Puhuttaessa suomalaisesta asumisahtaudesta kuulee usein sanottavan, että Suomessa kesämökit kompensoivat meidän vaatimatonta asumisväljyyttämme, ja että kesämökkien ansiosta suomalaisilla ei ehkä edes ole niin suurta tarvetta kasvattaa asuntojensa kokoa. Tuollaisessa ajattelussa on kuitenkin totta vain toinen puoli: se, että suomalaiset ovat mökkihullua kansaa.
Suomalaisista kotitalouksista useammalla kuin joka neljännellä on oma kesämökki. Myös Ruotsissa kesämökin omistaminen on yleistä; useampi kuin joka viides kotitalous omistaa kesämökin. Sen sijaan Keski- ja Länsi-Euroopassa kesämökin omistaminen on paljon harvinaisempaa. Alankomaissa viisi prosenttia, Englannissa kolme ja Saksassa vain yksi prosentti kotitalouksista omistaa vapaa-ajan asunnon. Kun Englannin luvuista tehdään vertailukelpoisempia poistamalla ulkomailla sijaitsevat ja vuokratut kesämökit, vapaa-ajan asunnon omistus laskee kahteen prosenttiin.
Suomessa kesämökkien määrä on 1960-luvulta lähtien kasvanut keskimäärin vajaalla 100 000 mökillä per vuosikymmen. Vuonna 2022 Suomessa oli 509 652 kesämökkiä, joista helsinkiläiset omistivat 43 339. Vaikka kesämökkien määrä on meillä kasvanut voimakkaasti jo vuosikymmeniä, helsinkiläiset innostuivat rakennuttamaan omia kesäasuntoja ja hakeutumaan kesäisin pois kaupungista jo yli 150 vuotta sitten.
Kaikista Suomen kesämökeistä Helsingin alueella sijaitsee vain 417 kpl (vuoden 2022 tieto).
Ennen varakkaat kaupunkilaiset muuttivat kesäksi huviloilleen
Helsingin lähistön pikkusaarista suurin osa oli jo 1840-luvulla vuokrattu yksityisille, jotka olivat rakennuttaneet sinne huviloitaan. Huvilat olivat varakkaiden yksinoikeus, tavallinen kansa sai tyytyä lähinnä kaupunkien puistoihin.
Huvilalle muutti kesäisin koko perhe, myös palvelusväki, ja sinne mentiin kaikkine tavaroineen koko kesäksi. Miehet saattoivat poiketa kaupunkiin hoitamaan virka- ja liikeasioitaan, jotkut jopa päivittäin, minkä säännölliseksi muodostunut höyrylaivaliikenne mahdollisti.
Lähisaarista kaikille avoin oli ainoastaan Korkeasaari, joka muutettiin sotilaskäytöstä kaupunkilaisten retkeilykäyttöön 1860-luvulla. Vuonna 1890 kaupunkilaiset saivat Seurasaaresta toisen huviretkisaaren. Päätöstä edelsi kuitenkin pitkä ja kiivas väittely. Rahatoimikamarin, kaupungin nykyisen rahoitusyksikön edeltäjän, ehdotus, jonka mukaan Seurasaari tulisi jakaa 12 huvilapalstaan, herätti voimakasta vastustusta. Lehdistön yksimielisen vastustuksen seurauksena kaupunginvaltuusto joutui peräytymään. Siirtolapuutarhat tarjosivat helpotusta kaupunkilaisten kesänviettoon vasta myöhemmin. Ensimmäinen siirtolapuutarha perustettiin vuonna 1918 Ruskeasuolle ja siirtolapuutarhojen huippukausi ajoittui 1920–1940-luvuille.
Kesämökkejä omistavat myös nykyisin etupäässä väljästi asuvat ja suurituloiset
Helsinkiläistä kotitalouksista lähes 13 prosenttia omistaa kesämökin. Erot alueiden välillä ovat kuitenkin suuria. Yleisintä kesämökin omistaminen on Kuusisaari-Lehtisaaren, Tammisalon, Länsi-Pakilan ja Östersundomin postinumeroalueilla, missä vähintään joka kolmas kotitalous omistaa kesämökin. Kesämökin omistaminen on yleistä myös Paloheinässä, Itä-Pakilassa, Kaartinkaupungissa, Jollaksessa, Kaivopuisto-Ullanlinnassa ja Kulosaaressa asuvilla. Näillä alueilla joka neljännellä taloudella on oma kesämökki.
Kesämökin omistaminen on yleisintä alueilla, missä kotitalouksista yli puolet kuuluu korkeimpaan tulokvintiiliin (koko väestön parhaiten tienaavaan viidennekseen), kolme neljästä omistaa asuntonsa ja suurin osa asuu pientalossa. Eniten hajontaa on pientalossa asumisen suhteen, sillä Helsingistä löytyy myös kerrostaloavaltaisia alueita, joilla kesämökin omistaminen on yleistä, kuten Katajanokka, Kruununhaka ja Munkkiniemi. Kuitenkin näilläkin alueilla kesämökit tuovat lisätilaa jo ennestään väljään asumiseen, sillä Katajanokalla neliöitä on keskimäärin 40 asukasta kohti, ja Kruununhaassa sekä Munkkiniemessä 39.
Toisaalta siellä missä kesämökin omistaminen on harvinaisinta, kuten Sörnäinen-Harjun, Vallila-Hermannin, Alppila-Etu-Vallilan ja Jakomäki-Alppikylän postinumeroalueilla, joka neljäs kotitalous on pienituloinen, vähintään puolet asuu vuokralla ja pientalossa asuminen on erittäin harvinaista. Kesämökin omistamisen pienimmän osuuden alueilla asumisväljyys jää alle kaupungin keskimääräisen 34 neliömetriä per asukas -tason.
Työmarkkinatermein voidaan puhua kesämökkien omistamisen ja asumisväljyyden kohtaanto-ongelmasta. Kesämökkiomistuksen kasautuminen tuloluokkien yläpäähän on yleistä muuallakin. Englannissa kotitalouksien suurituloisimmasta kvintiilistä vapaa-ajan asunnon omistaa 46 prosenttia, pienituloisimmasta kvintiilistä vain kolme prosenttia (English Housing Survey 2021–2021).
Kotitalouksien rakenteen tarkastelu paljastaa, että kesämökin omistaminen on myös elinkaari- ja elämäntapailmiö. Kesämökin omistaminen on harvinaisempaa alueilla, joilla nuorten ja yksinasuvien osuus on suuri. Asukkaiden keski-ikä on tavallista matalampi uusilla alueilla, kuten Jätkäsaaressa, Etu-Vallilassa, Keski-Pasilassa ja Verkkosaaressa. Nämä kaikki kuuluvat myös postinumeroalueisiin, joilla kesämökin omistavien talouksien osuus on erityisen matala eli jää alle yhdeksän prosentin. Ainoastaan kahdella Helsingin alueella kesämökin omistaminen on yleistä, vaikka yksinasuvien osuus on suuri eli yli puolet (Munkkiniemi ja Kaivopuisto-Ullanlinna). Päinvastainen tilanne, jossa kesämökkejä omistavien talouksien osuus on pieni ja yksinasuvien osuus puolestaan suuri, löytyy myös vain harvalta alueelta (Jakomäki-Alppikylä, Roihuvuori, Kontula-Vesala-Kivikko sekä Malmi).
Kesämökit siis kyllä lisäävät keskimääräistä asumisväljyyttä, mutta eivät helpota asumisahtautta. Tämä oletus asumisahtauden helpottumisesta on se alussa mainitun ajattelun toinen puoli, joka ei pidä paikkaansa. Kesämökin omistamisen ja asumisväljyyden kohtaanto-ongelma viittaa siihen, että puistoilla ja matalan kynnyksen lähivirkistysalueilla täytyy olla asukkaille tavallista suurempi merkitys vuokratalo- ja kerrostalovaltaisilla alueilla sekä uusilla asuinalueilla.
Ari Niska toimii tutkijana Helsingin kaupunginkanslian talous- ja suunnitteluosastolla asumisen yksikössä.