Mitä on kaupunkikulttuuri? Kysymyksen tarkoitus on herättää pohtimaan, miten kukin tämän käsitteen ymmärtää. Käsitemäärittely on toki tärkeää – mielenkiintoistakin – ja tutkimusten vertailukelpoisuuden näkökulmasta välttämätöntä. Tyydyn tässä kuitenkin vain toteamaan ympäripyöreästi, että itse ymmärrän kaupunkikulttuuri-käsitteen yksinkertaisesti viittaavan erilaisiin tapoihin elää kaupungissa.
Näin ajateltuna kaupunkikulttuuri pitää sisällään elämäntyylit, kuluttamisen ja jopa asumisen. Kulttuurin mielleyhtymät luokka-arvotuksiin erilaisten kulttuurin tai kulttuurituotteiden osa-alueiden vertailuineen pidetään tarkoituksella taka-alalla. Itse jätän mielelläni ulkopuolelle myös suuret kulttuuri-instituutiot kuten oopperan, teatterit tai taidemuseot. Varsinkin kansallisen tason instituutiot tarvitsevat toki kaupunkilaista skaalaa toimiakseen, mutta periaatteessa ne voisivat sijaita myös kaupungin ulkopuolella. Olen siis taipuvainen ajattelemaan, että kaupunkikulttuuri edustaa niitä asioita, jotka saavat sisältönsä kaupunkiympäristöstä.
Kuten niin monen muunkin yhtä hankalasti määriteltävän käsitteen (esim. kestävä kehitys, kulttuuri, luova luokka) tapauksessa, koko ilmiökentän saa parhaiten haltuun tarkastelemalla sitä helpommin määriteltävien ja rajattavien yksittäistapausten kautta. Tässä artikkelissa kaupunkikulttuuria ja sen viimeaikaista kehitystä lähestytään juuri näin.
Kaupunkikulttuurin uusi nousu
”Helsinki on viihtymisen kaupunki”, totesi Pasi Mäenpää vuonna 2000 julkaistussa URBS-kirjassa (2000, 17–31). Helsingin kaupunkikulttuurin muutoksista kertova kirja ruotii tätä ajatusta juurta jaksaen käyttäen useita käytännönläheisiä esimerkkejä. Kirjan kuvaama ajanjakso, 1990-luku, oli leimallisesti kulutuskulttuurin demokratisoitumisen aikaa. Jos 1980-lukulla otettiin ensimmäiset suuret harppaukset kohti kulutuskeskeistä kaupunkilaisuutta, seuraavalla vuosikymmenellä otettiin uusi iso askel: yhä suurempi osuus kaupunkiväestöstä alkoi toden teolla hyödyntää kaupungin tarjontaa ja ”käyttää kaupunkia”. Toki vielä mentiin vahvasti tarjonta edellä. Vaikutteita otettiin surutta muualta ja kaupunkikulttuuria rakennettiin ylhäältä alaspäin.
Sampo Ruoppila ja Timo Cantell (2000, 51) totesivat yllä mainitussa teoksessa, että Helsingin kaupunkikulttuurin elävöitymisprosessille on leimallista muutoksen myöhäinen ajankohta ja toisaalta poikkeuksellinen nopeus. Oikeastaan vasta viime vuosituhannen loppupuolella nykyisenkaltainen kaupunkikulttuuri alkoi saada jalansijaa. Monen helsinkiläisen juuret olivat maaseudulla tai pienissä kaupungeissa, joissa tapa elää oli tietenkin aivan erilainen kuin maan suurimmassa asutuskeskittymässä.
1990-luvulla kuluttamisen ”eetos” oli vahvasti läsnä kaikkialla – kulutuskulttuurista tuli ”universaali immanenssi”, hahmoton asia, joka tunkeutui, ja jota tungettiin kaikkialle. Elämä kaupungissa oli tuomittu pyörimään kuluttamisen ympärillä, halusi tätä tai ei. Tämä kuitenkin tietyllä tavalla helpotti kaupungistumisprosessia, koska valmiit ”testatut” toimintamallit esiteltiin hopealautasilta.
Kulutuskeskeisen kaupunkilaisuuden varjossa alkoi kuitenkin kuplia. Alakulttuurit tulivat entistä enemmän esiin kaupunkikuvaan, ja samoihin aikoihin syntyi myös Helsingille uusia alakulttuureja. Alakulttuurit kulkivat silti edelleen omia polkujaan ja valtavirtakulttuurit omiaan.
Kaupunkilaisista alakulttuureista näkyvimpiä ovat perinteisesti olleet kaupungeissa syntyneet tai sieltä ponnistaneet katutilaa hyödyntävät ilmiöt kuten katuruoka, kahvilakulttuuri, puistojen monipuolinen hyödyntäminen, punk, skeittaus, break dance, graffiti tai rap-musiikki. Viimeiseksi mainitut ilmiöt tulivat Helsinkiin hyvinkin pian sen jälkeen kun ne olivat Yhdysvaltojen suurissa kaupungeissa, lähinnä New Yorkin rappeutuvassa Bronxissa syntyneet.
Hiphop tuli Helsinkiin breakdancen ja graffitin muodossa, mutta myös rap-musiikkia tekeviä ryhmiä alkoi syntyä melko pian. Rapin alkutahdit kaikuivat Bronxin kaduilla jo 1970-luvun lopulla, mutta ehkä kunnolla 1980-luvun alussa, eikä mennyt kuin pari vuotta Helsinki-versioiden syntyyn. (ks. Mikkonen 2004, 29–42) Suuren yleisön tietoisuuteen nämä ilmiöt toki tulivat vasta 1990-luvulla. Ilmiöt kasvoivat siinä määrin, että niitä alettiin nähdä jopa ongelmina. 1990-luvun lopussa alkanut nollatoleranssilinjan graffiteihin lanseerannut Stop töhryille -kampanja oli kenties näkyvin vastareaktio (ks. Helin 2014).
Kahvilakulttuuri kehittyi ja demokratisoitui voimakkaasti 1990-luvulla (Mäkelä & Rajanti 2000: 55–71; myös Ruoppila & Cantell 2000, 35–53) ja myös ravintola- ja baarikulttuuri koki uuden sysäyksen. Arto Koskelo kuvaa tässä lehdessä julkaistussa artikkelissaan erityisesti ravintolakulttuurin muutosta tarkemmin. Samalla tavalla kuin viihdeteknologian kehittymistä on varsin helppo pitää eräänlaisena kaupunkikulttuurikehitykseen vaikuttaneena ja vaikuttavana apuvälineenä, ravintolakulttuurin muutos on erinomainen indikaattori kun pohditaan (kaupunki)kulttuurin kehityksen näkyviä ilmentymiä. Ravintolakulttuurin kautta myös muita kulttuurin kentällä ja kaupunkilaisten preferensseissä ja mauissa tapahtuneita muutoksia on helppo arvioida.
Samoihin aikoihin, 1990-luvulla, syntyivät ensimmäiset ns. ”trendibaarit” Punavuoreen ja muualle keskustan tuntumaan. Punavuori alkoi gentrifikoitua – keskiluokkaistua – ja ensimmäiset signaalit jo vitsiksi nousseesta hipsterikulttuurista alkoivat nousta esiin. Tämä kehitysvaihe on nyt käynnissä Helsingin kantakaupungin pohjoisissa ja itäisissä osissa; tosin hieman erilaisena kuin Punavuoressa 1990- ja 2000-luvuilla (Lindblom & Mustonen 2014).
Kulttuurivuoden krapula ja helsingistymisen henki
1990-luvulla alkanutta ajanjaksoa on kutsuttu kaupungistumisen toiseksi aalloksi (esim. Mäenpää 2005). Tämä uusi kaupungistuminen ei siis viittaa enää niinkään kaupunkeihin suuntautuvaan muuttoliikkeeseen vaan kaupungissa elämisessä ja kaupungin rakentumisessa tapahtuviin muutoksiin.
1990-luvun muutosta kuvastaa hyvin se, että kaupunkielämä alkoi vähitellen nousta instituutioiden, kulttuuritapahtumien ja festivaalien varjosta. Hyvinvointinäkökulma tuli vahvasti mukaan keskusteluihin elinkeinonäkökulman rinnalle. Viimeistään 2000-luvulle tultaessa oli selvää, että kulttuurin ja talouden väliset nuolet alkoivat sinkoilla myös toiseen suuntaan. Kulttuuri taloudellistui mutta myös talous kulttuuristui.
Kaupungin elävöittäminen otettiin kaupungin organisaatioissa yhteiseksi tavoitteeksi ja tämä lopulta johti mm. sittemmin menestyksekkääseen Helsingin kulttuuripääkaupunkihakemukseen. Samaan aikaan alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota kaupunkitilassa tapahtuvan kulttuuritoiminnan vaikutuksiin. Ymmärrettiin, että kulttuurin ympärille viritetyllä toiminnalla voi olla paljon merkittäviä (alue)taloudellisia vaikutuksia, ja näihin voitiin päästä käsiksi elävöittämällä ja aktivoimalla kaupunkielämää. Kulttuuripääkaupunkihankkeen taustalta voidaan löytää tämä uusi kiinnostus. Epäilemättä tavoitteena oli saada uutta nostetta talouteen ja edelleen viedä eteenpäin orastavaa luovaa toimintaa. Uusia festivaaleja ja kaupunkitapahtumia syntyi jatkuvasti, ja osa näistä kuten Maailma kylässä, Helsingin juhlaviikot ja juhlaviikkoihin nykyisin kuuluva Taiteiden yö ovat muuntuneet vuosien saatossa pysyviksi ja merkittäviksi instituutioiksi (ks. Silvanto (toim.) 2007).
Erinomaisista lähtöasetelmista huolimatta kaupunki oli kuitenkin lopulta hieman neuvoton yrittäessään hyödyntää kulttuurivuoden mukanaan tuomaa nostetta. Kaupungin kulttuuritoimi ja kulttuurikaupunkisäätiö olivat erillisiä organisaatioita, vaikka tavoitteet olivat tietyllä tapaa yhteisiä. Odotukset olivat korkealla, mutta keinot olivat vanhoja. Myöhemmin toteutetut rakenteelliset muutokset olivat yksi tapa päästä eroon tästä orastavasta kulttuurivuoden krapulasta. Helsingin tapauksessa tämä näkyy hyvin suurissa johtotasolla tehdyissä linjauksissa ja strategioissa. Ajatusmaailman muutosta kuvaa hyvin kaupungin tapahtumayksikön sijoittaminen elinkeinopalveluiden alle.
Keskustelu levisi hallintokunnissa ja kulttuurista tuli kaupunkikehityksen väline (ks. Mäenpää 2005). Matkailumarkkinointi alkoi käyttää hyväkseen suomalaisuuden kulttuurisia erityispiirteitä. Luova hulluus, outous ja hiljaisuus nähtiin kiehtovina pohjoista pääkaupunkia määrittelevinä piirteinä. Markkinoinnissa otettiin entistä enemmän huomioon erilaiset kohderyhmät. Rationaalinen eetos löysi itsestään hulluttelevia piirteitä. Kaupungin tuli jo strategiankin mukaan olla ”fun and functional”. Kaikenlainen sallivuus lisääntyi – kenties näennäisesti, mistä kaupunkihallintoon väistämättä kuuluvaa byrokratiaa kritisoivat tahot ovat halunneet muistuttaa.
Asenneilmasto oli kuitenkin muuttunut. Toimintaa alettiin kehittää mahdollisuuksien ja resurssien kautta sen sijaan että lähdettäisiin kielloista. Tämä oli eräänlainen kädenojennus kaupunkilaisille. Kaupunkilaisille annettiin mahdollisuus vaikuttaa kaupunkielämän kehittymiseen. ”Kaupunki on tässä, käyttäkää sitä”, olisi voinut olla ainakin periaatteellinen ohje helsinkiläisille. Periaatteellinen siksi, että osittain nopean muutoksen johdosta idealistinen asukaslähtöinen kehittäminen oli tietenkin utopiaa.
Kaupungin johdon tasolla alettiin ymmärtää muutoksen väistämättömyys ja sen mukanaan tuomat hyödyt. 2000-lukua leimasi voimakas kansainvälistyminen, toisaalta IT-buumi ja kiristyvä kilpailu osaajista. Kaupungin tuli olla kiinnostava jatkossakin, jotta esimerkiksi luovien alojen mukanaan tuomat uuden kasvun siemenet itäisivät myös tulevaisuudessa.
2000-luvulle tultaessa Helsinki alkoi selvästi kehittyä itseriittoiseksi ja omaleimaiseksi pienoismetropoliksi. Jalansijaa uniikille kaupunkilaisuudelle alettiin viimein luoda tai ainakin sitä alkoi syntyä. 1980 ja 1990-lukujen kulutuskeskeisyydestä tuli arkista – jopa niin arkista, että sen korostaminen ei ollut tarpeellista. Kaupungin oli tärkeää päästä pois muiden kaupunkien, esimerkiksi Berliinin tai Tukholman, varjosta. Hyvien käytänteiden soveltamisessa ei toki ole mitään pahaa, mutta vaikutteet alkoivat kulkea myös toiseen suuntaan. Helsinki alkoi herättää kiinnostusta. Vuosikymmenen lopulla Helsinki nousi useissa kaupunkivertailuissa aivan kärkeen. Tämä oli omiaan kannustamaan kaupunkia aktiivisen kehittämisen jatkamiseen.
Uudenlaisen aktiivisuuden aika
Pasi Mäenpää (2005) pohti kymmenisen vuotta sitten kaupunkiyhteiskunnan sosiaalisuuden painopisteen muutosta. Tämä muutos tapahtui yhteisöistä (community) yhteisiin julkisiin tapahtumiin (urban event) (ks. myös Mäenpää 2007, 185). Nyt kun 2010-luvun puoliväli lähestyy, lienee syytä pohtia, olisiko tässä tapahtunut muutoksia toiseen suuntaan. Kaupunkilaisuus rakentuu yhä enemmän alhaalta ylöspäin, ja näin yksilöistä ja yhteisöistä – yksilöistä muodostuneina kollektiiveina – tulee kehityksen keskeisiä moottoreita.
Jopa yhden ihmisen aktiivinen toiminta voi siirtyä yhteisöjen kautta pysyviinkin muutoksiin. Tämänkaltainen ilmiö on nähtävissä esimerkiksi katuruoan kohdalla. Kaupunki organisaationa ei voi ottaa kunniaa niinkin näennäisen älyttömästä ajatuksesta kuin katuruokakulttuurin kehittämisestä pohjoiseen pääkaupunkiin. Kovin uskottavaltahan tällainen ajatus ei lähtökohtaisesti kuulosta. Sen sijaan kaupunki voi olla ylpeä ymmärtävästä asenteesta ja siitä, että se on havainnut uuden erittäin nopeasti kehittyneen ilmiön ja tarttunut aktiivisesti toimeen.
Ruokakulttuurin uusi nousu on ammentanut paljon toisesta laajemmasta ilmiöstä – kasvavasta kiinnostuksesta väliaikaistiloja kohtaan. Tilojen tarjoaminen väliaikaiselle toiminnalle on juuri sitä, missä julkisen sektorin sallivaa ja aktiivista asennetta tarvitaan. Positiivisen energian voi tukahduttaa helposti, mutta myös toisin päin. Parhaimmillaan kaupunki organisaationa voi olla hyvinkin aktiivinen ja markkinoida tiloja kulttuuritoimijoille ja edelleen puuttua byrokraattisiin epäkohtiin.
Toiminnan mahdollistaminen lieneekin juuri se asia, mihin kaupunkiorganisaatioon kohdistuvat odotukset useimmiten liittyvät. Hyvä esimerkki onnistuneesta toiminnasta on World Design Capital -projektina vauhtiin päässyt Teurastamon alue. Taustalla vaikuttaneella Helsingin ruokakulttuuristrategialla on sormensa pelissä myös Senaatintorin eteläpuolisten kortteleiden elävöittämisessä.
Vastaavia tapauksia löytyy useita. Julkinen sektori on loistava kohde kritiikille, saahan se rahoituksensa verotuloista. Varmasti kritiikille on aihetta, mutta positiivista kehitystä edistäneistä esimerkeistä ei paljon puhuta, eikä niistä välttämättä tiedetä. Sompasaaren rannasta purettu pop up -sauna tai katuruokabuumin yhden edeltäjän, Camionnette-pakettiauton kohtaamat ongelmat muistetaan sen sijaan hyvin.
Kaupungin on siis profiloiduttava sallivaksi kumppaniksi. Esiin noussut uudenlainen aktiivisuus on ymmärrettävä positiivisena moottorina ja imagoetuna. Tällä hetkellä kaikkein kaupunkikulttuuria kehitetään kaikkein voimakkaimmin sisältäpäin ja toimijoina ovat nimenomaan kaupunkilaiset (ks. Hernberg (toim.) 2012), ja juuri tämä näyttää olevan keskeinen osa uutta Helsinkiä.
Helsinki on muuttunut nopeasti sellaiseksi kaupungiksi, joka on jo esikuvana toisille kaupungeille. ”Mutta kun Berliinissä” -asetelma on väistymässä. Rakenteet kuitenkin jarruttavat vielä kehitystä. Näkisin, että Helsingissä kaupunkikulttuurin henki on havaittavaa todellisuutta pidemmällä. Hyvä esimerkki tästä on vastikään järjestetyn Streat Helsinki -katuruokatapahtuman kaikki yllättänyt suosio. Kun aiemmin kenties kysyntä seurasi tarjontaa, tilanne on nyt kääntynyt osittain ympäri. Tämä on asia, jonka ymmärtäminen on keskeistä. Monissa tapauksissa rakenteet, jotka väistämättä rajoittavat tarjontaa, tulevat perässä. On tärkeää yrittää estää yleisen ilmapiirin muuttumista varautuneeksi ja kieltäväksi.
Uusia tapahtumia syntyy jatkuvasti ja pitkälti ruohonjuuritason tekijöiden motivaation vauhdittamana. Erilaisia festivaaleja on Helsingissä luultavasti enemmän kuin koskaan. Keskusta on jo vakiinnuttanut paikkansa suurten festivaalien ympäristönä, ja myös uusia sijainteja on esimerkillisesti hyödynnetty. Osa ”vaihtoehtofestivaaleista” on kasvanut niin suuriksi, että niille on syntynyt omia vaihtoehtofestivaaleja. Flow-festivaali on nykyisin yksi Suomen suurimmista festivaaleista, ja keskellä Kalliota järjestettävä Kuudes Aisti on nyt ottanut Flown paikan vaihtoehtofestivaalina. Koko festivaalikenttä on polarisoitunut voimakkaasti. Esimerkiksi Tuska, Hustle HKI tai Weekend Festival ovat kansainvälisestikin merkittäviä oman genrensä edustajia, mutta ne eivät juuri näy katukuvassa. Hietaniemen rannalla taas on jo muutamana vuonna järjestetty valtavia musiikkifestivaaleja, mikä on saattanut tulla suurelle yleisölle yllätyksenä.
Alueellisesta näkökulmasta festivaalit ja tapahtumat ovat tärkeitä. Kaupunginosafestivaalit osoittavat että elämää on myös keskustan ulkopuolella. Pysyviä rakenteita ei kuitenkaan varsinaisen kantakaupungin mittakaavassa vielä ole. Merkittävimmät kaupunkikulttuureja edustavat festivaalit ja tapahtumat sijoittuvat edelleen kantakaupunkiin, ja kuten edellä esitettiin, tilanne on 2000-luvulla ajautunut vain lisää tähän suuntaan.
Joidenkin näkemysten mukaan käänne keskustakeskeisyydessä on kuitenkin tapahtumassa (Vaattovaara 2011, 216) ja ehkäpä näin myös kaupunkikulttuurien kehityksen näkökulmasta. Tästä on nähtävissä jonkin verran empiirisiä merkkejä: Kivijalkakauppoja ja pieniä kahviloita ja ravintoloita syntyy jatkuvasti lisää laajenevaan toiminnalliseen kantakaupunkiin, mutta nyt on nähtävissä pieniä signaaleja siitä, että tällaista pienimuotoista toimintaa tulisi vähitellen myös kantakaupungin ulkopuolelle. Kaupunkielämän näkökulmasta kiinnostava ja elävä kaupunki on siis laajenemassa. Itäkeskuksen Café Stoassa tarjoillaan ”kalliolaista” viikonloppubrunssia, Rastilan kartanoon avataan Ravintola Lähiö, ja keskustaa lähempänä esimerkkinä, levottomanakin pidetty Sörnäisten metroaseman ympäristö on yksi uuden katuruokabuumin alueellisia vetureita.
Uusi kypsempi Helsinki?
Tapahtumia siis tietenkin tarvitaan. Ne elävöittävät kaupunkia ja kaupunginosia ja lisäävät kiinnostusta kaupunkia ja sen tarjontaa kohtaan. Toisaalta ne luovat työ- ja kehittymismahdollisuuksia eri alojen ammattilaisille. Tästäkin huolimatta elinkeinopolitiikka ja siihen liittyvät tavoitteet pitäisi pystyä erottamaan kaupunkikulttuurin syvien rakenteiden kehityksestä.
Kaupunkikulttuurin kehitys on nyt huimaa. Voidaanko sanoa, että Helsinki on kypsynyt? Onko enää tarvetta titteleille? Jos ruohonjuuritasoa ei pyritä aktiivisesti tavoittamaan, lähtökohdan tulisi olla entistä selkeämmin ja aidommin elinkeinopolitiikassa ja turismin kehittämisessä. Urbaani identiteetti ei synny torneista huutelemalla eikä kaupunki muutu kiinnostavaksi yksinomaan olemassa olevia instituutioita kehittämällä ja tukemalla.
Helsinki on viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana muuttunut Eurooppaan kurkottelevasta kaupungista itsestään tietoiseksi omaleimaiseksi kaupungiksi. Näyttää siltä, että helsinkiläiset eivät välttämättä kaipaa kaupungilleen statuksia, enkä ole varma kaipaako niitä lopulta kaupunki organisaationakaan. Kaupunkilaiset kaipaavat viihtyisää kaupunkia ja mahdollisuuksia vaikuttaa oman kaupungin rakentamiseen entistä viihtyisämmäksi. Tällainen kaupunki näyttää olevan kiinnostava myös ulkopuolisten silmissä.
Kaupunkilaisten näkemykset käyvät hyvin ilmi esimerkiksi World Design Capital -vuotta koskevasta tunnettuustutkimusaineistosta (Mustonen 2011–2013). Kaupunkimarkkinointi sai kenties uuden herätyksen WDC-hankkeesta, mutta kaupunkilaisten mielipiteet olivat pääasiassa neutraaleja. Hankkeeseen suhtauduttiin intohimottomasti ja kouluarvosanaksi annettiin 6,6. Merkkivuosi jäi etäiseksi osittain varmaan juuri siksi, että kaupunkilaiset haluavat ennen kaikkea ruohonjuuritason matalan kynnyksen kaupunkikulttuuria.
Pidemmän aikavälin ennustaminen on hankalaa, mutta historiaa loogisesti tarkastelemalla lienee selvää, että salliva kehityskulku jatkuu talouden suhdanteista ja poliittisista voimasuhteista riippumatta. Jäykätkin rakenteet pystyvät muuttumaan tarvittaessa nopeasti. Kukaan ei tiedä, millä aikataululla esimerkiksi terassien aukioloajat löysentyvät, mutta on vaikeaa kuvitella terassien sulkeutuvan kesällä klo 22 tulevaisuuden Helsingissä vaikkapa vuonna 2024. Yhtä todennäköistä on, että viinipullon voi jossain vaiheessa lähitulevaisuutta ostaa ravintolasta mukaan. Kaikki nämä ilmiöt ovat jo jossakin muodossa olemassa, vaikka ne eivät vielä näy kaupunkikuvassa. Kyse ei ole enää heikoista signaaleista. Rakenteet rikkoutuvat ja toisaalta niitä kursitaan kokoon uudella tavalla. Tämä tekee kaupungista kaupungin.
Pekka Mustonen on Helsingin kaupungin tietokeskuksen erikoistutkija.
Lähteet:
Helin, Mika (2014) Luvallinen graffiti Helsingissä. Helsingin kaupungin tietokeskus. Helsinki.
Hernberg, Hella (2012, toim.) Helsinki Beyond Dreams. Actions Towards A Creative And Sustainable Hometown. Urban Dream Management. Helsinki.
Lindbom, Taru. & Mustonen, Pekka (2014) Creative districts of Helsinki. Teoksessa: Marques, Lénia and Richards, Greg (toim.) Creative districts around the world. Breda: CELTH / NHTV. (ilmestyy)
Mikkonen, Jani (2004) Riimi riimistä. Suomalaisen hiphopmusiikin nousu ja uho.Otava. Keuruu.
Mustonen, Pekka (2011-2013) World Design Capital Helsinki 2012 -hankkeen tunnettuustutkimusaineisto. Helsingin kaupungin tietokeskus. Helsinki.
Mäenpää, Pasi (2000) Viihtymisen kaupunki. Teoksessa: URBS. Kirja Helsingin kaupunkikulttuurista, s. 17-31. Helsingin kaupungin tietokeskus. Helsinki.
Mäenpää, Pasi (2005) Narkissos kaupungissa. Kuluttaja-kaupunkilainen ja julkinen tila. Tammi. Helsinki.
Mäenpää, Pasi (2007) Festivaalit ja kaupunkipolitiikan uusi kulttuuripuhe. Teoksessa: Silvanto, Satu (2007, toim.) Festivaalien Helsinki. Urbaanin festivaalikulttuurin kehitys, tekijät ja kokijat, s. 182-192. Helsingin kaupungin tietokeskus ja Helsingin kaupungin kulttuuriasiankeskus. Helsinki.
Mäkelä, Johanne & Rajanti, Taina (2000) Cafeistuminen. Teoksessa: URBS. Kirja Helsingin kaupunkikulttuurista, s. 55-71. Helsingin kaupungin tietokeskus. Helsinki.
Ruoppila, Sampo & Cantell, Timo (2000) Ravintolat ja Helsingin elävöityminen. Teoksessa: URBS. Kirja Helsingin kaupunkikulttuurista, s. 35-53. Helsingin kaupungin tietokeskus. Helsinki.
Silvanto, Satu (2007, toim.) Festivaalien Helsinki. Urbaanin festivaalikulttuurin kehitys, tekijät ja kokijat. Helsingin kaupungin tietokeskus ja Helsingin kaupungin kulttuuriasiankeskus. Helsinki.
Vaattovaara, Mari (2011) Suuri murros kaupunkirakenteen kehityksessä. Teoksessa: Cantell, Timo & Lahti, Tero (2011, toim.) Helsinki tiedon kohteena. Helsingin kaupungin tietokeskus 100 vuotta. Helsingin kaupungin tietokeskus. Helsinki.