Suurten kaupunkialueiden taloudellinen kehitys 2000-luvulla

Talous kehittyi Suomessa ja suurilla kaupunkiseuduillamme suotuisasti vuosina 2000–2007, mutta on polkenut paikallaan finanssikriisin seurauksena vuodesta 2009 saakka. Helsingin seudun osuus koko maan kansantuotteesta on reilun kolmanneksen verran, ja osuus kasvoikin hieman vuodesta 2000 vuoteen 2013. Kotitalouksien käytettävissä olevat tulot ovat Helsingin seudulla yhä muita seutukuntia selvästi korkeammat, vaikka ne ovat laskeneet huomattavasti vuodesta 2000.

Väestö keskittyy sekä meillä että muualla yhä voimakkaammin kaupunkeihin ja kaupunkiseutuihin samalla, kun maamme haja-asutusalueet tyhjenevät. Kaupungistumisprosessin yksityiskohdat ovat vuosien mittaan vaihdelleet, mutta keskittyvä yleissuunta on ollut pitkään vallalla. Muutoksen taustalla ovat toimintojen kasautumisesta seuraavat taloudelliset hyödyt, joista taloustieteellinen tutkimus on vuosien varrella löytänyt runsaasti näyttöä. Suurilla kaupunkialueilla on paljon eri alojen ammattitaitoisia työntekijöitä ja yleensäkin kehittynyttä teknologista osaamista. Tiivis kaupunkiympäristö tarjoaa hyvät edellytykset osaajien välisten kontaktien syntymiselle ja tiedon välittymiselle yrityksestä toiseen. Tuloksena tästä kaupunkialueiden tuottavuus ja palkkataso kohoavat ja näiden alueiden vetovoima lisääntyy.

Koska kaupunkialueet ovat koko kansantaloutta ajatellen yhä enemmän avainasemassa, on niitä tarpeen erikseen seurata. Tässä artikkelissa käsitellään maamme aluetaloudellista kehitystä vuosituhannen vaihteen jälkeen, suurimpia alueita painottaen. Tarkastelu kohdistuu kokonaistaloudellisiin ja tuotannollisiin ilmiöihin, erityisesti kansantuotteen, työllisyyden ja kotitalouksien tulojen muutoksiin. Olen tarkastellut tätä ilmiötä tarkemmin tuoreessa tutkimusjulkaisussani (Susiluoto 2016).

Tuotanto ja työllisyys

Helsingin seutu tuotti vuonna 2013 lähes 74 miljardin euron arvosta bruttokansantuotetta, mikä oli runsas kolmannes koko Suomen kansantuotteesta. Seuraavien yhdeksän seudun yhteenlaskettu tuotanto-osuus oli vuonna 2013 hiukan yli 30 prosenttia, ja kaikkien muiden 60 pienen alueen yhteenlaskettu osuus oli niin ikään noin kolmannes. Suomen seutukunnat voidaan näin ollen jakaa kolmeen, tuotannon arvoltaan suunnilleen yhtä suureen ryhmään alueiden koon mukaan. Toiminnallisesti tällainen ryhmittely on mielivaltainen, mutta se havainnollistaa kansantalouden alueellisen keskittymisen astetta.

Kun alueen tuotanto asukasta kohden suhteutetaan koko maan vastaavaan lukuun, saadaan vertailuluvut, joissa koko kansantaloutta merkitään luvulla 100. Useimpien suurien alueiden suhteelliset kansantuotetasot nousivat 2000-luvulla, ja useissa tapauksissa muutos on ollut huomattava (Taulukko 1). Asukaslukuun suhteutettu kansantuote oli Helsingin seudulla selvästi korkeampi kuin muualla, hiukan yli 50 000 euroa, mutta useimmat muut suuret seutukunnat jäivät valtakunnallisen keskiarvon alapuolelle. Toisaalta Helsingin seudun suhteellinen kansantuote asukasta kohden laski 2000-luvulla, mitä seikkaa selittää osaltaan seudun voimakas väestönkasvu. Alueen tuotantoa jakamassa oli vuonna 2013 huomattavasti enemmän väkeä kuin vuosikymmen aiemmin.

Kymmenestä suurimmasta seutukunnasta talouden kasvu oli jaksolla 2000-2013 nopeinta Tampereen, Vaasan ja Oulun seuduilla, yli kaksi prosenttia vuodessa. Helsingin seudun keskimääräinen vuosikasvu oli 1,7 prosenttia, mikä oli hieman yli koko kansantalouden keskitason. Tuotannon samoin kuin yksityisen työllisyyden kehitys oli suurista seuduista heikointa Porin ja Lahden seuduilla. Talouden alueellista keskittymistä 2000-luvulla kuvaa se, että pienien alueiden yhteenlaskettu tuotanto-osuus laski selvästi.  Uusin tämänhetkinen aluetietojen havaintovuosi on 2013, jolloin koko maan kansantuote supistui vajaan prosentin, ja suurista seutukunnista ainoastaan Helsingin seutu ylsi hienoiseen, noin puolen prosentin tuotannon kasvuun. Sitä vastoin Lahden, Jyväskylän ja Porin seutujen reaalinen bruttokansantuote supistui yli viisi prosenttia vuonna 2013.

 

Suuret talousalueet ovat 2000-luvulla muuttuneet yhä palveluvaltaisemmiksi. Helsingin seudulla palvelualojen osuus oli alueista suurin, noin neljä viidesosaa sekä arvonlisäyksellä että työllisyydellä mitaten. Tavarantuotantovaltaisimpia olivat Vaasan ja Seinäjoen seudut, joilla palvelualat vastasivat noin kolmesta viidesosasta työllisyyttä ja tuotantoa. Tärkeimpien teollisuudenalojen osuudet alueiden kokonaistyöllisyydestä laskivat käytännöllisesti katsoen kaikkialla. Esimerkiksi Oulun seudulla metalliteollisuuden osuus putosi noin viidestätoista prosentista viiteen prosenttiin, ja koko teollisuuden osuus Oulun seudun tuottamasta arvonlisäyksestä putosi melkein puoleen. Palvelualoista voimakkaasti kasvavia olivat kiinteistö- ja liike-elämän palvelut sekä terveys- ja sosiaalipalvelut.

Kansantuotteen ohella myös yksityisen sektorin työllisyyden kehitystä voidaan pitää hyvänä alueen yleisen taloudellisen tilan mittarina (Kuvio 2). Neljästä suurimmasta alueesta Oulun ja Tampereen seuduilla on työllisyyden suhteellinen kasvu ollut nopeinta. Hieman pienemmistä alueista Kuopion ja Jyväskylän seutujen yksityinen työllisyys on kuitenkin lisääntynyt kolmentoista vuoden aikana vielä nopeammin, yli 20 prosenttia. Helsingin seudun työllisten lukumäärän lisäys on ollut suurin, lähes 90 000 henkeä, mikä on puolet koko maan yksityisen työllisyyden nettolisäyksestä jaksolla 2000-2013. Kuviosta 2 nähdään, että työllisyyden kasvu on keskittynyt suurimpiin alueisiin, ja että pienikokoisten seutukuntien työllisyyskehitys on ollut vaatimatonta.

Vuonna 2013 maamme julkisyhteisöissä tehtiin kaikkiaan 633 000 henkilötyövuotta, mikä oli 25 prosenttia koko kansantalouden työllisyydestä, tuotettiin 37 miljardia euroa arvonlisäystä ja investoitiin kaikkiaan 8,4 miljardin euron arvosta. Yli 40 prosenttia koko maan julkisyhteisöjen työllisyydestä ja kolme viidesosaa sen bruttoinvestoinneista sijoittui tutkimusajanjakson lopulla neljään suurimpaan seutukuntaan.

Helsingin seudun osuus koko maan julkisesta työllisyydestä oli 27 prosenttia, ja kääntäen julkisen sektorin osuus Helsingin seudun kokonaistyöllisyydestä oli 22 prosenttia, mikä oli suurien seutukuntien alhaisin luku. Kaksi viidestä Helsingin seudun julkisyhteisöjen 173 000 työllisestä toimi terveys- ja sosiaalipalvelujen alalla, lähes 30 prosenttia julkisessa hallinnossa ja vajaa viidennes koulutuksessa.

Kotitalouksien tulonmuodostusta voidaan kuvata kaksivaiheisesti. Ensimmäisessä vaiheessa kotitaloudet saavat tuloja tekemästään palkkatyöstä, sijoittamastaan pääomasta tai yksityisestä yritystoiminnastaan. Näiden kaikkien tuloerien summa on kotitalouksien ensitulo. Toisessa vaiheessa ensitulo jaetaan uudelleen, jolloin päästään käytettävissä oleviin tuloihin. Ensitulosta vähennetään aluksi kotitalouksien maksamat välittömät verot ja veronluonteiset maksut sekä maksetut sosiaaliturvamaksut ja muut maksetut tulonsiirrot, kuten pakolliset eläke- ja työttömyysvakuutusmaksut. Lopuksi tuloihin lisätään sosiaalietuudet ja muut saadut tulonsiirrot, kuten ansio- ja kansaneläkkeet. Näin syntyvät käytettävissä olevat tulot eli ne tulot, jotka kotitaloudet voivat käyttää joko kulutukseen tai säästämiseen.

Kotitalouksien tulonmuodostuksen yleisrakenteet pysyvät varsin pitkään vakaina. Kymmenen suurinta seutukuntaa sai vuonna 2013 kaksi kolmasosaa koko maan kaikkien kotitalouksien ensituloista ja Helsingin seudun osuus oli melko tarkkaan kolmannes.

Helsingin seutu oli per capita -tulotasoltaan huomattavasti muiden suurien seutujen yläpuolella, varsinkin, mitä tulee ensituloihin. Seudun ensitulot asukasta kohden olivat vuonna 2013 noin 29 600 euroa, eli runsaat 6000 euroa yli koko kansantalouden keskitason. Alueen kotitaloudet maksoivat kuitenkin noin 1500 euroa enemmän veroja asukasta kohden kuin maamme asukkaat keskimäärin, ja nettomääräisiä tulonsiirtoja he vastaanottivat 1700 euroa vähemmän kuin suomalaiset yleensä. Käytettävissä olevat tulot asukasta kohden olivat alueella lopuksi 14 prosenttia eli lähes 2900 euroa yli koko maan tason (Taulukko 2).

Kotitalouksien suhteellisten tulojen kehitys käy ilmi kuviosta 3. Helsingin seudun suhteellisten tulojen lasku on ollut 2000-luvulla huomattavaa, mutta seudun tulotaso ylittää edelleen kaikki muut tarkastelualueet. Tampere ja Turku pysyvät koko maan keskitason tuntumassa ja Oulu sijoittuu hieman niiden alapuolelle. Vero ja tulonsiirrot eivät suuremmin vaikuta näiden kolmen alueen suhteellisiin per capita -tuloihin. Muiden suurien seutukuntien tulotaso jää koko kansantalouden keskitason alapuolelle, ja pienien alueiden kaikkein alimmaksi. Varsinkin pienien alueiden suhteelliset käytettävissä olevat tulot ovat kuitenkin selvästi ensituloja suuremmat, joten verot ja tulonsiirrot tasaavat tältä osin alueiden välisiä eroja.

 Ylläolevasta ei kuitenkaan pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Kotitalouksien tulonmuodostusta koskeva kokonaistasojen ja keskiarvojen tarkastelu on suppea. Se perustuu pelkästään alueiden kokonaistuloihin, ei ota huomioon alueiden väestörakenteen eroja eikä alueiden sisäistä tulonjakoa.

Tämän katsauksen tarkastelut perustuvat Tilastokeskuksen julkaisemaan vuosittaiseen aluetilinpitoon, jossa on seutukuntatasoisia tietoja tuotannosta, työllisyydestä, kiinteän pääoman bruttomuodostuksesta sekä kotitalouksien taloustoimista toimialoittain alkaen vuodesta 1975.

Ilkka Susiluoto toimii erikoistutkijana Helsingin kaupungin tietokeskuksessa.

Lähteet:

Ilkka Susiluoto: Suurien seutukuntien talouskehitys 2000-2013. Helsingin kaupungin tietokeskus, tutkimuksia 2016:1.

Tilastokeskus: Aluetilinpito 2000-2013.