Lauttasaaren ulkopuolella sijaitsee alle hehtaarin suuruinen kivikkoinen saari, jolla pesi aiemmin nimensä mukaisesti satoja tiiroja. Pienuudestaan huolimatta Tiirakarina tai -luotona tunnettu saari on merkittävä paikka Helsingin historiassa: siitä tuli kaupungin ensimmäinen virallinen luonnonsuojelualue vuonna 1946. Tässä artikkelissa pyrimme selvittämään, miten Helsingin harvoja suhteellisen luonnontilaisia alueita arvotettiin, hyödynnettiin ja mahdollisesti suojeltiin 1800-luvun lopulta aina suureen alueliitokseen ja sitä seuranneeseen Tiirakarin rauhoitukseen.
Ympäristöhistoria tutkii ihmisen ja muun luonnon välistä vuorovaikutusta ajassa. Helsinki on yksi harvoista kaupungeista, jonka ympäristöhistoriaa on tutkittu laajalti. Helsinki on tätä kirjoitettaessa edelleen ainoa kaupunki maailmassa Pohjois-Amerikan ulkopuolella, jonka 1800- ja 1900-lukujen ympäristöhistoriaa on selvitetty systemaattisesti monitieteisestä näkökulmasta (Laakkonen, Laurila 1999; Laakkonen, Laurila, Kansanen, Schulman, 2001). Etenkin Helsingin ympäristön saastumisen ja suojelun historiaa on selvitetty laaja-alaisesti niin ilman, vesien, maaperän, jätteiden kuin melun näkökulmasta (Laakkonen 2001, Nygård 2004, Ampuja 2007, Schönach 2008, Hannikainen 2018).
Vahvasta ympäristöhistorian tutkimusperinteestä huolimatta Helsingin luonnonsuojelun historiaa on tutkittu huomiota herättävän vähän. Suurin osa viheralueiden tutkimuksesta on keskittynyt kaupunkipuistoihin, joita on tarkasteltu pääasiassa puistosuunnittelunideologian, taide- tai kulttuurihistorian näkökulmasta (esim. Knapas 1980, Häyrynen 1994, Hautamäki 2016). Helsingin puistoja ja muita viheralueita ei kuitenkaan ole tarkasteltu luonnonsuojelun historian näkökulmasta. Tarkastelemme lyhyesti kahta kysymystä: miten kaupungin erilaisia luontoalueita arvotettiin ja hyödynnettiin sekä mitä niistä mahdollisesti ehdotettiin suojeltaviksi?
Kansanpuistot
Helsingin ensimmäiset puistot rakennettiin käytännössä valtaapitävän ruotsinkielisen porvariston ehdoilla ja ne sijoittuivat pääasiassa kaupungin keskustaan, jossa ylä- ja keskiluokka asuivat. Hyviä esimerkkejä näistä alueista on Esplanadin puisto, Säätytalon puisto sekä osin Kaivopuistokin. Keskustan puistojen käyttötavat rajoitettiin lähinnä kävelyihin tietyillä poluilla, istuskeluun puistojen penkeillä tai ravintoloissa (Kopomaa 1995, 14–15). Kalliiden ja näyttävien istutusten suojelemiseksi sekä säädynmukaisen ympäristön ylläpitämiseksi vahdit pitivät kaupunginpuistoissa tiukkaa kuria. Kesällä etenkin yläluokka ja ylempi keskiluokka saattoi kuitenkin käyttäytyä vapaammin yksityisillä kesähuviloillaan Helsingin ja Uudenmaan saaristossa.
Mutta myös muut ihmiset kaipasivat luontoon. Järjestäytyneen työväenluokan ja aiempaa demokraattisemman kunnallishallinnon nousu 1800-luvun lopulla nosti esille kysymyksen kaupunkien luontoalueiden käytön tasapuolisuudesta (Peck 2006, Fisher 2015). Luonnossa virkistäytymisen tarve oli suurin nimenomaan työväestön piirissä, josta suurin osa asui ahtaissa asunnoissa kaupungin saastuneimmissa kortteleissa Pitkänsillan toisella puolen. Pääosin ylempien luokkien käyttöön perustetut puistot sijaitsivat keskustassa kaukana työväen asuinalueista (Laakkonen, Linna 2006, Åström 1957, 261). Niiden valvottu ilmapiiri ei myöskään tyydyttänyt työväestöä, jolla ei ollut aluksi kesälomia saati kesänviettopaikkoja käytettävissään. Vuonna 1901 Koiton Veljeys-piirin lehdessä epäoikeudenmukaista tilannetta seuraavasti:
“—useat isänmaalliset puhujat — kertoivat että ihminen kaikista eniten kaihoaa kesää, jolloin saa täysin siemauksin nauttia isänmaamme suloisesta ja hurmaavasta luonnosta josta Suomi äiti antaakin jokaisen poikansa ja tyttärensä nauttia ilman eroitusta!” (Haapanen, 1999, 82.)
Työväenjärjestöt alkoivat esittää kaupunginhallinnolle vaatimuksia omien alueiden saamisesta virkistäytymiseen Helsingin luonnossa. Vaatimusten tuloksena kaupunki alkoi perustaa alueelleen niin sanottuja kansanpuistoja erityisesti kaupungin lähialueille (Häyrynen 1994). Venäjän vallan aikana perustettiin Korkeasaari (1862, eläintarha 1888), Seurasaari (1889) ja lahjoituksena saatu Tullisaari (1906). Seuraava kansanpuistojen perustamisaalto tuli 1920-luvulla, jolloin perustettiin työväestön jo pitkään käyttämä Mustikkamaa (1921), Mustasaari (1927), Varsasaari (1928), Pihlajasaari (1929) ja Lauttasaaren länsipää (1929). Neljä kansanpuistoa näki päivänvalon 1930-luvulla: Hietaniemi (1930), Kivinokka (1931), Satamasaari (1934) ja Uunisaari (1934) (Kertomus Helsingin kunnallishallinnosta 1937, 309).
Kansanpuistot erosivat keskustan puistoista monella tavalla. Useimmat kansanpuistot sijaitsivat saarissa, jotka olivat säilyneet pääosin rakentamattomina. Niihin kuljettiin soutamalla, purjehtimalla, moottoriveneillä, kaupungin yhteysaluksilla ja talvisin jäitse. Muihin pääsi kävelemällä, polkupyörällä tai linja-autolla. Siinä missä keskustapuistot olivat ruotsinkielisen porvariston aluetta, kansanpuistoista tuli maaseudulta muuttaneen suomen- ja ruotsinkielisen rahvaan ja niiden työväenjärjestöjen valtakuntia. Myös keskiluokka hyödynsi tiettyjä kansanpuistoja, joita luonnehti ”suurempi vapaus” verrattuna keskustan puistoihin (Knapas 1980, 90). Niissä ei ollut juurikaan kukka- ja pensasistutuksia tai nurmikenttiä, joita tuli varoa, vaan ne muodostuivat pohjimmiltaan Helsingin alueen alkuperäisestä luonnosta ruovikkoineen, rantakallioineen, männikkökankaineen ja kanervikkoineen, jonne saattoi heittäytyä lepäämään kenenkään estämättä ja vahtimatta.
Useissa kansanpuistoissa saattoi myös sytyttää nuotioita, mikä teki mahdolliseksi kahvien keittämisen sekä maidon tai ruuan lämmittämisen perheelle. Päiväretkien lisäksi joissakin kansanpuistoissa saattoi myös leiriytyä ja yöpyä, mikä oli kaupungin viheralueilla ennenkuulumatonta. Ensin kävijät nukkuivat narun varaan viritettyjen vilttien suojassa, sitten teltoissa ja lopulta pahvimajoissa. Rannoilla veneiltiin, ongittiin ja nautittiin auringosta. Useimmat kaupungin uimarannoista sijaitsivat kansanpuistoissa, joiden suhteellisen puhtaissa vesissä käytiin pesulla, kastautumassa ja uimassa. Jos vain mahdollista, harjoitettiin myös vapaa-ajan kalastusta, pääasiassa onkimista. Joissain kansainpuistoissa oli maapalstoja, joita oli mahdollista viljellä vihanneksia, marjoja tai koristekasveja kotitaloustarpeisiin. Kaupunki rakensi puistoihin kulkuteitä, vesi- ja sähköjohtoja, huusseja, kioskeja ja ravintoloita.
Suuremmissa kansanpuistoissa ryhdyttiin järjestämään mittavia joukkotapahtumia sekä kansanjuhlia. Ennen toista maailmansotaa Helsingin kansanpuistoissa saattoi juhannuksena olla yhteensä 100 000 ihmistä. Kansanpuistot mahdollistivat työväestölle kiireettömän yhdessäolon luonnon helmassa leikkeineen, urheilu- ja kulttuuritapahtumineen. Niissä tarinoitiin, näyteltiin, musisoitiin, laulettiin ja tanssittiin. Kansanpuistojen suojaisat saarekkeet tarjosivat illan hämärässä suotuisan mahdollisuuden myös juhlimiseen, alkoholijuomien nauttimiseen, tutustumiseen vastakkaiseen sukupuoleen, seurusteluun ja seksinkin harjoittamiseen. Kansanpuistoille oli luontaista luonnon moninaiskäyttö ihmisten parhaaksi.
Toiseen maailmansotaan mennessä Helsingissä oli kaikkiaan 13 kansanpuistoa. Lisäksi väestön käytössä oli myös muita luonnonkauniita alueita, kuten Sompasaari, Kyläsaari (Tikkanen 1999) ja Vanhankaupunginlahden alue. Yhteistä kansanpuistoille oli se, että ne sijaitsivat luonnonkauniilla paikoilla, joissa oli kaupungin ylläpitämiä peruspalveluja, jotta suuri yleisö saattoi käydä, olla ja viihtyä niissä. Ei ole ihme, että 1930-luvulla lopulla kansanpuistoissa kävi kesäisin yli miljoona helsinkiläistä (Kertomus Helsingin kunnallishallinnosta 1937, 309) – mikä oli monin verroin enemmän kuin missään muussa luontokohteessa koko Suomessa yhdessä tai erikseen.
Kansanpuistojen valvojan toimeen oli jo vuonna 1919 yhdistetty myös luonnonsuojelu, mikä kertoo näiden alueiden luonnon merkityksestä Helsingille (Palmgren 1922). Kansanpuistoilla onkin ollut ensiarvoisen tärkeä merkitys kaupunkien luontoalueiden arvostamiselle, laajamittaiselle käytölle, kaupunkilaisten terveydelle ja hyvinvoinnille ja näiden alueiden osittaiselle suojelulle sekä luonto- että virkistysarvojen säilyttämiseksi. Viljo Erkamo, joka toimi Helsingin yliopiston kasvitieteen dosenttina, tunnusti tämän seikan. Vuoden 1949 ehdotuksessaan Helsingin seudun luonnonsuojelukohteiksi hän kirjoitti, että kansanpuistojen perustaminen on ollut ainakin ”tietyssä mitassa” luonnonsuojelun ajatuksen toteuttamista näiden yhdistäessä luonnonkauneuden ja ihmisten viihtyisyyden (Erkamo 1949, 8).
Luonnonsuojelualueiden hidas kehitys
Kansanpuistojen suuresta suosiosta huolimatta ne eivät vastanneet klassisen luonnonsuojelualueiden ihannetta: koskemattoman luonnon vaalimista. Kansallispuistoideologiasta näkemyksensä ammentava klassinen luonnonsuojeluaate
hyödynsi kansallisromanttista ”herkistymistä” luonnolle pyrkien samalla tunnistamaan ja suojelemaan maisemallisesti merkittäviä alueita. Toisaalta se perustui luonnontieteelliseen asiantuntemukseen: lajistotutkimukseen ja uhanalaisten alueiden ja eliöiden löytämiseen ja suojelemiseen. Klassisen luonnonsuojelun päätavoite oli kansallispuistoideologian mukaisesti kansallinen, ei paikallinen luonnonsuojelu. Lähtökohtaisesti kaupunkia tai kuntaa ei edes mielletty merkittäväksi toimijaksi, vaan suojelutehtävä lankesi kuin luonnostaan valtiovallalle. Klassisen luonnonsuojelun ja modernin kaupungin ristiriita oli ilmeinen.
Vanhankaupunginlahdesta tuli erinomainen esimerkki luonnon moninaiskäytöstä kaupungissa ja klassisen luonnonsuojeluaatteen soveltamisen vaikeuksista. Kun itäisen Helsingin kasvava työväestö alkoi etsiä vapaa-ajanviettopaikkaa lähistöltä, löytyivät lähes ainoat vapaat alueet matalan Vanhankaupunginlahden rannalta. Aluetta käytettiin tuolloin maatalouden harjoittamiseen, kalastukseen, lintujen metsästykseen ja munittamiseen, tukkien uittamiseen ja varastointiin sekä jätevesien päästöaltaana. Täältä työväen ja raittiusväen järjestöt vuokrasivat virkistyskäyttöön alueita, jonne ne rakensivat jäsentensä käyttöön talkoilla suuriakin rakennuksia, kuten Lammassaaren Pohjolan pirtin (Haapanen 1999). Lahdelta löytyi ”lukuisia luonnonihania paikkoja”, joissa tuhannet ihmiset alkoivat viettää vähää vapaa-aikaansa. Kun Helsingin laajenemiseen liittyvät suurisuuntaiset teollistamissuunnitelmat uhkasivat 1910-luvun alussa Vanhankaupunginlahden aluetta, sitä ehdotettiin kansanpuistoksi (Työmies 1912). Kansanpuistoilla oli siten työväestönkin mielestä selkeä kaupunkiluontoa suojeleva tarkoitus.
Vanhankaupunginlahden rakentamissuunnitelmat raukesivat ja sen maine linnustoltaan monipuolisena ja arvokkaana alueena kasvoi. Ensimmäisen maailmansodan melskeissä vuonna 1917 luonnontieteellinen seura Societas pro Flora et Fauna Fennica ehdotti Helsingille niin kunnallisen luonnonsuojelulautakunnan perustamista kuin lahden pohjukan suojelemista etenkin alueen linnuston turvaksi niin venäläisiltä sotilailta kuin lähialueen asukkailta, joita sodan aiheuttama elintarvikepula kiusasi yhtäläisesti. Vanhankaupunginlahden pohjukan päätyminen kaupungin vuokramaaksi 1917 johtikin ehdotukseen erillisen linnustonsuojelualueen perustamiseksi (Erkamo 1949). Lahden pohjukan suojelu toteutui käytännössä yksityisen maanvuokraajan, kaupungin palomestari G. M. Waseniuksen, päättäväisenä toimina: hän esti metsästyksen vuokra-alueellaan 1920- ja -30-luvuilla. Helsingin Sanomat julkaisi lähestulkoon vuosittain Vanhankaupunginlahden pohjukan metsästyskieltoilmoituksia. Vuoden 1925 ilmoitus toimi selkeänä osoituksen alueen haltijan näkemyksestä: ”Yleisöä muistutettakoon täten, että kaikki metsästys ja muu ammuskelu Vanhankaupunginlahdella sekä siihen rajoittuvissa lahdissa ja vesialueilla, jotka kuuluvat Wiikin Latokartanoon ja Herttonäsiin, on laillisen vastuun uhalla kielletty.” (HS 1925). Kiellon tehokkuudesta kertoivat mitä ilmeisimmin lintuharrastajien kirjoittamat lehtikirjoitukset, joiden mukaan juuri Waseniuksen ylläpitämä metsästyskielto oli rauhoittanut alueen, minkä seurauksena sen lintukannat olivat runsastuneet (HS 1934).
Huoli Vanhankaupunginlahden pohjukan kohtalosta nousi uudelleen ajankohtaiseksi palomestarin kuoltua 1939. Helsingin Sanomat kirjoituksen otsikko katsoi aiheelliseksi kysyä ”Tuhoutuuko Vanhankaupunginlahden linnusto?”. Kirjoituksen mukaan ainoaa oikea tapa vaalia edesmenneen palomestarin perintöä oli julistaa lahdenpohjukka luonnonsuojelualueeksi (HS 1939). Huoli ei ollut täysin aiheeton, sillä syyskuussa 1940 Helsingin kaupunginhallitus sai käsiteltäväkseen ratsumestari A. de Pradon pyynnön metsästyksen sallimisesta myös Vanhankaupunginlahdella. Vaikka kaupunginhallitus kiinteistölautakunnan lausunnon perusteella hylkäsi hakemuksen, se ei edistänyt lahden suojelua mitenkään merkittävästi (Kaupunginhallitus 1940a, 1940b). Käytännössä koko jatkosodan ajan Vanhankaupunginlahden linnustoa verotettiin ampumalla ja munittamalla kaupungin viranomaisten siihen puuttumatta (Lehtonen 1946). Toisaalta kyseinen tilanne oli yleinen Suomen muissakin kaupungeissa sota-ajan elintarvikepulan seurauksena. Kuitenkin lähes välittömästi rauhan palattua kaupunki alkoi suunnitella Vanhankaupunginlahden rauhoittamista (Kaupunginhallitus 1947).
Ehdotukset uusiksi luonnonsuojelualueiksi eivät kohdistuneet vain Vanhankaupunginlahteen. Societas pro Fauna et Flora Fennica-seura ehdotti marraskuussa 1938 pienen, vain puolen hehtaarin laajuisen, luonnonsuojelualueen perustamista Stansvikin kartanon alueelle Laajasaloon. Tavoitteena oli säilyttää vanhan kaivosalueen yksi kallioseinämä tieteellisenä tutkimuskohteena luonnontutkijoiden ja -harrastajien tarpeisiin. Kaupungin lautakunnista kiinteistölautakunta ja yleisten töiden lautakunta suhtautuivat ehdotukseen myönteisesti. Kiinteistölautakunta ehdotti jopa luonnonsuojelualueen laajentamista todeten Helsingin aseman yliopistokaupunkina osaltaan edellyttävän tieteelliseen tutkimukseen soveltuvan harvinaisia kasveja kasvavan alueen suojelua. Sitä vastoin satamalautakunta ehdotti virallisen päätöksen lykkäämistä suunnitteilla olevan öljysataman suunnitelmien valmistumiseen asti. Lopulta kaupunginhallitus päätti jättää ehdotetun luonnonsuojelualueen perustamatta. Se katsoi kaupungin edun edellyttävän alueen vapaata suunnittelua uutta öljysatamaa varten (Kaupunginhallitus 1941a, 1941b). Ehdotuksesta annetut lausunnot osoittivat luonnonsuojeluaatteen kuitenkin saavuttaneen ymmärrystä myös kaupunginhallinnossa, vaikka kaupungin tarve öljylle osoittautui luonnonsuojelua merkittävämmäksi.
Rauhan palattua ja suuren alueliitoksen toteuduttua toukokuussa 1946 Helsingin kaupunginhallitus sai käsiteltäväkseen Lauttasaaren merilintusuojeluyhdistyksen ehdotuksen aiemmin Huopalahden kuntaan kuuluneiden Lauttasaaren edustan saarien – Taxnäsgrundin (Tirgrund) ja Lemisholmenin – sekä Bruksvikenin alueen suojelemisesta ”vesilintukannan
säilyttämistä ja lisääntymistä varten”. Ehdotusta puolsivat niin valtion luonnonsuojeluvalvoja, Uudenmaan lääninhallitus, merenkulkuhallitus, maatalousministeriön asutusasiainosasto, Huopalahden kunnanvaltuusto, Huopalahden piirin nimismies kuin Helsingin kaupungin urheilu- ja retkeilylautakunta. Tosin kiinteistölautakunta totesi Bruksvikenin merkityn asemakaavan täyttöalueeksi, mistä syystä se ehdotti kaupunginhallitukselle varausta ehdotetun suojelualueen purkamiseksi, mikäli se haittaisi asemakaavoitetun alueen rakentamista. Kaupunginhallituksen esitys eteni kaupunginvaltuuston käsittelyyn, joka hyväksyi ehdotuksen vuonna 1946 ja maihinnousu saarelle kiellettiin kesäisin. (Kaupunginvaltuusto 1946). Päätös annettiin sen jälkeen tiedoksi Uudenmaan lääninhallitukselle, joka vahvisti Taxnäsgrundin saaren eli Tiirakarin luonnonsuojelualueeksi lokakuun 14. päivä 1948 (Kertomus Helsingin kunnallishallinnosta 1948, 105).
Klassinen luonnonsuojelu oli siten saanut ensimmäisen jalansijansa Helsingissä. Tämän jalansijan koko, noin yksi hehtaari, on kuitenkin hyvä suhteuttaa Helsingin kaupungin kansanpuistojen kokonaispinta-alaan, joka oli tuolloin yli 225 000 hehtaaria.
Johtopäätökset
Klassinen luonnonsuojelu, joka kehittyi ylä- ja keskiluokan piirissä, on kautta historiansa keskittynyt erämaiden ja luonnonmuistomerkkien suojeluun. Luonnonsuojelun kehitys kaupungeissa on jäänyt vähemmälle huomiolle tähän asti. Syynä tähän on se, että esimerkiksi kansanpuistot eivät edustaneet klassista luonnonsuojelua, vaan jotain aivan muuta – urbaania sosiaalipolitiikkaa, jossa luonto oli keskiössä. Demokratisoituva teollisuuskaupunki oli vastuussa asukkailleen, aluksi sen varakkaimmille yhteiskuntaluokille, sitten hitaasti myös määrältään suurimmille luokille, ja siksi urbaani luontopolitiikka perustui alusta saakka luonnon sosiaalisille merkityksille ja kaupunkiluonnon moninaiskäytölle.
Luonnon sosiaalihistoria avaa laajoja näkymiä kaupunkien erityisoloissa muovautuneen oman, erityisen luontosuhteen tarkastelulle. Koska ihminen on kaupungeissa valtalaji, voi ihmiskeskeistä lähestymistapaa ja kaupunkiluonnon tarkastelua eri sosiaaliryhmien kannalta pitää perusteltuna ja hedelmällisenä näkökulmana kaupungin erilaisten luontoalueiden ja -suhteiden historiallisen muotoutumisen avaamiseen. Luonnon sosiaalihistorian näkökulmasta katsoen luonnonsuojelualueen käsite on vain yksi osa ja vaihe kaupunkien luontoalueiden käytön ja suojelun historiasta. Klassista luonnonsuojelua olennaisempaa on kaupunkiluonnolle katsottu olevan sen saavutettavuus, moninaiskäyttö, suuret kävijämäärät ja maisemalliset arvot. Työväestö ja luonto kohtasivat toisensa kansanpuistoissa, joiden perustamisen myötä työväen erityinen luontosuhde ja -kulttuuri alkoi muodostua niin Helsingissä kuin myöhemmin Suomen muissa kaupungeissa. Myös kasvava osa keskiluokasta hyödynsi kansanpuistojen palveluita.
Helsingin luonnonsuojelun historiaa ei voi juuri lähestyä klassisen luonnonsuojelun näkökulmasta, koska se on käsitteenä liian kapea kuvaamaan ja selittämään kaupunkien luonnonsuojelun kehitystä ja ominaispiirteitä. Kaupungissa ei ole maantieteellisesti eristyneitä alueita lukuun ottamatta mahdollista sulkea julkisia alueita pitkäksi aikaa kaupunkilaisilta tai muulta käytöltä. Hyvä esimerkki kaupunkiluonnon moninaiskäytöstä on Vanhankaupunginlahti, joka oli vanhastaan maatalousaluetta, sitten tuhansien työläisten kesänviettoalue ja lopulta lintujensuojelualue – kaikkea tätä erikseen ja samaan aikaan. Tiiraluodosta lähtien Helsingin klassista luonnonsuojelualuetta edustaneet paikat ovat olleet pääasiassa pieniä luonnon sirpaleita, jotka ovat sijainneet vaikeakulkuisissa paikoissa kuten saarissa ja kosteikoissa: kaupungissa luonnonsuojelu ulkoistettiin.
FT Matti O. Hannikainen on tutkijatohtori Helsingin yliopiston kulttuurien tutkimuksen osastolla. Artikkeli on kirjoitettu osana Suomen Akatemian tukemaa hanketta Luonto historiassa, kulttuurissa ja taiteessa (SA 278008).
VTT, dosentti Simo Laakkonen on maisemantutkimuksen yliopistonlehtori Turun yliopistossa. Artikkeli on osa valmisteilla olevaa kirjaa Suomen kunnallispuistojen historiasta.
Kirjallisuus:
Ampuja, Outi (2007): Melun sieto kaupunkielämän välttämättömyytenä. Melu ympäristöongelmana ja sen synnyttämien reaktioiden kulttuurinen käsittely Helsingissä. Helsinki: SKS.
Erkamo, Viljo (1949). Ehdotus Helsingin seudun luonnonsuojelualueiksi. Helsinki: Helsingin seutukaavaliitto.
Colin Fisher (2015): Urban Green: Nature, Recreation, and the Working Class in Industrial Chicago. Chapel Hill: University of North Carolina Press.
Haapanen, Eero (1999): Punainen Vanhankaupunginlahti. Sörnäisläisten kesäelämää. Kirjassa: Nokea ja pilvenhattaroita. Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa. Toim. Laakkonen Simo, Laurila Sari ja Rahikainen Marjatta. Helsingin kaupunginmuseo, Narinkka, 78-104.
Hannikainen, Matti O. (2018): "Sanovat sitä keinomäeksi" - Paloheinän ja Haltialan täyttömäet ratkaisuina Helsingin ylijäämäongelmaan. Terra 130: 1, 3–16.
Hautamäki, Ranja (2016): Kartanot kaupungissa. Helsingin kartanoympäristöjen kaupunkimaistuminen, säilyttäminen ja yhteensovittaminen kaupunkirakenteeseen. Espoo: Aalto-yliopisto.
Helsingin Sanomat (HS) (1925): Metsästyskielto, 15.8.1925, 9.
(1934): Vanhankaupunginlahden lintukanta lisääntynyt, 20.6.1934, 7
(1939): Tuhoutuuko Vanhankaupunginlahden luonto, 30.7.1939, 28.
Häyrynen, Maunu (1994): Maisemapuistosta reformipuistoon. Helsingin kaupunkipuistot ja puistopolitiikka 1880-luvulta 1930-luvulle. Helsinki: Helsinki-Seura.
Kaupunginhallitus (1940): Pöytäkirja 26.9. Helsingin kaupunginhallituksen kokouspöytäkirjat 1940, Ca:10. Helsingin kaupunginarkisto.
(1940b): Pöytäkirjan 26.9. liitteet. Helsingin kaupunginhallituksen kokouspöytäkirjain liitteet elo-syyskuu 1940, Cb:69. Helsingin kaupunginarkisto.
(1941a): Pöytäkirja 23.1. Helsingin kaupunginhallituksen kokouspöytäkirjat 1941, Ca:11. Helsingin kaupunginarkisto.
(1941b): Pöytäkirjan 23.1. liitteet. Helsingin kaupunginhallituksen kokouspöytäkirjain liitteet tammikuu 1947, Cb:73. Helsingin kaupunginarkisto.
(1947): Pöytäkirja liitteineen 27.3. Helsingin kaupunginhallituksen kokouspöytäkirja 1947, Ca:17. Helsingin kaupunginarkisto.
Kaupunginvaltuusto (1946): Pöytäkirja liitteineen 8.5. Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjat, Ca:119. Helsingin kaupunginarkisto.
Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1937. https://www.hel.fi/static/tieke/digitoidut_asiakirjat/helsingin_kunnalliskertomukset/1937_01.html (Luettu 19.9.2018).
Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1948 – Edellinen osa.
https://www.hel.fi/static/tieke/digitoidut_asiakirjat/helsingin_kunnalliskertomukset/pdf/1948_01/1948_01_18.pdf (Luettu 18.9.2018).
Knapas, Marja-Terttu (1980): Korkeasaari ja Seurasaari – helsinkiläisten ensimmäiset kansanpuistot. Helsinki: Helsinki-seura.
Kopomaa, Timo (1995): Kaupunkipuiston käytöt. Elämää Helsingin puistoissa ja ulkoilualueilla. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 1995:5. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus.
Laakkonen, Simo (2001): Vesiensuojelun synty. Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878–1928. Helsinki: Gaudeamus/Hanki ja Jää.
Laakkonen, Simo, Sari Laurila ja Marjatta Rahikainen (toim.) (1999): Nokea ja pilvenhattaroita. Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa. Helsingin kaupunginmuseo, Narinkka.
Laakkonen, Simo, Sari Laurila, Pekka Kansanen ja Harry Schulman (toim.) (2001): Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan, Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla. Helsinki: Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus.
Laakkonen, Simo, Antti Linna (2006): Vasikkasaari – stadilaisten merellinen kesäparatiisi, teoksessa Hannu Roiko-Jokela ja Esa Sironen (toim.), Alussa oli vesi. Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja. Jyväskylä: Atena Kustannus, 51–62.
Lehtonen, Leo (1945). Lintuparatiisi pääkaupungin liepeillä. Porvoo: WSOY.
Nygård, Henry (2004): Henry Nygård, Bara ett ringa obehag? Avfall och renhållning i de finländska städernas profylaktiska strategier 1830-1930. Åbo: Åbo Akademi.
Palmgren, Rolf (1922). Luonnonsuojelu ja kulttuuri I-II. Suom. Hannes Salovaara. Helsinki: Otava.
Peck, Gunther (2006): The Nature of Labor: Fault Lines and Common Ground in Environmental and Labor History, Environmental History 11(2), 212–238.
Schönach, Paula (2008): Kaupungin savut ja käryt. Helsingin ilmansuojelu 1945-1982. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Tikkanen, Sallamaria (1999): Paratiisit ja niiden varjot. Kirjassa: Nokea ja pilvenhattaroita – Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa. Toim. Laakkonen Simo, Laurila Sari ja Rahikainen Marjatta. Helsingin kaupunginmuseo, Narinkka 1999, 30-61.
Työmies 1912: Maa-alueiden hankinta kaupungille, 11.6.1912, nro 132, 3-4
Åström, Sven-Erik (1957): Samhällsplanering och regionsbildning i kejsartidens Helsingfors. Helsingfors: Mercators Tryckeri.