Yksi tapa yrittää tavoittaa Helsingin sielu on asettua turistin housuihin ja lähteä etsimään olennaista kaupunginosista, jotka pienoiskaupunkeina omaavat identiteettiä yllin kyllin. Vaikka Helsingin kantakaupunki on suhteellisen pieni, sen kaupunginosat eroavat paljon toisistaan. Viereistenkin kortteleiden ilmapiiri voi olla täysin erilainen. Turistin silmin, ylös katselemalla, nämä erot aukeavat.
Pohdin taannoin opinnäytetutkimuksessani postmodernin turismin piirteitä ja vedin keskustelua yhteen toteamalla, että toivottoman tilanteensa tiedostavalle postmodernille turistille nautinto on autenttisuutta tärkeämpää. Toisin kuin travelleri, joka haluaa erottautua massasta, postmoderni turisti ei ole tällaisista asioista kiinnostunut. Ero on turistisessa katseessa.
Kun travellerit muodostavat erottautuessaan uuden erottautujien massan, postmoderni turisti tyhjentää viinilasillistaan myhäillen. Kun autenttisuutta etsivä erottautuja haluaa ”mennä” ”löytääkseen”, postmodernin katseen omaksunut flâneur osaa olla turisti kaikkialla. Otetaan esimerkiksi kotoinen Kalliomme.
“…Olla jossain muualla kuin kotonaan ja olla silti kaikkialla kuin kotonaan; nähdä koko muu maailma, olla maailman keskipisteessä ja pysyä maailmalta piilossa… “ - Charles Baudelaire, "Modernin elämän maalari" (1863, suom. Antti Nylén).
Turisti löytää urbaania rosoisuutta
Yksi Helsingin historiallisesti merkittävimmistä alueista sijaitsee kantakaupungin pohjoisosissa, Hakaniemen torin ja Linnanmäen huvipuiston välimaastossa. Vaikka Kallio itsessään on rajattu alue, sen vaikutuspiiri ulottuu laajemmalle Alppilan ja Vallilan laitamille saakka.
Kalliosta keskusteltaessa historialliset näkökulmat ovat hyvin keskeisiä. Kalliota ja sen lähialueita yhdistää työväenluokan historia ja erittäin näkyvä keskiluokkaistumiskehitys. Tämä kehitys on muokannut Kalliosta ja sen naapureista urbaaneja ja omalla karulla tavallaan viehättäviä. Viehättävyys on toki katsojan silmissä; kokemus riippuu katseesta.
Kallio on nimensä mukaisesti rakentunut kukkulan ympärille. Sen erottaa keskustasta varsin vaatimattoman näköinen ja hieman idemmäksi rakennettua Hakaniemen siltaa huomattavasti pienempi Pitkäsilta. Kruununhaan ja Hakaniemen välistä kulkevan Siltavuorensalmen yli on kävelty jo satoja vuosia. Vaikka Kallio on kenties Helsingin elävin ja monimuotoisin kaupunginosa, risteilyturisteihin tai japanilaisiin kameroineen siellä ei juuri törmää. Korttelit Hakaniemen kauppahallista eteenpäin – ja tästähän Kallio alkaa – eivät toki tarjoa perinteistä turistista nähtävää, mutta urbaanin sielun ja rosoisen kauneuden ystävälle Kallio on keidas.
Vaikka Pitkäsilta ei kovin pitkä olekaan, sen symbolinen merkitys on valtava. Kun kaupunkia kiihtyvällä tahdilla rakennettiin 1900-luvun alussa, silta piti hajurakoa Kallion työväen ja eteläisten kaupunginosien ylempien kerrostumien välillä. Autenttisuutta etsivä erottautuja karttaisi Pitkääsiltaa, kuten muitakin nähtävyyksiä, ellei sitten tekisi valintaansa ironisessa mielessä. Symbolisista merkityksistä tietoinen postmoderni kuljeksija sen sijaan ei pohtisi turhia, vaan valitsisi lähimmän sillan. Hänelle matkanteko on määränpäätä tärkeämpää.
Kuten moni luova tai trendikkäänäkin pidetty alue, myös Kallio on entinen työväenluokan keskittymä ja on edelleen yksi suosituimmista ”ensimmäisistä” asuinalueista Helsingissä. Alueella on paljon pieniä asuntoja ja vuokrat ovat edelleen eteläistä kantakaupunkia matalampia. Vastaavasti suuria asuntoja on vähemmän, mikä on tosin vain hidastanut muutosta. Postmoderni kaupunkiseikkailija muistelee hymyillen vanhaa Kalliota – rosoista surullisenkuuluisaa kukkulaa. Kirkon toisella puolella Fleminginkatua laskeutuessaan hänen hymynsä vain levenee. Katu on herännyt eloon.
Erottautujan dilemma
Roskapankin terassi on tapansa mukaan täynnä. Aukiolla ei ole enää vuosiin ollut kilpailijaa. Baarien tilalla myydään luomusaippuaa ja valkoista teetä. Kun vielä pari vuotta sitten säällisen kahvin löytäminen Kalliosta oli kiven takana, nyt alueella paahdetaan kahvia joka kulmalla ja pienistä kahviloista kirjoitetaan lehdissä ja blogeissa. Kaupungin parhaat leivät leivotaan Kallion laidalla vanhan teurastamon tiloihin syntyneen ruokakeskittymän näkymättömissä sokkeloissa. Uusia pieniä ravintoloita ja viinibaareja syntyy ennen kuin erottautujalaumat ehtivät käydä entisissäkään. Oman kaupunkinsa turisti istuu tyytyväisenä läheisen urheilukentän huojuvilla katsomorakennelmilla ja nauttii mahdollisuuksista, joihin hänen ei tarvitse tarttua.
Kallio on juuri nyt epäilemättä Helsingin trendikkäin kaupunginosa, mikä aiheuttaa erottautujille harmaita hiuksia. Moni kaipaileekin vanhaa aitoa Kalliota, missä brunssit alkoivat aamuyhdeksältä ja koostuivat yhdestä tuotteesta. Sitä Kalliota, jota hipsterit – erottautujien arkkityypit – eivät olleet vielä pilanneet. Samaan aikaan kulman takana kulkeva postmodernin katseen omaksunut oman kaupunkinsa turisti pyyhkii jäätelöä parrastaan (sic), jota hän ei ole muistanut ajaa viikkoihin. Häntä turistit tai trendinenät eivät häiritse – onhan hän turisti itsekin – ja ehkä trendikäskin.
Kallio-esimerkki kertoo siitä, että saman kaupunkiympäristön voi kokea monella tavalla. Postmoderni turismi on mahdollista kenelle tahansa ja missä tahansa. Tärkeintä on löysätä kaulusta. Erottautuminen on jo ajatuksen tasolla tuomittu epäonnistumaan. Tästä syystä sitä ei edes kannata yrittää. Kaupungeissa kannattaa seikkailla vaistonvaraisesti välittämättä siitä, missä pitäisi olla ja minne pitäisi mennä. Postmodernin ajan hengessä ohjat voi rohkeasti ottaa omiin käsiin ja ajautua uusiin paikkoihin. Postmodernin turismin harjoittamisen voi aloittaa vaikka työmatkalla. Tavanomaisen reitin sijaan voi valita jonkun toisen. Tututkin paikat aukeavat aivan uudella tavalla kun omaksuu ennakkoluulottoman turistisen katseen.
Pekka Mustonen on Helsingin kaupungin tietokeskuksen erikoistutkija.