Teemu Kemppainen: Lähiöpuheen pitkä kaari on mielenkiintoinen. Kun kuulee ihmisten muistelevan elämää pääkaupunkiseudun lähiöissä 1970-luvulla, jutuissa korostuu tyypillisesti se, miten rauhallista alueilla on nyt verrattuna alkuaikojen meininkiin.
Katja Vilkama: Olemme törmänneet myös omissa haastattelututkimuksissamme tuohon villiin menneisyyteen. Se oli nuorisojengien aikaa, johon kuuluivat yhteenotot eri alueiden jengien välillä. Naapurikunnista asti saattoi tulla jengejä Helsingin lähiöön haeskelemaan konfliktia. Nyt lähiöt ovat aivan eri kohdassa elinkaartaan. Väestö on vanhempaa, ja jos epäjärjestystä nykyään koetaan, se on erilaista. Koettu levottomuus voi liittyä esimerkiksi nurkilla huuteleviin humalaisiin. Harva pelkää enää saavansa turpiinsa kotikulmilla, kuten 1970–80-luvuilla varsinkin nuoret miehet pelkäsivät.
TK: Kun väitöstutkimuksessani vertasin Helsingin seudun 1960–70-luvuilla rakennettuja lähiöitä muuhun kaupunkiympäristöön ihmisten havaitsemien sosiaalisten häiriöiden suhteen, lähiöt eivät juurikaan erottuneet muista kerrostaloalueista. Pientaloalueet pärjäsivät tietysti paremmin, mutta eri-ikäisillä kerrostalovaltaisilla alueilla vastaajien havainnot olivat keskimäärin suunnilleen samalla tasolla. Lähiömäinen kaupunkiympäristö ei siis sosiaalisen kontrollin tai rauhattomuuden näkökulmasta ole ongelma itsessään, jos asukkaiden kokemuksia katsotaan. Havaitut erot selittyivät sillä, että lähiöissä esiintyy hieman muita alueita enemmän köyhyyttä ja huono-osaisuutta.
Vesa Keskinen: Kokonaisturvallisuus on ihmisten kokemusten perusteella mennyt Helsingissä jatkuvasti hieman parempaan suuntaan. Näin oli myös viimeisimmässä, loppuvuodesta 2015 kerätyssä tutkimusaineistossa. Edes se ei vaikuttanut, että aineistoa kerättäessä mediassa puhuttiin päivittäin Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista ja siitä, mitä heidän tulonsa mahdollisesti merkitsisi yleisen järjestyksen kannalta. Monet turvallisuusmittarit olivat menneet Helsingissä positiiviseen suuntaan, esimerkiksi se, että omalla asuinalueella oli nähty aiempaa harvemmin väkivaltaa. Se on kuitenkin sanottava, että eri asuinalueiden keskinäiset erot ovat yhä suuria.
Mats Stjernberg: Näiden arkikokemusten takana on toinen todellisuus, jos katsotaan lähiöiden kehitystä tilastotietojen avulla. Vielä 1990-luvun alussa asuinalueiden väliset sosioekonomiset erot olivat Helsingissä pieniä. Nekin lähiöt, jotka silloin nähtiin huono-osaisimpina, olivat kuitenkin esimerkiksi työttömyysasteeltaan keskimääräisiä. Laman jälkeen alueiden väliset erot lähtivät kasvamaan selvästi, ja lähiöiden sosioekonominen kehitys on ollut yleisesti ottaen heikkoa. Samalla kun ihmisten omat käsitykset lähiöistä ovat jossain mielessä parantuneet, lähiöiden asukkaiden tilanne on siis sosiaalisilla ja taloudellisilla mittareilla mennyt alaspäin.
Keskustelemassa
- Teemu Kemppainen, tutkija, Helsingin yliopisto ja Turun yliopisto. Kesäkuussa 2017 julkaistu väitöstutkimus tarkasteli subjektiivisia turvattomuuden kokemuksia ja sosiaalisen epäjärjestyksen havaintoja erityisesti 1960- ja 70-lukujen lähiöissä. Tutkimus on ilmestynyt Helsingin kaupunginkanslian julkaisusarjassa.
- Katja Vilkama, tutkimuspäällikkö, Helsingin kaupunginkanslia. Tutkii Helsingin asuinalueiden sosioekonomista eriytymistä eri näkökulmista ja ollut mm. mukana Pohjoismaiden pääkaupunkiseuduilla havaittuja sosiaalisen ja etnisen eriytymisen kehityskulkuja selvittäneessä tutkimushankkeessa.
- Vesa Keskinen, tutkija, Helsingin kaupunginkanslia. Tutkinut turvallisuuskokemuksia Helsingissä ja sen eri asuinalueilla viime vuonna toteutetussa kaupungin ja Helsingin poliisin yhteisessä turvallisuustutkimuksessa. Muita tutkimusaiheita ovat olleet mm. nuorten elämä Helsingissä sekä kaupunkikulttuurin eri ilmiöt.
- Mats Stjernberg, research fellow, Nordregio. Tuleva väitöstutkimus käsittelee 1960- ja 70-lukujen lähiöitä koko Suomessa. Siinä tarkastellaan paikkatietomenetelmien avulla suomalaisten lähiöiden nykytilaa ja sosioekonomista kehitystä. Tutkimusraportti aiheesta on ilmestynyt myös Helsingin kaupunginkanslian julkaisusarjassa.
- Kaupunginkanslian tutkimusjulkaisut löytyvät osoitteesta: www.hel.fi/kaupunkitieto
VK: Media vaikuttaa käsityksiimme ainakin ulkomaiden lähiöistä. Voiko olla, että kielteiset kokemukset sieltä peilautuvat myös meidän lähiöpuheeseemme?
MS: Maahanmuuttotilanne liittyy voimakkaasti siihen keskusteluun. Suomessakin kaduntallaajan on helppo viitata Ruotsin lähiöiden tilanteeseen, josta tunnetaan poliisin käyttämä termi speciellt utsatta områden. Se viittaa määrättyyn asuinalueiden joukkoon Ruotsin kaupungeissa. Meillä puhutaan tietyistä sikäläisistä lähiöistä no go -alueina, vaikka sitä ne eivät todellisuudessa olekaan.
Miltä lähiö näyttää?
TK: Haluaisin haastaa sen negatiivisen maineen, joka lähiödiskurssissa on kiinnitetty näihin asuinalueisiin jo 1960–70-lukujen taitteesta asti. Aluksi oli vallalla käsitys maalta muuttaneiden nukkumalähiöistä sekä lähiöarkkitehtuurin monotonisuudesta ja massiivisuudesta. Sitten laman jälkeen tuli mukaan köyhyysteema ja lopulta maahanmuuttokysymykset. Itse en usko, että lähiöiden fyysisessä rakenteessa on lopulta mitään sellaista, mikä aiheuttaisi rauhattomuutta, ilkivaltaa tai huonoa elämänlaatua. Silti alan kirjallisuudessakin usein oletetaan näin, ja lähiöön liittyy jo sanana negatiivinen lataus, kuten vastaaviin termeihin muissa kielissä.
MS: Kun lähiöistä puhutaan, on yleistä niputtaa ne yhteen aika saman tyyppisinä alueina. Kun kirjoittaa Googlen kuvahakuun ”lähiö”, tulokset kuvaavat stereotyyppistä käsitystä siitä, miltä lähiö näyttää. Todellisuudessa jopa Helsingin lähiöt ovat keskenään heterogeeninen joukko. Vielä enemmän pakka leviää, jos katsotaan myös muun Suomen lähiöitä.
TK: Joskus sijaintikin vaikuttaa siihen, mielletäänkö jokin alue lähiöksi. Ajatellaan vaikka Kulosaaren pohjoisosaa, Lauttasaaren kerrostaloalueita tai Lehtisaaren ostoskeskuksen ympäristöä. Ne ovat käytännössä lähiöitä, mutta kuuluvat mielikuvissa yhteen saman kaupunginosan erilaisten alueiden kanssa. Toisaalta ne eivät ole myöskään yhtä massiivisia mittasuhteiltaan kuin vaikka Kontula.
VK: Kun lähiö on ollut olemassa 50 vuotta, siitä on tullut paljon vehreämpi puiden kasvaessa. Vanhoja lähiötaloja on myös jo kunnostettu. Tästä syystä moni lähiö saattaa olla nyt ulkoisilta puitteiltaan viihtyisämpi kuin koskaan.
KV: Vaikka fyysinen rakenne ei varsinaisesti tuota lähiöihin sosiaalisia häiriöitä, on rakennuskannan ilmeellä kuitenkin väliä. Omissa tutkimusaineistoissamme näkyy selvästi, että ihmiset painottavat asumisvalinnoissaan myös viihtyisyyttä. Sillä on merkitystä, jos alue koetaan rumaksi tai jos sinne ei ole kiva mennä, ja tämä ohjaa valintoja. Jotkut toisaalta tykkäävät rosoisesta ilmeestä, mutta kaikki eivät.
MS: Jos halutaan, että olemassa olevat alueet pysyvät vetovoimaisina, kannattaa rakentaa niin, ettei asuntokanta ole liian monotonista. Vanhaa lähiörakennetta on täydennetty onnistuneesti toisen näköisillä taloilla esimerkiksi puu-Myllypurossa.
TK: Se on viehättävä paikka, samoin kuin Kartanonkoski. Asukkaat tykkäävät Kartanonkoskesta, mutta arkkitehdit eivät. Tämä panee ajattelemaan, voisiko suunnitteluun tuoda lisää demokratiaa mukaan. Jos ihmiset viihtyvät jollakin alueella ja arvostavat sitä asukkaina, miksei rakenneta enemmän sen kaltaista?
Lähiöiden keskinäinen kilpailu
MS: Keskitymme nyt Helsinkiin, mutta on ehkä hyvä muistaa, että pääkaupungin lähiöissä todellisuus on varsin erilainen kuin monissa muissa osissa Suomea. Lähiökysymys koskee koko maata. Joissakin teollisuuskaupungeissa ja muuttotappiopaikkakunnilla lähiöt olivat jo ennen lamaa huono-osaisessa asemassa. Väki harvenee, ja jäljelle jää iäkkäitä ihmisiä, työttömiä asukkaita ja tyhjiä asuntoja. Asuntojen hinnat kertovat, että maa kehittyy epätasaisesti. Suuri osa asunnoista sijaitsee tavallaan väärillä paikkakunnilla, eikä peruskorjaaminen ole taloudellisesti järkevää.
VK: Helsinki on siitä onnellisessa asemassa, ettei täällä ole tyhjeneviä lähiöitä. Pikemminkin päinvastoin. Suhteellisesti vähemmän halutut alueetkin ovat sellaisia, joille kuitenkin muutetaan asumaan ja viihdytään.
MS: Helsingin päättäjät on helppo vakuuttaa siitä, että lähiöt pärjäävät jollakin tavoin myös jatkossa. Paljon vaikeampaa olisi valaa uskoa jonkin pienemmän teollisuuskaupungin lähiöiden tulevaisuuteen.
TK: Lähiöiden tulevaisuudessa on epäilemättä valopilkkuja, vaikka nyt kehitys ei olekaan kaikilta osin suotuisaa. Todennäköisesti 50 vuoden päästä luova luokka joutuu Helsingissä asumaan muualla kuin keskustassa. Voi olla, että Myllypuro tai jotkin muut vastaavat alueet saavuttavat suuren suosion.
KV: Esimerkiksi Roihuvuoren gentrifikaatiosta on puhuttu jo pitkään.Ulottuuko tämä noste sitten lopulta muihinkin lähiöihin?
MS: Täydennysrakentamisen myötä nousee uusia aluekeskuksia, ja on mielenkiintoista nähdä, mitkä alueet tällä tavalla kohottavat profiiliaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että asuinalueiden keskinäinen ”ranking” on kuitenkin säilynyt enemmän tai vähemmän samana, jos katsotaan elinoloja vaikka 10 tai 20 vuotta sitten. Toisin sanoen, jos eriarvoisuus yhteiskunnassa kasvaa, se heijastuu kyllä kaupunkirakenteeseen mutta harvoin niin päin, että huono-osainen alue nousisi absoluuttisesti alueiden kärkipäähän. On todennäköistä, että tietyt alueet tulevat pärjäämään jatkossakin parhaiten.
TK: Gentrifikaatio, alueen hyväosaistuminen, ei ole välttämättä myönteinen ilmiö, jos asiaa katsoo kriittisestä näkökulmasta. Hyväosaistuminen tuottaa aina reuna-alueen. Lopulta segregaation kannalta keskeinen kysymys on se, mihin kaikkein huono-osaisimmat ihmiset päätyvät asumaan. Voidaankin miettiä, tarvittaisiinko hyväosaisten alueiden degentrifikaatiota. Missä määrin se olisi mahdollista tai toivottavaa?
Mitä kaupungin pitäisi tehdä, että lähiöt voisivat hyvin?
MS: Monet asiat, joista puhutaan lähiöongelmina, ovat tosiasiassa laajempien yhteiskunnan ongelmien heijastumista lähiöalueiden todellisuuteen. Kaupungin on tunnistettava sellaiset toimenpiteet, joiden kautta se voi itse vaikuttaa asioihin. Jotkut prosessit eivät ole yksittäisen kunnan tai kaupungin hallittavissa.
TK: Yksi asia, jota ei voida Helsingin asuntosuunnittelulla ratkaista, on se, mitä tapahtuu työmarkkinoilla. Paljonko tulevaisuudessa on niitä, jotka eivät pääse työelämään kiinni, ja missä he asuvat? Entä miten eriarvoistuminen kehittyy ja onko sen estämiseen poliittista tahtoa ennen kuin sen aluetason ilmentymät menevät liian pitkälle? Jos kaikilla olisi töitä, alueista ei tarvitsisi huolehtia, mutta nykyinen pysyvän työttömyyden aika ei ilmeisesti ole ohimenevä rakennemuutos.
MS: Jos alueiden tilanne nähdään eriarvoisuuden kautta, silloin on kannettava huolta niistä, jotka ovat huonossa asemassa. Ratkaisuja, joita kaupungilla on käytössään, ovat ehkä esimerkiksi panostukset varhaiskasvatukseen ja koulutukseen sekä nuorten palveluihin.
VK: Tätä on Helsingin uudessa strategiassa ajateltukin: on haluttu järjestää lisää määrärahoja päiväkodeille ja kouluille.
TK: Jos tunnistetaan, että pohjaprosessi kulkee yhteiskunnan makrotason rakenteissa ja toisaalta yksilöiden elämänkaarissa, kaupungit voisivat nostaa esille niihin liittyvää eriarvoisuutta poliittisella agendalla. Hieman samaan tapaan kuin on hiljattain tehty sote-keskustelun suhteen. Suhtaudun epäilevästi siihen ajatukseen, että alueet itsessään olisivat kaiken ydin, vaikka ne ovatkin tärkeä välitaso. Alue ei määrää yksilön kohtaloa, ei ainakaan Suomessa vielä.
MS: Tuntuu, että tämä näkökulma on tunnistettukin. Jos lukee lähiökehittämisraportteja esimerkiksi 1980-luvulta, teemat ovat osittain samoja, mutta lähiökysymykset nähdään nykyään selvemmin poikkihallinnollisina. Ongelmat eivät ratkea pelkästään peruskorjaamalla taloja.
VK: Palaisin houkuttelevuuteen ja siihen, ketkä haluavat muuttaa lähiöalueille. Koko ajan puhutaan, miten kallista asuminen on, mutta harvoin mainitaan, että puolet kantakaupunkia halvemmalla saat neliöitä vaikkapa Maunulasta. Keskustan liepeillä et saa välttämättä edes sohvaa mahtumaan asuntoon. Maunulan tapainen lähiö voi toimia viihtyisien, luonnonläheisten ja asumisväljyydeltään tilavampien alueiden primus motorina.
TK: Näin on. Lievennän muuten äskeistä kantaani keinovalikoiman vähyydestä siinä mielessä, että Helsingin kaupungin harjoittama asunnon hallintamuotojen sekoittaminen on kyllä ollut tärkeä alue-eroja hillitsevä mekanismi. Jos rakennetaan alueelle yksipuolisesti vuokra-asuntoja, sillä ei ole hyviä seurauksia. Tästä on näyttöä sekä Helsingistä että muualta. Sekoittamispolitiikka ei välttämättä kanna loputtomiin, mutta ilman sitä tilanne voisi olla jo nyt toinen.
KV: Eurooppalaisessa tutkimuskirjallisuudessa kriittisyys sekoittamispolitiikkaa kohtaan johtuu nähdäkseni siitä, että sekoittamiseen on ryhdytty monin paikoin jälkikäteen. Onnistumisen mahdollisuudet ovat paremmat, jos asumismuotojen sekoittaminen voidaan tehdä jo aluetta suunniteltaessa. Muuten ongelmat vain siirtyvät toisaalle. Sekoittamisella on voitu Helsingissä ainakin hidastaa huono-osaisuuden keskittymistä, joskaan se ei välttämättä sitä estä.
TK: Alamme selvittää uudessa tutkimushankkeessa keväällä, onko vuokra-asuntojen osuudelle alueen asuntokannasta mahdollista määrittää kynnysarvoa, jonka yläpuolella haittavaikutukset alkavat näkyä. Jos turvattomuuden ja vuokravaltaisuuden välillä on lineaarinen yhteys, silloin vuokra-asuntojen sijoittelu on nollasummapeliä. Tällöin herää kysymys, eikö kaikilla ole oikeus asua turvallisella asuinalueella. Mikäli raja-arvo olisi esimerkiksi 30 prosenttia asuntokannasta, kaavoittaja voisi optimoida suunnittelun niin, että turvattomuus saadaan kokonaistasolla minimoitua ja jaettua mahdollisimman tasaisesti alueiden kesken. Silti jää kyllä riski, että asuntopolitiikkaansa hyvin hoitavan kaupungin naapurissa on toinen kunta, joka tekee sekoittamatonta aluetta ja houkuttelee sinne varakasta väestöä.
KV: Helsingissä lähiöiden kehittymistä katsotaan myös palvelunäkökulmasta. Se, että alueella on monimuotoista väestöä, on olennaista myös, mikäli palveluiden halutaan säilyvän siellä. Ruotsissa lähiöistä on lähtenyt asukasrakenteen yksipuolistuessa paikallisia palveluja pois. Tämä köyhdyttää alueita toiminnallisesti ja asettaa eri alueiden asukkaat eriarvoiseen asemaan.
VK: Myllypuron tyyppisiin parannushankkeisiin kannattaa varmasti satsata. Ostoskeskuksen ja sen ympäristön uudistuksen jälkeen myös koettu turvallisuustilanne on pompannut paremmaksi. Turvattomuuskokemuksethan paikantuvat yleisesti asemien seuduille, mutta tässä on esimerkki ympäristöstä, jossa on tapahtunut myönteistä kehitystä.
TK: Asuminen ja palvelut eivät sijaitse enää erillään tällaisen uudistushankkeen jälkeen, vaikka se oli lähiömäisen rakenteen alkuperäinen idea. Tämä on siinä mielessä toimiva ratkaisu, että syntyy luonnollista sosiaalista kontrollia niihin paikkoihin, missä kuppilat ja liikennesolmut voisivat muuten tuottaa rauhattomuutta. Suosittelisin samaa Kontulallekin.
KV: Julkinen liikenne kannattaa muuten muistaa, sillä se on asia, johon kaupungilla on keinoja panostaa. Kansainvälisessä tutkimuksessakin saavutettavuus on nostettu tärkeäksi kysymykseksi lähiön menestymisen kannalta. Lähiöt on nivottava jouhevasti yhteen muun kaupunkirakenteen kanssa, jotta ihmisillä on mahdollisuus päästä tarvittaessa pois asuinalueeltaan myös päivisin. Hyvä saavutettavuus nostaa lisäksi alueen asuntojen kysyntää.
VK: Joidenkin lähiöiden ostareille tullaan kauempaakin kiinnostavien palvelujen perässä. Menestyvä Munkkivuoren ostari on oma lukunsa, koska sen lähipiirissä sijaitsee muita hyväosaisia alueita, joilla ei ole paljon palveluja. Mutta myös Puotilassa on valtakunnallisesti tunnettu olut- ja viskibaari, ja monissa lähiöissä, esimerkiksi Puhoksen ostarilla, on todella hyviä etnisiä ravintoloita. Lehtisaaren ostarilla on loistava kahvila.
KV: Uusi kaupunkiaktivismi, joka ehkä on lähtöisin kantakaupungista, on levinnyt lähiöihinkin. Tämä on asukkaiden organisoimaa, itseohjautuvaa toimintaa. Maunulasta on jo puhuttu ‟uutena Berliininä".
MS: Tämä kaikki vahvistaa alueiden omaleimaisuutta. Nykyisin tietyn lähiön asukkailla voi olla vankka paikallisidentiteetti. Juurettomuus miellettiin tyypilliseksi lähiöasukkaiden kokemukseksi lähiöiden alkuaikoina 1960- ja 1970-luvuilla, kun monet olivat muuttaneet maalta kaupunkiin ja päätyneet asumaan nimenomaan uusiin lähiöihin. Nyt meillä on jo toisen ja kolmannen polven kontulalaisia, jotka ovat juurtuneet alueelle ja arvostavat sitä.
Tutkijoiden viisi pointtia
- Lähiöiden negatiivista mainetta on liioiteltu, eikä lähiöympäristö itsessään tuota huono-osaisuutta tai epäjärjestystä. Samalla lähiöiden sosioekonominen tilanne on tilastojen mukaan silti heikentynyt viimeisimmän 20 vuoden aikana.
- Monet lähiökysymykset ovat laajempien yhteiskunnallisten haasteiden heijastumia lähiötasolle, eikä niitä ratkaista paikallispolitiikalla. Kaupunki ei esimerkiksi kykene yksin poistamaan rakenteellisen työttömyyden ongelmaa, mutta ihmisten eriarvoistuminen voi näkyä alueiden eriytymisenä. Kaupungin kannattaa hyödyntää käytössään olevia keinoja eriarvoistumisen hillitsemiseksi, kuten panostuksia kasvatukseen ja koulutukseen.
- Helsingissä harjoitettu vuokra- ja omistusasuntojen sekoittamispolitiikka asuinalueita suunniteltaessa on todennäköisesti hidastanut huono-osaisuuden keskittymistä tietyille alueille. Täydennysrakentaminen ja lähiökeskusten uudistamishankkeet auttavat myös monimuotoistamaan lähiöiden asukaskantaa ja säilyttämään paikallisia palveluita.
- Helsingissä on jo toisen ja kolmannen sukupolven lähiöasukkaita, jotka viihtyvät asuinalueillaan. Vahva alueidentiteetti voi olla lähiöille tulevaisuuden voimavara.
- Luova luokka eli niin sanotut gentrifioijat eivät todennäköisesti asu tulevaisuudessa yksinomaan kantakaupungissa. Heidän saapumisensa voi nostaa joidenkin lähiöiden houkuttelevuutta asuinpaikkoina. Samalla pitää tiedostaa, että hyväosaistumisen varjopuolena voi syntyä uusia reuna-alueita, joihin vähemmän maksukykyinen väestö keskittyy.