Muuttoliike kaupunkiin, kaupunkiinmuutto, on siis olennainen osa kukoistavan kaupungin elämää. Se, kuinka paljon ja kuinka läheltä tai kaukaa kaupunkiin tullaan, heijastaa oman aikansa maailman ihmisten liikkuvuutta ja sen säätelyä sekä kaupungin asemaa tässä maailmassa. Näistä olosuhteista kertoo myös se, kuinka monet tulijoista haluavat jäädä kaupunkiin pitkäksi aikaa tai jopa pysyvästi.
Vetovoimaisuutensa vuoksi kaupungin rajoilla on jatkuvaa liikettä. Rajat ovat paitsi alueellisia myös sosiaalisia ja poliittisia. Muuttoliike tuottaa kaupunkeihin kysymyksiä kaupunkiinmuuton hallinnasta, mutta myös siitä, ketkä saavat jäädä kaupunkiin asumaan ja ketkä ovat millä edellytyksillä kaupunkiyhteisön täysivaltaisia, palveluihin oikeutettuja tai muuten hyväksyttyjä jäseniä.
Kaupunkiinmuuton seurauksena kaupungin elämään ovatkin aina kuuluneet myös sisään- ja ulossulkemisen ja vastavuoroisen integraation, suomalaisittain kotoutumisen, jatkuvat prosessit. Uudet asukkaat opettelevat kaupungin tavoille ja hakevat muutenkin paikkaansa yksityisissä ja julkisissa tiloissa ja elämän eri osa-alueilla. Muuttajat toivovat myös tulevansa kohdelluksi reilusti ja yhdenvertaisesti ja hyväksytyksi sellaisina kuin he ovat, ilman kohtuuttomia sulautumisen vaatimuksia.
Vastaanottava kaupunkiyhteisö suhtautuu muuttajiin usein kirjavin tuntein. Osa toivottaa tulijat tervetulleiksi, osa puolestaan pelkää perinteiden, identiteetin tai turvallisuutensa katoamista muutoksen pyörteissä. Inhimillistä on niin ksenofobia, vieraan pelko, kuin uusia tuulia ja elementtejä kohtaan tunnettu uteliaisuus ja myötämielisyyskin (ksenofilia). Kaupungin sosiaalisissa instituutioissa kuten koululaitoksessa ja terveydenhuollossa joudutaan miettimään, miten parhaiten sovitetaan yhteen normaalit käytännöt ja väestön muuttumisen tuottamat uudet haasteet.
Kreikkalaistaustaisen ruotsalaiskirjailijan muistutus kotoutumisen kaksisuuntaisuudesta on hyvä ohjenuora kaikille kaupungeille, kaupunkiin muuttajille ja muille kaupunkilaisille:
Jos elää siirtolaisena, mutta ei ole valmis kohtaamaan uutta hyväntahtoisesti ja kiinnostuneesti, on tuomittu elämään yhteiskunnan laitamilla. Sama pätee toisinpäin. Jos yhteiskunta ottaa vastaan uusia ihmisiä, mutta ei ole valmis kohtaamaan heidän mukanaan tulevaa uutta, se on tuomittu saamaan riesakseen ongelmia. (Kallifatides 2016, 75–76, suom. Asta Piiroinen).
Monikulttuurinen kaupunki
Muuttoliikkeen johdosta kaupunki koostuu aina eri sukupolvien kaupunkilaisista, ja sukupolvien välillä on tässäkin tapauksessa usein vähän kitkaa. Paljasjalkaisten ja muualta tulleiden lisäksi kasvava ja menestyvä kaupunki koostuu muutenkin keskenään erilaisista ihmisistä, joilla on erilaisia elämänhistorioita ja identiteettejä. Muuttoliikkeen seurauksena (aito) kaupunki on luonteeltaan aina myös monikulttuurinen paikkakunta.
Monikulttuurisuus tarkoittaa etnistä ja kulttuurista monimuotoisuutta yksinkertaisena demografisena tosiasiana. Monikulttuurisen kaupunkiyhteisön jäsenillä on esimerkiksi erilaisia käsityksiä siitä, mikä on heidän (etninen) alkuperänsä tai mihin (etniseen) ryhmään he kuuluvat. Lisäksi kulttuurinen moninaisuus tarkoittaa kaupunkilaisten eri kieliä, uskontoja, tapoja, arvoja, traditiota ja erilaisia käsityksiä siitä, millaista on hyvä elämä.
Kaupungin monikulttuurisuus ei välttämättä tarkoita sitä, että sinne pitäisi tulla hyvin kaukaa ihan erilaisia ihmisiä. Ihminen on luonteeltaan sosiaalinen olento, joka havainnoi jatkuvasti eroja, luokittelee asioita ja ihmisiä ja jakaa viimeksi mainittuja meihin ja muihin ja pienempiin ryhmiin ja yhteisöihin. Samanlaisiin ja erilaisiin liitetään myönteisiä ja kielteisiä määreitä ja luonnehdintoja.
Ei ole kuitenkaan mitään itsestään selvää tai luonnollista siinä, millä perusteella tärkeimmät luokittelut tehdään ja kuinka suuria erojen täytyy olla, että ne koetaan tärkeiksi ja merkityksellisiksi. Myös läheltä tulevat melkein samanlaiset voidaan kokea jyrkästi poikkeavina. Kohtaamiseen ja suhtautumiseen vaikuttaa biologinen perintömme, mutta myös toimintaympäristömme sekä opitut käyttäytymismallit. Ihmisten pohjimmainen samanlaisuus mahdollistaa yhteenkuuluvuuden tunteen taustoiltaan tai ominaisuuksiltaan hyvin erilaisten ihmisten kesken. (Ks. esim. Säävälä 2016).
Ihmisten tapa elää kaupungissa, kaupungin kulttuuri, yhdenmukaistaa tiiviin vuorovaikutuksen kautta arvoja ja elämäntapoja. Toisaalta kaupunkiyhteisön koko ja sen alueiden ja toimintojen eriytyneisyys tekevät myös mahdolliseksi kielen, kulttuurin ja yhteisöllisen identiteetin säilyttämisen pitkiä ajanjaksoja. Kaupungin monikulttuurisuus muuttuu jatkuvasti, mutta se ei hevillä katoa kokonaan. Esimerkiksi Tom Wolfen romaani Turhuuksien rovio (1989) kertoo hienosti, kuinka paljon ryhmäeroja New Yorkin kansojen uunissa on jäänyt sulattamatta.
Kaupunkiyhteisön monikulttuurisuus, kaupunkilaisten keskinäinen erilaisuus, tarkoittaa sitä, että jokaisessa kaupungissa, suuressa ja pienessä, on aina etsittävä toimivia ratkaisuja tuon erilaisuuden organisoimiseksi. Erilaisuuden organisointi tarkoittaa periaatteiden laatimista ja käytännön järjestelyjen luomista sitä varten, että eroistaan huolimatta kaupunkilaiset tulevat riittävän hyvin toimeen toistensa kanssa sekä pystyvät asettamaan yhdessä tavoitteita ja saavuttamaan niitä. (Ks. tarkemmin Saukkonen 2007; 2013).
Etnisistä ja kulttuurisista eroistaan huolimatta kaupunkilaiset kykenevät hyvin toimivassa kaupungissa kommunikoimaan erilaisten rajojen ylitse; heillä on erojen lisäksi myös yhteinen kieli. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että poikkeavista etnisistä identiteeteistään huolimatta kaupunkilaiset kokevat olevansa myös saman kaupunkiyhteisön jäseniä. Erilaisuuden organisointi on tasapainottelua vapauksien ja oikeuksien sekä yhteisten sääntöjen ja velvollisuuksien välillä. Suvaitsevaisuuden lisäksi tärkeitä on ne arvot ja normit, joista ei pidä joustaa kulttuurisen monimuotoisuuden yleisen sallimisen ja suojelemisen nimissä.
Kaupunkilaiset maailmassa
Aidot kaupungit ovat myös työntövoimaisia. Menestyvät kaupungit ovat yleensä olleet paikkoja, jotka ovat sijainneet aatteiden, ideoiden ja vaikutteiden risteyskohdassa. Sama reitti, joka on tuonut kaupunkiin rahaa, tavaroita ja ihmisiä, on myös kuljettanut kaupungin omaisuutta, kulttuurisia innovaatioita ja kaupunkilaisia kätevästi toisaalle. Dynaamisille kaupungeille ominaisia ovat aukot sen rajoilla ja rajoissa, mutta kaupunki itsessään on historiallisesti aina ollut myös portti avarampaan maailmaan.
Kaupunkiinmuuton lisäksi ajassaan vahvasti elävälle ja maailmaan osallistuvalle kaupungeille on siten ominaista kaupungistamuutto. Joskus olosuhteiden pakosta, mutta vielä useammin vapaaehtoisesti jotkut kaupunkilaiset ovat pakanneet tavaransa ja lähteneet toisaalle. Jotkut ovat jääneet lähelle, mutta monet ovat siirtyneet kauemmaksi, aina maan ääriin saakka. Yhdet ovat olleet poissa jonkin aikaa, toiset eivät ole palanneet koskaan.
Ihmisten elämässä liikkuvuus on niin tyypillistä, että juuri on huono käsitteellinen väline kuvaamaan kiinnittymistä paikkaan tai yhteisöön. Tunne juurista, samoin kuin juurettomuuden tunne, ovat kuitenkin aitoja emootioita. Vaikka ihminen lähtee kaupungista, tuo kaupunki ei missään vaiheessa kokonaan lähde hänestä, koska hän ei pääse irti omasta historiastaan ja siihen kiinnittyvistä suhteista, kokemuksista ja muistoista. Näiden ei välttämättä tarvitse olla myönteisiä ollakseen merkityksellisiä, kuten niin ikään ruotsalaistunut irakilaistaustainen Duraid Al-Khamisi kertoo pohtiessaan eroja hänen ja Ruotsissa syntyneiden pikkuveljien välillä:
Voiko pikkuveli Semir kaivata ihmistä, jota ei ole koskaan tuntenut? Voiko Sandro kaivata Bagdadin iltatuulta? Voiko Awsam ymmärtää sitä inhoa, millä minä muistelen Bagdadin koulupihaani – missä me 30–40 muun lapsen kanssa viidenkymmenen asteen helteessä istuessa opimme olemaan aina valmiit uhraamaan henkemme Saddamin puolesta? Ja voiko Awsam käsittää, että samalla kaipaan sinne takaisin? Mutta ihminen löytää aina asioita, joita rakastaa. (Al-Khamisi 2017, 133, otteen suomentanut Magnus Gräsbeck).
Kaupunki ei siten ole ainoastaan omalla maantieteellisellä paikallaan, vaan se sijaitsee kaikkialla, minne kaupunkilaisia on sieltä lähtenyt. Ympäri maailmaa on niin bagdadilaisia kuin tukholmalaisiakin. Näin muodostuu kaupunkilaisten globaali verkosto, eräänlainen diaspora. Verkoston kiinteys, samoin kuin siihen kuuluvien suhde lähtökaupunkiinsa heijastavat myös sekä oman aikansa kommunikaation mahdollisuuksia että kaupungin kykyä pitää itsensä lähtijöiden mielessä ja sydämessä.
Yhä useammissa kaupungeissa on läsnä koko maailma ihmiskunnan etnisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden merkityksessä. Tämän lisäksi entistä suurempi määrä kaupunkeja vaikuttaa koko maailmassa, koska kaikkialla maapallolla on ihmisiä, joiden identiteettiin heidän menneisyytensä toisessa kaupungissa yhä vaikuttaa. Sisäisen erilaisuutensa menestyksellisen organisoinnin lisäksi toimiva kaupunki onnistuu pitämään yhteyttä toisaalle lähteisiin muuttajiinsa sekä ylläpitämään ja vahvistamaan heidän käsityksiään omista juuristaan kaupungissa.
Monessa maassa ja kaupungissa onkin mietitty vakavasti, mitä tämä kehitys tarkoittaa yhteiskunnan ja paikkakunnan identiteetin ja menestyksellisen toiminnan kannalta (ks. esim. Boyle, Kitchin & Ancien 2013). Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa on määritelty kansakuntaa uudelleen siten, että maa on paitsi kaukainen pieni saarivaltio myös globaalisti verkottunut kansallinen yhteisö, joka sinne muuttaneiden ja sieltä muuttaneiden ansiosta ulottaa lonkeronsa kaikkialle maailmaan. Saman tyyppistä kansakunnan uudelleen määrittelyä löytyy paljon myös esimerkiksi Kanadasta, ja Euroopasta lähinnä Portugalista. Tämä itsensä uudelleen määrittäminen fyysisen paikan sijaan sosiaalisiksi verkostoiksi soveltuu kaupunkeihin vielä paremmin kuin valtioihin.
Suomalainen kaupunkikehitys ja Helsinki
Miltä Suomi ja Helsinki näyttävät näiden ajatusten valossa? Suomi kaupungistui verrattain hitaasti, mutta Turku oli alusta lähtien sekä hyvin kansainvälinen että kansainvälisesti verkostoitunut kaupunki. 1600-luvulla kaupunkien perustaminen siirtyi rannikolta myös sisämaahan, ja uudet kaupungit alkoivat kerätä väestöä etenkin – joskaan ei yksinomaan – Suomen sisältä. Rannikon kaupungeissa, joissa laivat tulivat ja menivät, oli helppo kokea olevansa osa maailmaa.
1800-luvun lopun vahva taloudellinen modernisaatio ja kasvu tekivät Helsingistä ja etenkin Viipurista väestöltään jo varsin monikulttuurisia (ks. tarkemmin Leitzinger 2008). Vuonna 1875 kirjoittamassaan Maamme kirjassa (Boken om vårt land) Zachris Topelius toteaa Suomessa asuvan suomen- ja ruotsinkielisten ja saamelaisten (lappalaisten) lisäksi etenkin Etelä-Suomessa venäläisiä, saksalaisia ja englantilaisia, vähän ranskalaisia, sveitsiläisiä, tanskalaisia, norjalaisia ja puolalaisia sekä juutalaisia ja romaneja (mustalaisia). Topeliuksen vapaamielisen näkemyksen mukaan kaikki, jotka tunnustavat Suomen isänmaakseen ja rakastavat sitä, tottelevat maan lakeja ja työskentelevät Suomen hyväksi, ovat yhtä kansaa. (Topelius 1982, 70; 175–176).
Samaan aikaan muuttoliikkeen suuri suunta vei kuitenkin muiden Pohjoismaiden tavoin Suomesta poispäin, lähinnä Pohjois-Amerikkaan, mutta myös Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Tässä maastamuutossa läntisen ja eteläisen Suomen rannikkokaupungit – Helsinki mukaan lukien – lähiseutuineen olivat sekä tärkeitä lähtöalueita että etenkin kauttakulkupaikkoja.
Laajassa mielessä Suomi kaupungistui kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen maaltamuuton sekä pienemmistä kaupungeista suurempiin kaupunkeihin muuton merkeissä. Suomesta muutettiin etenkin 1960-luvulla myös runsain mitoin Pohjanlahden yli Ruotsiin. Kylmän sodan aikana Suomeen ulkomailta suuntautuva muuttoliike oli erittäin vähäistä, ja tämä seikka on peittänyt julkisessa keskustelussa alleen sekä aikaisemman maahanmuuton että varsinkin joidenkin kaupunkien historiallisen kansainvälisyyden ja monikulttuurisuuden.
Suomen yleinen avautuminen maailmalle tapahtui 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Tämä oli seurausta etenkin neuvostojohtoisen sosialistisen järjestelmän romahtamisesta, Länsi-Euroopan taloudellisesta ja poliittisesta yhdentymisestä sekä yleisestä taloudellisesta, teknologisesta ja kulttuurisesta globalisaatiokehityksestä. Suomi kytkeytyi entistä vahvemmin ja laajemmin kansainvälisiin virtoihin, kansainvälinen muuttoliike mukaan lukien.
Tämän viimeaikaisen kehityksen seurauksena etenkin Helsingistä ja muusta pääkaupunkiseudusta, mutta myös monista muista Suomen kaupungeista on tullut etnisesti ja kulttuurisesti paljon monikulttuurisempia kuin ennen. Suomen viimeaikaista kaupunkikehitystä ei voi ymmärtää tai tulkita oikein ilman maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ulottuvuuden huomioon ottamista. Suurimpien kaupunkien tulevaisuuden ennakointi edellyttää niin ikään liikkuvuuden, kotoutumisen, uusien yhteisöjen muodostumisen ja väestösuhteiden rakentumisen analyyttistä tarkastelua.
Monikulttuurisuutta on vaikea ottaa tilastollisesti täsmällisesti haltuun (ks. Saukkonen 2016), mutta suuntaa antavia tietoja voidaan eri lähteiden nojalla esittää, parhaiten kielistä. Sanotaan, että Helsingissä puhutaan noin 150 eri kieltä, mutta tässä luvussa ovat mukana ainoastaan väestötietojärjestelmän käyttämään standardiin sisällytetyt kielet. Fred Karlssonin tuoreen laskelman mukaan todellinen luku on Suomessa jossain 350 ja 500:n välillä, ja on oletettavaa, että suurta osaa näistä kielistä ellei jopa kaikkia puhutaan ainakin vähän myös pääkaupunkiseudulla (Karlsson 2017).
Helsingissä asuvien joukossa on ihmisiä miltei kaikista maailman maista (167:n muun kuin Suomen kansalaisuuden edustajia vuoden 2017 alussa). Kaikki maailman suuret uskonnot eri variaatioineen, samoin kuin suuri osa pienistäkin uskonnoista, ovat läsnä Suomen pääkaupungissa. Uskonnolliset vakaumukset ja traditiot ovat tyypillisesti varsin pysyviä, mutta myös suuren osan nykyisin puhutuista kielistä voi luottaa säilyvän Helsingissä pitkälle tulevaisuuteen. Sama koskee etnisiä ja kansallisia identiteettejä, joista suuri osa pystytään yhdistämään ongelmattomasti suomalaisuuden tai helsinkiläisyyden kokemukseen.
Sisäisen erilaisuutensa onnistunut organisointi on siten yksi Helsingin – ja monien muidenkin Suomen kaupunkien – tulevaisuuden tehtävistä, jos ne haluavat säilyttää nykyisen toimivuutensa ja kehittää sitä edelleen. Tämän lisäksi Helsinkiä ja muita kaupunkeja koskee myös maailmalla olevien yhteyksien ylläpitäminen ja kehittäminen maailmalla olevien helsinkiläisten (muiden kaupunkien osalta heidän entisten asukkaidensa) kanssa.
Tarkkaa tietoa ulkomailla asuvista entisistä helsinkiläisistä on mahdoton saada, mutta varovaisestikin arvioiden kyse on suuresta määrästä. Vuonna 2018 käydyn presidentinvaalin yhteydessä ulkomailla asui yli 51 000 sellaista henkilöä, jotka kuuluivat Helsingin vaalipiiriin eli Helsinki oli ollut heidän kotikuntansa Suomessa heidän viimeksi täällä asuessaan. Pelkästään 2000-luvulla Helsingistä on muuttanut pidemmäksi tai lyhyemmäksi aikaa ulkomaille noin 61 000 henkeä (vuonna 2016 noin 5 400). Heistä osa on ollut Suomeen aikaisemmin muuttaneita ulkomaalaisia, mutta suuri osa myös niin sanottuun kantaväestöön kuuluvia henkilöitä. Helsingin kansainvälinen verkostoituminen (josta osa on toki ymmärrettävissä osaajien ja osaamisen menettämisenä) näyttäisi myös olevan kiihtymään päin.
Tulevaisuus
Globaalin kaupungistumiskehityksen johdosta yhä suurempi osa maailman väestöstä asuu kaupungeissa. Suuri osa maailman kaupungeista kasvaa ja uusia kaupunkeja syntyy. Kaupunkien väestö koostuu useista sukupolvikerrostumista ja kiihtyvän kansainvälisen muuttoliikkeen johdosta myös etnisesti ja kulttuurisesti entistä kirjavammasta ihmisjoukosta. On helppo yhtyä kaupunkisosiologi Yuri Kazepovin kymmenkunta vuotta sitten kaupungeille heittämään haasteeseen:
[K]uten keskiajalla, kaupungit ovat jälleen laboratorioita, joissa testataan, kuinka kansalaisuus, ymmärrettynä jäsenyytenä, sosiaalisena yhteenkuuluvuutena ja osallistumisena rakentuvat tulevaisuudessa. (Kazepov 2005, 33.)
Nuo sanat eivät ole lainkaan vähentyneet merkitykseltään. Nationalismin uusien muotojen nousu ja poliittisen kannatuksen kasvu on törmäyskurssilla todellisuudessa tapahtuvan kehityksen kanssa. Suuri osa ihmisistä Euroopassakin kaipaa takaisin poliittisesti täysivaltaisiin valtioihin ja etnis-kulttuurisesti yhtenäisiin yhteiskuntiin, joihin ei kuitenkaan paluuta ole. Tämän nostalgian kannatus näyttää olevan vähäisempää suuremmissa kaupungeissa ja nuoremmissa ikäluokissa, mutta löytyy sitä sieltäkin, myös Helsingistä. Kaupunkilaboratoriot joutuvat tekemään toimivan yhdessä elämisen kokeitaan nyt paikoin vihamielisissä olosuhteissa.
Toisaalta kansainvälinen muuttoliike, yhdessä teknologisen kehityksen kanssa, on entisestään lisännyt kaupunkilaisten elämän monipaikkaisuutta ja ylirajaisuutta. Suurella osalla kaupunkilaisista on juuria muualla, ja muualla on puolestaan paljon ihmisiä, joilla on juuret aikaisemma(i)ssa kaupung(e)issaan. Lisäksi yhä suurempi osa heistä on samanaikaisesti läsnä useassa paikassa eri puolilla maata tai maailmaa. Tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa puhui jo vuosia sitten ubiikkiyhteiskunnasta, jossa yhteys kaikkialle maailmaan kulkee koko ajan taskussa mukana (Mannermaa 2008). Tällä alueella kaikki on niin uutta, ettemme vielä lainkaan tiedä, mitä kaikkea arjen, työn ja juhlan digitalisoituminen tuo tullessaan.
Helsingille ja muille Suomen kaupungeille, joita tämä kehitys koskee, edessä ovat suurten haasteiden mutta myös merkittävien mahdollisuuksien vuodet. Kansainvälisessä muuttoliikkeessä ei ole mitään luonnonvoimaista, monikulttuurisuus ei tarkoita pelkästään mukavia asioita ja joitain kanssakaupunkilaisia menetämme ikuisiksi ajoiksi maailman tuuliin. Menestyvälle kaupungille olennaiset vetovoimaisuus ja työntövoimaisuus tuottavat hyviä, pahoja ja neutraaleja seurauksia. Pitkäjänteisesti, määrätietoisesti ja tietoperusteisesti toimimalla Helsingillä ja muilla kaupungeilla on kuitenkin vielä täysi mahdollisuus ottaa tästä kehityksestä kaikki mahdollinen hyöty irti ja minimoida odotettavissa olevat haitat ja ongelmat.
Pasi Saukkonen toimii erikoistutkijana Helsingin kaupunginkanslian kaupunkitutkimus ja -tilastot -yksikössä. Hän on dosentti Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa.
Lähteet:
Al-Khamisi, Duraid (2017). Regnet luktar inte här: ett familjeportträtt. Stockholm: Atlas.
Boyle, Mark, Kitchin, Rob & Ancien, Delphine (2013). Ireland's Diaspora strategy: the quiet strategy of obligation and opportunity. Teoksessa: Gilmartin, Mary & White, A. (toim.) Migrations: Ireland in a global world. Manchester: Manchester University Press.
Kallifatides, Theodor (2016). Ett nytt land utanför mitt fönster. Stockholm: Bonnier Pocket.
Karlsson, Fred (2017). Suomen kielet 1917–2017 Turku: Lingsoft Oy.
Kazepov, Yuri (2005). Cities of Europe: Changing Contexts, Local Arrangements, and the Challenge to Social Cohesion. Teoksessa Yuri Kazepov (toim.). Cities of Europe. Changing Contexts, Local Arrangements and the Challenge to Urban Cohesion. Oxford: Blackwell.
Leitzinger, Antero (2008). Ulkomaalaiset Suomessa 1912–1972. Helsinki: East-West Books.
Mannermaa, Mika (2008). Jokuveli: elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa. Helsinki: WSOYpro.
Säävälä, Minna (2016). Muukalainen tuli kylään: ihmisen matkassa halki aikojen, paikkojen ja tunteiden. Helsinki: Väestöliitto.
Saukkonen, Pasi (2007). Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit.
Saukkonen, Pasi (2013). Erilaisuuksien Suomi: vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Helsinki: Gaudeamus.
Saukkonen, Pasi (2016). Monikulttuurisuuden tilastointi kaipaa uudistamista. Tieto & trendit 2/2016.
Topelius, Zachris (1982, ruotsinkielinen alkuteos 1875). Maamme kirja. Paavo Cajanderin suomennoksen pohjalta vuoden 1899 suomenkieliseen painokseen nojautuen toimittanut Vesa Mäkinen. Porvoo: WSOY.
Wolfe, Tom (1989). Turhuuksien rovio. Helsinki: WSOY.