Tämä teksti perustuu vuoden 1990-laman kokemuksia tarkastelevan kirjan läpilukuun ja siitä tehtäviin johtopäätöksiin. Tarkoituksena on nostaa esille mahdollisia oppeja Helsinkiin nykytilanteessa, jossa koronavirus koettelee kaupunkia paitsi terveydellisesti, myös taloudellisesti ja sosiaalisesti. Kuvaukseni 1990-luvusta perustuvat aikalaiskirjan artikkeleihin, mutta olen lisännyt tekstiini mukaan jonkin verran tilastotietoja verratakseni aikakausia toisiinsa.
Tekstin kirjoittamiseen innoittanut teos on artikkelikokoelma Lama sulkee – lama avaa, jonka Helsingin kaupungin tietokeskus julkaisi vuonna 1994 keskellä lamaa. (Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 1994: 11, toim. Vesa Keskinen). Julkaisuun kirjoitti 18 tutkijaa, ja siinä tarkastellaan laman vaikutuksia mm. talouteen, työllisyyteen ja työttömyyteen, rahan riittämiseen kotitalouksissa ja laman näkyvyyteen katukuvassa.
En tuo tässä tekstissä esille 1990-luvun lamaan johtaneita seikkoja, en myöskään siihen liittyneitä erityisiä taloudellisia piirteitä, sillä niitä on raportoitu muualla. Otan esille nimenomaan Helsingin ja helsinkiläisten kokemuksia laman ajalta.
Väestö
Helsingissä oli vuoden 1992 alussa hieman alle puoli miljoonaa (497 542) asukasta. Vuoden 2020 alussa väkiluku oli 653 835. 2020-luvun Helsinki on siis väestöltään huomattavasti suurempi kuin 1990-luvun lama-ajan kaupunki. Väkimäärä on lisääntynyt 28 vuodessa kaikkiaan 156 000 henkilöllä eli reilun Jyväskylän verran. Kaupungistumisen odotetaan jatkuvan, ja Helsingillä on tässä keskeinen rooli myös jatkossa.
2020-luvun koronaviruksen aiheuttamaa terveydellistä, taloudellista ja sosiaalista kriisiä on vastaanottamassa varsin erilainen Helsinki kuin tuolloinen lamanaikainen kaupunki. Paitsi väestön määrä, myös nykyinen väestörakenteemme poikkeaa merkittävästi 1990-luvun kaupungista. Väestön koulutustaso on korkeampi, väki on vauraampaa, maahanmuuttajien osuus on suurempi, yhden hengen talouksia on aiempaa enemmän, kansainväliset kontaktit moninaisempia. Erityisen suuri ero näkyy maahanmuuttajaväestön kasvusta. Kun meillä vuonna 1992 oli 10 700 vieraskielistä asukasta, vastaava luku on nyt 102 000, eli 16 prosenttia väestöstämme.
Vaikka kaupunkilaisten hyvinvointi on monella mittarilla aiempaa parempaa, toisaalta väestöryhmien väliset erot ovat kasvaneet ja alueellinen eriytyminen on lisääntynyt. Tämä liittyy erityisesti sosioekonomisilla mittareilla huonoimmassa kymmenyksessä olevien tilanteeseen.
Työmarkkinat
Vuonna 1990 Helsingissä vallitsi historian paras työmarkkinatilanne, jos asiaa tarkastellaan työllisyyden kannalta. Työttömyysaste oli 1,2 prosenttia ja työttömiä työnhakijoita vain 3 370 henkilöä. Puhuttiin pikemminkin työvoimapulasta kuin työttömyydestä. On myös huomattava, että hyvään työllisyystilanteeseen oli totuttu, koska lähes koko 1980-luku oli eletty käytännössä täystyöllisyyden aikaa, ja työttömyysaste oli pitkään vain 2–3 prosentin luokkaa.
Vastaavasti työpaikkamäärä oli saavuttanut lamaa edeltävän huippulukeman vuonna 1990, jolloin Helsingissä oli 368 000 työpaikkaa. Laman alettua vuonna 1991 työpaikkamäärä oli pudonnut jo yli 30 000:lla ja alimmillaan työpaikkoja rekisteröitiin 290 727 vuonna 1993. Toisin sanoen kolmessa vuodessa menetettiin yli 77 000 eli viidennes (21 %) kaikista työpaikoista. Pudotus oli valtava.
On kuitenkin huomattava, että kaikki työpaikkojen menetykset eivät kohdistuneet helsinkiläisiin työntekijöihin. Taloudellisesta asemasta johtuen Helsingissä on pitkään ollut enemmän työpaikkoja kuin työntekijöitä, joten työpaikkojen väheneminen koetteli samalla koko Helsingin työssäkäyntialuetta.
Toipuminen vuoden 1993 pohjalukemista kesti useita vuosia. Aluksi se tapahtui verraten hitaasti, mutta vuodesta 1995 lähtien suunta oli selvästi ylöspäin. Kesti kuitenkin kymmenen vuotta ennen kuin työpaikkojen lukumäärä ylitti lamaa edeltäneen ennätyksen, kun vuonna 2000 työpaikkamääräksi kirjattiin 370 000.
Valitettavasti tarkka tieto vuoden 2020 alun työpaikkamääristä Helsingissä saadaan vasta kahden vuoden kuluttua. Vuonna 2018 työpaikkoja oli kaikkiaan 434 400, ja tämänkin jälkeen työpaikkojen määrä on kasvanut. Voidaan arvioida, että työpaikkoja on nyt noin 70 000 enemmän kuin 1990-luvun alun huippuvuonna ja lähes 150 000 enemmän kuin lama-ajan heikoimpana vuonna.
Samalla talouden rakenne on muuttunut siten, että palvelujen osuus on Helsingissä kasvanut, ja yksinyrittäjien ja start up -yritysten määrä on aivan toista luokkaa kuin ennen. Talouden rakenne on samalla monipuolisempi kuin aiemmin.
Työttömyystilanne
1990-luvun lama oli suuri shokki, kun reilussa kolmessa vuodessa työttömien määrä yli 15-kertaistui ja samalla Helsingissä katosi lähes 80 000 työpaikkaa. Siirryttiin siis verraten nopeasti täystyöllisyydestä suurtyöttömyyteen. Suurimmilleen työttömyys kohosi heinäkuussa 1995, jolloin työttömiä oli kaikkiaan yli 50 000 henkilöä ja työttömyysaste ylitti 20 prosenttia.
Siinä missä 1990-luvun lamaan lähdettiin täystyöllisyystilanteessa, vuoden 2020 koronaa edeltävä aika oli toinen. Helsingissä työttömien osuus työvoimasta oli vuoden 2020 helmikuun lopussa 8,9 % (TEM:in työnvälitystilastojen mukaan) ja Helsingissä oli 30 880 työtöntä työnhakijaa. Jonkin asteen työttömyydestä on tullut pysyvä tila, joskin toki suhdanteiden mukaan vaihteleva.
Kun aiemmissa taantumissa Helsinkiin ei kohdistunut aivan niin suuria iskuja kuin muualla maassa, 1990-luvun lama koetteli pääkaupunkia muuta maata ankarammin. Helsingissä oli vallinnut mielikuva, että talouden rakenne suojelisi kaupunkia taloudellisilta vastoinkäymisiltä mutta 1990-luvun lama osoittautuikin Helsingille hyvin raskaaksi taakaksi. Yritysten pääkonttorien ja finanssialan keskittymä, palvelualojen tihentymä ja julkisen hallinnon keskus joutui läpikäymään suuren ja ankaran murroksen. Työttömyys koetteli Helsinkiä aluksi hieman hitaammassa tahdissa kuin muuta maata, mutta toisaalta siitä tuli pitkäkestoinen ongelma, josta toipuminen vei paljon aikaa.
Yksi yhteiskunnassa omaksuttu oppi 1990-luvun lamasta oli se, että työttömyys ei ole yksilön vika tai ominaisuus, vaan työttömyys voi suhdanteiden muuttuessa koetella oikeastaan ketä tahansa. Tämä on tuonut mukanaan ymmärrystä talouden muutoksista ja niiden vaikutuksista yksilöihin. Siten työttömänä olo ei ole nykyisin sosiaalisesti aivan yhtä raskas taakka kantaa kuin joskus aiemmin.
Työttömyyden epätasainen jakautuminen
Vaikka työttömyys koetteli kaupunkilaisia laajalti, se kohdistui erityisesti miehiin ja kouluttamattomiin kaupunkilaisiin. Määrällisesti miesten työttömyys kasvoi enemmän kuin naisten, mutta toisaalta naisten osuus työttömistä kasvoi miehiä enemmän. Tämä selittyy sillä, että ennen lamaa naisten osuus työttömistä oli verraten alhainen. Miehet joutuivat nopeammin työttömiksi ja heillä työttömyyden huippu ajoittui aikaisempaan vaiheeseen, kun taas naisilla työttömyyden kasvu oli aluksi hitaampaa.
Eniten työttömiä oli teollisen työn, hallinto- ja toimistotyön, teknisen, luonnontieteellisen ja yhteiskunnallisen työn ammattiryhmissä. Työttömiksi joutui ihmisiä myös sellaisilta aloilta, joilla aiemmin ei työttömiä juuri ollut, esimerkiksi terveydenhuollosta ja sosiaalialalta.
Eri alojen tilanne oli hyvin vaihteleva. Vuonna 1994 tehdyn arvion mukaan hallinto- ja toimistotyön, terveydenhuolto- ja sosiaalialan sekä kuljetus- ja liikennetoiminnan ammattiryhmissä työttömyys oli 10 prosentin luokkaa, palveluammateissa 14 prosenttia. Nämä alat selvisivät taantumasta suhteellisin hyvin verrattuna moniin muihin.
Työttömyys koetteli ankarasti rakennusalaa, jossa yli puolet oli joutunut työttömiksi, kun lama oli kestänyt kaksi vuotta (eli joulukuussa 1993). Kaikkein hankalin tilanne oli kuitenkin niillä, joilla ei ollut ammattikoulutusta tai -taitoa. He joutuivat ensimmäisinä kortistoon ja myös pysyivät siellä. Heinäkuussa 1993 heistä yli 80 prosenttia oli joutunut työttömiksi. Lisäksi nuorten työttömyys kohosi korkealle, mutta osan tästä selittää se, että kaikilla nuorilla ei vielä ollut ammattitutkintoa tässä vaiheessa.
Työttömyyden erityisenä varjopuolena nousi esille työttömyyden pitkä kesto. Helsinkiin tuli laman myötä yli 20 000 pitkäaikaistyötöntä, joista kaikki eivät päässeet enää takaisin työelämään edes silloin, kun työllisyystilanne alkoi kohentua. Tämä oli Helsingille uusi ongelma.
Vaikutus Helsingin kaupungin henkilöstöön
Helsingin kaupunki takasi 1990-luvun tilanteessa työsuhteen kaikille niille omille työntekijöilleen, joilla oli vakituinen työpaikka. Näin haluttiin varmistaa osaavan työvoiman saaminen aloille, joille oli vaikeuksia hankkia päteviä työntekijöitä ja muutenkin varmistaa palveluiden toiminta. Samalla pyrittiin vähentämään työvoiman määrää siten, että pois lähteneiden tilalle harvoin palkattiin ketään uutta. Määräaikaisia työsuhteita ei jatkettu niiden kauden loputtua, ja jos uusia henkilöitä otettiin, tehtävät olivat useimmiten määräaikaisia.
Yksi havainto kaupungin henkilöstössä oli se, että työyhteisöt ikään kuin jähmettyivät. Sisään ei tullut juurikaan uutta väkeä, vaihtuvuutta edustivat lähinnä pois lähteneet eläkeläiset tai määräaikaisten työsopimusten myötä poistuneet työntekijät. Niinpä kaupungin henkilöstön keski-ikä nousi kolmen vuoden ajan lähes kolmella vuodella vaihtuvuuden pysähtymisen myötä. Samalla voi todeta, että henkilöstöön tuli 1990-luvun alkupuolella tietynlainen ”ikäkuoppa”, kun hiljattain valmistuneet 20–30-vuotiaat nuoret polvet eivät työmarkkinoille tultuaan saaneet töitä Helsingin kaupungin eri tehtävissä. Tämä saattoi jättää hyvin pitkän – kenties lähes vuosikymmenen pituisen – jäljen kaupungin henkilöstön ikärakenteeseen.
Kuntatalous lama-ajan työttömyystilanteessa
Helsingin kaupungin budjetinlaatijat oppivat lamasta sen, että työpaikkojen menetys ja työttömyyden kasvu näkyi kaupungin tulovirrassa verraten nopeasti. Ensimmäiseksi vähenivät yhteisöverotulot, kun yritysten liikevaihto laski tai loppui kokonaan. Sen sijaan tuloverokertymä ei laskenut aivan yhtä jyrkästi kuin työttömyysaste kohosi, koska monet työttömäksi joutuneet saivat ensi alkuun (500 päivää) ansiosidonnaista päivärahaa. Tämä pehmensi laskua. Toisaalta Helsingissä työttömiksi joutuneista alle puolet kuului työttömyyskassoihin – toisin kuin muualla maassa – osin sen vuoksi, että hyvän aiemman työllisyystilanteen vuoksi järjestäytymistä ei pidetty tarpeellisena.
Tästä voidaan nähdä, että jos koronakriisin talousvaikutus on verraten lyhytaikainen ja siitä toivutaan kohtuullisen nopeasti, vaikutukset verokertymään näkyvät eniten yhteisöverotuloissa vuoden 2020 osalta. Tämä on jo sinänsä toki merkittävä isku Helsingille tärkeään tulonlähteeseen. Jos puolestaan kriisi jatkuu ja seuraa pitempiaikainen taantuma, niin tuloverokertymän lasku alkaa tuntua erityisesti vuonna 2021. Toki kummankin veron osalta budjettiin kirjattu kasvuodotus jää toteutumatta jo tänä vuonna.
Lama-aikaan työttömyyden pitkittyessä tilanne kävi kaupungin talouden kannalta tukalaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun työttömien 500 päivän jakso täyttyi ja he joutuivat peruspäivärahan saajiksi. Tämä kohotti toimeentulotuen tarvetta, mikä tarkoitti huomattavia lisäkustannuksia Helsingin kaupungille. Kaiken kaikkiaan lama-ajan yhtälö oli Helsingin taloudelle raskas, samaan aikaan tulot vähenivät mutta menot nousivat.
Vaikutukset katukuvaan ja kaupunkielämään
1990-luvun lama tuotti uutta elävyyttä ja rosoisuutta helsinkiläiseen katukuvaan ja kaupunkilaisten tapaan käyttää erilaisia palveluja. Lama näkyi katukuvassa aluksi siten, että kauppa- ja toimistotiloja tyhjeni, eikä niihin löytynyt uusia toimijoita. Syntyi mustia aukkoja, ankeita tiloja, joihin usein saatettiin spreijata ytimekkäästi tekstiksi lama. Kuitenkaan Helsingissä mitkään katuosuudet tai laajemmin kaupunginosat eivät laman myötä pudonneet kyydistä.
Liiketiloja vapautui siis uuteen käyttöön ja vähitellen ne korvautuivat erityisesti kahviloilla, kaljabaareilla ja kirpputoreilla. Monet kivijalkojen pankkisalit ja -konttorit saivat aivan uudenlaista toimintaa. Tämä teki samalla katutilasta monipuolisempaa ja elävämpää, kuin uudet toimijat houkuttelivat paljon asiakaskuntaa myös perinteisten virka-aikojen ulkopuolella. Tähän liittyi myös pienten ja edullisten pizzerioiden tulo markkinoille.
Kirpputoreista tuli hyvin suosittu tapa paitsi tehdä edullisia ostoksia, myös tapana viettää kaupunkilaista arkea ja elämää. Niistä tuli hyväksytty paikka myydä tavaroita ja tehdä hankintoja.
Uusi ilmiö oli olutkuppiloiden ja kahviloiden tulo katukuvaan. Niitä perustettiin runsaasti ja ne löysivät uusia asiakaskuntia. Yksi perustelu näiden menestykseen oli se, että vaikka monilla kaupunkilaisilla oli taloudellisesti tiukkaa, he kuitenkin katsoivat mahdolliseksi pienimuotoisen kuluttamisen kahviloissa, vaikka esimerkiksi ulkomaanmatkat olisivat tuntuneet liian kalliilta. Aikalaishavainnot toivat esille kantakaupungissa sen, että Pitkänsillan pohjoispuolelle keskittyi pubi-Helsinki ja sen eteläpuolelle café-Helsinki.
Lamavuosien näkyvä piirre oli seksibaarien ilmaantuminen katukuvaan. Tämä johtui osin ravintoloiden kiristyneestä kilpailusta, minkä vuoksi osa yrittäjistä kokeili uudenlaista profiloitumista. Seksibaarit herättivät paljon keskustelua ja kritiikkiä.
Yksi havainto 1990-luvun tilanteessa oli se, että lama näkyi sittenkin verraten vähän Helsingin katukuvassa. Yleiskuva pysyi siistinä, rakennukset hyvässä kunnossa, perusasiat pelasivat, kaduille ei ilmestynyt kerjäläisiä tai suurin joukoin asunnottomiakaan.
Itse asiassa Helsingin katukuvasta tuli laman aikana aiempaa elävämpi ja vapaampi. Kaupunkilaiset opettelivat eurooppalaisia tapoja käyttää kaupunkiaan tilanteessa, jolloin julkisen tilan sääntely, kauppojen ja ravintoloiden aukiolo olivat huomattavan tiukasti kontrolloituja nykytilanteeseen verrattuna.
Kaupunkilaisten tuntoja ja kokemuksia
Vaikka työttömyys ja taloudelliset vaikeudet koettelivat laajalti ja ankarasti, Helsinki oli hiljainen kaupunki. Ei järjestetty mielenosoituksia tai kapinoitu vallitsevia olosuhteista vastaan. Toisaalta tukahdutettu ahdistus saattoi näkyä mielenterveyden ongelmien lisääntymisenä, mikä tuntui osin myös katukuvassa.
Lama-aikaan tehtiin joitain tutkimuksia kaupunkilaisten käsityksistä ja kokemuksista. Helsinkiläisille suunnatun kyselyn mukaan kaupunkilaiset kokivat varkauksien ja ilkivallan lisääntyneen. Päihtyneiden aiheuttamien häiriöiden ja toisaalta väkivallan uhkan ajateltiin pysyneen ennallaan ja samalla henkilökohtaisen turvallisuuden nähtiin hieman parantuneen. Arkinen kokemus oli, että katuelämä oli hieman rauhoittunut. Samalla osoittautui, että eri alueiden asukkaiden kokemukset vaihtelivat helsinkiläisittäin verraten paljon. Nähtiin myös, että alueiden erot eivät johdu ainakaan yksinomaan sosioekonomisista eroista. Ylipäätään eniten kaupunkilaisia harmitti kyseisen tutkimuksen mukaan häiriköinti, mutta sinänsä laman aikana ei koettu turvallisuutta uhkaavien asioiden lisääntyneen.
1990-luvun lama ja 2020-luvun korona
Tämän tekstin tarkoituksena on ollut tuoda esille joitakin niitä kokemuksia, joita Helsingissä kirjattiin 1990-luvun laman aikaan. Ajanjakso oli kaupungille hyvin poikkeuksellinen ja sitä on nykyinenkin tilanne. Taustat ja syyt ovat hyvin erilaisia, eikä näitä voikaan suoraan verrata toisiinsa.
1990-luvun Helsinki oli väestöltään pienempi, vähemmän kansainvälinen, talouden rakenteiltaan köyhempi ja kapeampi, emmekä olleet vielä osa EU:ta tai eurovaluuttaa. Silti selvisimme lamasta, joskin se jätti pitkiä rasitteita muun muassa työttömyyden ja konkurssien myötä. Toisaalta lama loi osaltaan edellytyksiä kaupunkikulttuurin avautumiselle ja elävöitymiselle. Lama sekä sulki joitain polkuja että avasi uusia mahdollisuuksia.
Koronaviruksen Helsingille aiheuttamia vaikutuksia seurataan parasta aikaa. Erilaiset muistiorganisaatiot keräävät kansalaisten kokemuksia, päiväkirjamerkintöjä ja kuvia. Helsingin kaupunki seuraa tilanteen kehittymistä monin tavoin. Kaupunginkanslian kaupunkitutkimus ja -tilastot -yksikkö toteuttaa esimerkiksi keväällä Helsinki-barometri-tutkimuksen, jossa kysytään kaupunkilaisten mielipiteitä ja ajatuksia. Paljon muutakin koronaan liittyvää tutkimuksellista ja tilastollista seurantaa tehdään. Jonain päivänä noitakin tutkimustuloksia luetaan tietyn aikajänteen päästä ja tutustutaan poikkeusaikojen havaintoihin.
Timo Cantell toimii kaupunkitietopäällikkönä Helsingin kaupunginkansliassa.
Valokuvien lähteet: Helsingin kaupunginkanslia; Helsingin kaupunginmuseo / Finna.fi (Harri Ahola, Matti Huuhka, Jan Alanco, Teuvo Rissanen), CC BY 4.0.