetaan edelleen irrallisia lähiöitä, joiden väestöpohja ei riitä yksityisten ja julkisten palvelujen sekä joukkoliikenteen tehokkaalle järjestämiselle. Samat ongelmat korostuvat syrjäisillä alueilla ja niiden hajautuneissa keskuksissa, joista monet menettävät väestöään (Lehtonen & Tykkyläinen 2012).
Kaupunkialueiden maankäyttö- ja liikennerakenteiden tila on heijastunut yksityisen ja julkisen sektorin tuottavuuteen sekä asuntojen ja työmarkkinoiden toimintaan heikentävällä tavalla. Tästä syystä Suomi on näiltä osin alisuorittaja, mutta sillä on hyvät edellytykset parantaa kotitalouksien asemaa, elinkeinoelämän kilpailukykyä ja julkisen sektorin toimivuutta kotimaisin politiikkatoimin. Kotimaan kaupunkialueiden maankäytölle ja liikenneratkaisuille on tehtävissä paljonkin, näissä asioissa ei päde sanonta ”maantieteelle emme voi mitään”.
Olemme käyneet läpi alan kirjallisuutta ja esittäneet yksityiskohtaisemmin suomalaisten kaupunkialueiden kehittämisen suuntia toisaalla (mm. Laakso & Loikkanen 2010 ja 2014 sekä Loikkanen 2013 ja Loikkanen & Laakso 2016). Maailmanpankin (World Bank 2009 ja Spence ym. (toim.) 2009)näkemysten tapaan, suosittelemme kaupunkialueiden eheyttämistä ja tiivistämistä, kaupunkien sisäisten sekä alueiden ja maiden välisten raja-aitojen ja kanssakäymisen esteiden madaltamista. Näitä tukee kaupunkialueiden sisäinen ja ulkoinen liikenteellinen integroiminen toimiviksi verkostoiksi. Tällaiset muutokset edellyttävät reformeja instituutioiden toiminnassa ja taloudellisten kannustimien (verotus, tukipolitiikka, maanomistus jne.) käytössä.
On syytä korostaa, että kaupunkialueiden väestö- ja työpaikkamäärien kasvu ja niiden maankäytön tiiviys eivät ole itsetarkoitus, vaan rakenneominaisuuksia, jotka voivat omalta osaltaan edistää ihmisten hyvinvointia, tuottavuuskehitystä sekä asunto- ja työmarkkinoiden toimivuutta. Suomessa, missä suurten kaupunkialueiden lisäksi myös pienemmät kunnat ovat hajautuneita, tämän suuntainen muutos, samoin kuin innovaatioiden synty ja leviäminen, riippuu lopulta ihmisistä ja heidän kanssakäymisestään (Andersson 1985 ja Andersson ym. (toim.) 2011). Kaupunkialueiden, niiden alakeskusten ja pienempienkin yhdyskuntien tiiviys ja monipuolisuus sekä kommunikaatioteknologian edistysaskeleet edesauttavat ihmisten kontakteja ja oppimista. Avoimuus tiedolle, erilaisuuden hyväksyminen, alttius vaihtoehtojen esille ottamiselle ja arvioinnille sekä toleranssi ovat avaimia menestykseen.
Seppo Laakso, VTT, on toimitusjohtaja Kaupunkitutkimus TA Oy:ssä. Heikki A. Loikkanen on Helsingin yliopiston kaupunkitaloustieteen professori emeritus.
Kirjallisuus:
Andersson, Åke E. (1985): Kreativitet – storstadens framtid. Prisma. Stockholm.
Andersson Åke E., Andersson David E., Loikkanen, Heikki A. & Andersson, Orlando (2015): Stad vid havet. Stadsplanering för omvandling av centrala hamnområden. Sereco Ab, PrintForce AB.
Arnott, Richard J. &.McMillen, Daniel P., editors (2006): A Companion to Urban Economics.
Bairoch, P. (2003): Cities and Economic Development: From the Dawn of History to the Present. University of Chicago Press.
Combes, P.-P. & Gobillon, L. (2015): The empirics of agglomeration economies. Ch. 5 in G. Duranton, J.V. Henderson and W.C. Strange(eds.) Handbook of Regional and Urban Economics, Volume 5A.
Davis, Kingsley (1955): The Origin and Growth of Urbanization in the World, American Journal of Sociology, Vol. 60, No. 5, World Urbanism.
EEA (2006): Urban sprawl in Europe, the ignored challenge. European Environment Agency. Copenhagen.
Fujita, Masahisa & Krugman, Paul & Venables, Anthony J. (1999): The Spatial Economy: Cities, Regions, and International. Trade. Cambridge, MA: MIT Press.
Glaeser, Edward & Kolko, Jed & Saiz, Albert (2001): Consumer City. Journal of Economic Geography (2001): 1, 27−50.
Glaeser, Edward (2011): Triumph of the city. How urban spaces make us human. Macmillan.
Jacobs, Jane (1969): The economy of cities. Random House. New York.
Laakso, Seppo & Loikkanen, Heikki A. (2004): Kaupunkitalous. Johdatus kaupungistumiseen, kaupunkien maankäyttöön sekä yritysten ja kotitalouksien sijoittumiseen. Gaudeamus.
Laakso, Seppo & Loikkanen, Heikki A. (2010): Markkinat keskittävät – pitäisikö politiikan hajauttaa? Yhteiskuntapolitiikka 3/2010: 284-292.
Laakso, Seppo & Loikkanen, Heikki A (2013): Helsingin seudun maankäyttö, kiinteistömarkkinat ja perusrakenteen rahoitus. Kansantaloudellinen aikakausikirja 3/2013.
Lahdelma Tamás & Laakso Seppo (2016): Toimipaikkojen läheisyys ja työvoimavirtojen verkostot pääkaupunkiseudulla. Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuksia 6.
Lehtonen, Olli & Tykkyläinen, Markku (2012): Syrjäisten alueiden kilpailukyky keskushakuisessa kehityksessä − esimerkkinä Itä-Suomi. Maaseudun uusi aika 2:2012.
Loikkanen, Heikki A. (2012): Kuntien ja metropolialueen rakenteesta: periaatteita, argumentteja ja empiriaa. Teoksessa Loikkanen, H.A., Laakso, S. & Susiluoto, I. (toim.): Metropolialueen talous. Tammerprint Oy, Tampere.
Loikkanen, Heikki A. (2013): Kaupunkialueiden maankäyttö ja taloudellinen kehitys – maapolitiikan vaikutuksista tuottavuuteen sekä työ- ja asuntomarkkinoiden toimivuuteen(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun). VATT Valmisteluraportit; vol. 2013, no. 17).
Loikkanen, Heikki A. & Laakso, Seppo (2016): Tiivistyvä kaupunkikehitys: tuottavuuden ja hyvinvoinnin kasvun perusta(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun). Tehokkaan Tuotannon Tutkimussäätiö. Helsinki.
Lybeck, J.A. & Henrekson, M. toim. (1988): Explaining the growth of government. North-Holland. Elsevier.
Marshall, Alfred. (1920): Principles of Economics. Macmillan. London.
Ottaviano, Gianmarco & Pinelli, Dino (2004): The challenge of globalization for Finland and its regions: The new economic geography perspective. Valtioneuvoston kanslia. Julkaisusarja 24/2004.
Rosenthal, Stuart S. & Strange, William C. (2004): Evidence on the Nature and Sources of Agglomeration Economies. Teoksessa J. V. Henderson – J-F. Thisse (eds.): Handbook of Regional and Urban Economics, Volume 4, Cities and Geography. Elsevier, North-Holland.
Spence, M. & Annez, P. C. & Buckley R. (eds.) (2009): Urbanization and Growth. Commission on Growth and Development. The International Bank for Reconstruction and Development. The World Bank.
Susiluoto, Ilkka (2015): Toimialojen kasautumistekijöistä kaupunkiseuduilla. Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuksia 2015:2.
Söderström, Panu & Schulman, Harry & Ristimäki, Mika (2014): Pohjoiset suurkaupungit. Yhdyskunta- ja kaupunkirakenteen kehitys Helsingin ja Tukholman metropolialueilla. Suomen ympäristökeskus, SYKEn julkaisuja.
World Bank (2009): Reshaping Economic Geography. World development report 2009.
* * * * *
*= Kuviossa 1 Suomen kaupunkiväestöllä tarkoitetaan kaupunkialueilla asuvien osuutta koko maan väestöstä Tilastokeskuksen kaupunki–maaseutu-luokituksen mukaan (69,3 % vuonna 2015). Maailmanpankin tietokannassa Suomen kaupungistumisastetta sen sijaan kuvataan taajamaväestön väestöosuutena (84,2 % vuonna 2015), mihin sisältyvät kaikki yli 200 hengen asutuskeskittymät, joissa asuinrakennusten etäisyys on enintään 200 metriä.
**= Alueellista tulokehitystä tarkastellaan suhteessa koko maan keskimääräiseen kehitykseen. Aineistoina on käytetty Tilastokeskuksen kulutustutkimuksia vuosilta 1966–1985 ja tulonjakotilastoja vuosilta 1990–2009. Käytettävissä olevat tulot OECD-yksikköä kohden on painotettu kotitalouksien jäsenmäärillä ja otantapainoilla.