Imeväiskuolleisuuden pieneneminen Helsingissä 1900-luvun alkupuolella

Imeväiskuolleisuus alkoi Suomessakin pienentyä 1800-luvun loppupuolella, millä on ollut merkittävä vaikutus elinajanodotteen kasvuun. Imeväiskuolleisuuden muutosta ja rakennetta tunnetaan kuitenkin Suomessa pääsääntöisesti melko huonosti. Helsingin tilastollisten vuosikirjojen tiedot mahdollistavat ilmiön analysoinnin kaupunkiympäristössä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, ja näyttääkin, että imeväiskuolleisuuden rakenne ollut Helsingissä erilainen kuin maaseutuvaltaisessa elinympäristössä.

Imeväiskuolleisuutta eli tiettynä vuonna alle vuoden ikäisenä kuolleiden suhdetta samana vuonna elä­vänä syntynei­siin pidetään yleisesti elintason ja ympäristöolosuhteiden indikaattorina. Myös historioitsijat ovat käyttäneet imeväiskuol­leisuuslukua väestöjen kansanterveyden ja terveydenhuollon tilan kuvaamiseen. Imeväiskuolleisuuden taso vaih­telee voimakkaasti väestöittäin ja yhteiskunnittain, mutta nykyisissä kehitysmaissakaan imeväiskuolleisuus ei ole läheskään niin korkealla tasolla kuin mitä se on ollut historiallisissa väestöissä. Esimerkiksi 1700-luvun Suomessa viidesosa (ja synkimpien vuosikymmenten aikana lähes neljäsosa) vastasyntyneistä kuoli ensimmäisen elinvuoden aikana (Tilastokeskus 1997). Imeväiskuolleisuus alkoi pienentyä useissa Euroopan maissa jo 1800-luvun puoli­välin aikoihin. Näin tapahtui myös Suomessa, vaikka täällä yh­teiskunnan muuttuminen ja siihen liittyvien demografisten, taloudellisten ja sosiaalisten te­kijöiden muutokset alkoivatkin suhteellisen myöhään.

Tässä artikkelissa tarkastellaan imeväiskuolleisuuden pienenemistä Helsingissä 1900-luvun alkupuoliskolla sekä keskeisimpiä kuolemansyitä. Analyysit perustuvat Helsingin tilastollisten vuosikirjojen tilastoihin. Vuosikirjoja aiemmin ilmestyi Kertomuksia Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta, ja myös ne sisälsivät tietoja imeväisikäisenä kuolleiden lukumääristä ja kuolemansyistä, mutta monilta osin nämä tilastotiedot olivat hyvin puutteellisia, eivätkä ne mahdollista vertailukelpoisten lukujen laskemista. Lisäksi kuolemansyiden raportointia pidetään etenkin 1800-luvun osalta melko epäluotettavana (Trapp 1983, Kintner 1986). Näihin varhaisimpiin aineistoihin olisi erikseen sovellettava niitä varten kehitettyjä epäsuoria menetelmiä.

Kaiken kaikkiaan vastaavaa tutkimusta on tehty Suomessa hyvin vähän. Yksi poikkeus tästä on Helsingin yliopistolle tekemäni väestötieteen pro gradu -opinnäytetyö (Mäki 2003), jossa käytettiin Ahvenanmaan genealogisen tietokantaprojektin yhteydessä muodostettua yksilötason rekisteriaineistoa, jota oli mahdollista analysoida tilastollisella analyysiohjelmistolla. Historiallisten aineistojen saatavuus ja laatu ovat siis asettaneet omat rajoitteensa imeväiskuolleisuuden tarkemmalle tutkimukselle. Helsingin tilastolliset vuosikirjat, joita alettiin julkaista vuodesta 1905 eteenpäin vuosittain muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kuitenkin sisältävät sellaista tietoa syntyneistä ja kuolleista sekä kuolemansyistä, jonka perusteella voidaan lisätä ymmärrystämme imeväiskuolleisuuden kehityksestä Suomessa.

Imeväiskuolleisuus vaihteli 1900-luvun alun Euroopassa vielä valtavasti maittain Norjan ja Ruotsin 100 lapsesta tuhatta vastasyntynyttä kohti Venäjän jopa 250 lapseen tu­hatta vastasyntynyttä kohti (Mitchell 1992, 120). Suomessa imeväiskuolleisuus oli vuosisadan alussa noin 120 lasta tuhatta vastasyntynyttä kohden ja sadan kuolleen imeväisikäisen ”maaginen” (Pitkänen 1983, 48) raja saa­vutettiin 1920-luvulla. Lähenemistä maiden välillä imeväiskuolleisuuden tasossa tapahtui jo vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä, ja vuoden 1950 paikkeilla imeväiskuolleisuus vaihteli Euroopassa 20 ja 80 lapsen välillä tuhatta vastasyntynyttä kohti (Corsini & Viazzo 1997, xiii). Suomessakin kuolleisuus oli pienentynyt lähes 30 imeväisikäisen tasolle.

Kuolemansyyrakenteessa on korostunut varsinkin kaupunkien osalta imeväisikäisten riski kuolla suolisto- ja ripulitauteihin. Esimerkiksi Englannissa imeväiskuolleisuus suureni aivan 1800-luvun viimeisinä vuosina, mikä on todennäköisesti liittynyt lisääntyneeseen kaupungistumiseen ja kaupunkielämään usein liittyneisiin vastasyntyneiden ripuliepidemioihin (Woods ym. 1988; Schofield & Reher 1991). Toisaalta olen Ahvenanmaata koskevassa tutkimuksessani osoittanut, ettei kesäajan ylikuolleisuus ja ripulitautien keskeisyys ole imeväiskuolleisuuden muutokseen väistämättä kuulunut jakso, vaan tietyissä elinolosuhteissa imeväisikäisten kuolleisuus suolisto- ja vatsakatarriin on voinut olla suhteellisen vähäistä (Mäki 2003). Ahvenanmaalla talviajan infektiotaudit olivat itse asiassa huomattavasti tärkeämpi kuolemansyy imeväisikäisillä aina 1840-luvulta lähtien ja niiden osuus jopa suureni tultaessa 1900-luvun puolella.

Imeväiskuolleisuuden pienenemisellä on ollut erittäin suuri merkitys elinajanodotteen kasvun kannalta: esimerkiksi Euroopassa vuosien 1870 ja 1930 välillä suurin osa elinajanodotteen kasvusta johtui juuri lapsikuolleisuuden pienenemisestä (Schofield & Reher 1991, 6). Myös tässä artikkelissa tarkastellaan eri ikäryhmien kuolleisuuden muutoksen vaikutusta vastasyntyneen elinajanodotteen kasvuun Helsingissä 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana.

Helsingin tilastolliset vuosikirjat lähteenä

Tämä artikkelin analyysit perustuvat siis Helsingin tilastollisista vuosikirjoista kerättyihin tietoihin syntyneistä ja kuolleista sekä kuolemansyistä niiden muutamien vuosien osalta, jolloin niitä tilastoitiin. Tilastollisia vuosikirjoja alettiin julkaista sen jälkeen, kun Helsingin rahatoimikamari oli vuonna 1907 päättänyt, että tilastolliset taulukot, jotka siihen saakka oli liitetty Helsingin kunnalliskertomuksiin, erotettaisiin erilliseksi julkaisuksi. Taulukoihin tehtiin samalla joitain muutoksia, esimerkiksi kuolleiden tietojen tilastointi riippumatta uskontokunnasta, mikä myös mahdollisti tässä artikkelissa esitetyt analyysit. Ensimmäinen tilastollinen vuosikirja ilmestyi vuonna 1908 koskien pääsääntöisesti vuoden 1905 tietoja.  Julkaisu sisälsi kuitenkin joitain tämän tutkimuksen kannalta keskeisiä tietoja takautuvasti vuosisadan alusta lähtien.

Helsingin kaupungin tilastokonttori aloitti toimintansa vuoden 1911 alussa, ja siinä vaiheessa vuosikirjojen laadinta siirtyi sen vastuulle. Menetelminä analyyseissä käytettiin vakiintuneita väestötieteellisiä menetelmiä. Imeväiskuolleisuudella tarkoitetaan siis alle vuoden ikäisenä kuolleiden suhdetta samana vuonna elävänä syntyneisiin ja tyypillisesti se ilmaistaan tuhatta vastasyntynyttä kohti. Vastaavalla tavalla laskettiin kuolemansyittäisiä kuolleisuuslukuja. Kolmantena analyysimenetelmänä käytettiin elinajanodotteen muutoksen ikädekomponointia, eli katsottiin, miten muutos eri ikäryhmien kuolleisuudessa näkyy lisääntyneinä tai mahdollisesti myös vähentyneinä vuosina elinajanodotteessa.

Imeväiskuolleisuus oli Helsingissä korkea mutta pieneni nopeasti

Imeväiskuolleisuus oli hyvin korkealla tasolla Helsingissä 1900-luvun alussa: noin 170 lasta tuhannesta vastasyntyneestä kuoli ensimmäisen ikävuotensa aikana (Kuvio 1). Imeväiskuolleisuus pieneni tasaisesti ja etenkin 1910-luvun puolivälin jälkeen hyvin nopeasti.  1920-luvun lopulla kuolleisuuden pieneneminen taittui hetkeksi mutta jatkui 1930-luvulla. 1930-luvun viimeisinä vuosina ja toisen maailmansodan aikana kuolleisuus suureni jonkin verran, mutta sodan päättymisen jälkeen alkoi taas nopean pienenemisen jakso.

Koko maan osalta ei ole saatavilla vuosittaisia imeväiskuolleisuuslukuja, joten kuviossa 2 on laskettu myös Helsingin osalta luvut vuosikymmenille. Verrattuna koko maan tilanteeseen imeväiskuolleisuus oli Helsingissä huomattavasti suurempaa 1900-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana, mutta 1920-luvun aikana se pieneni alle maan keskiarvon ja oli sen jälkeen hieman koko maata pienempää tässä artikkelissa tarkastellun ajanjakson ajan.

Kaiken kaikkiaan vastasyntyneen elinajanodote kasvoi Helsingissä vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla, eli tarkemmin sanottuna ensimmäisen vuosikymmenen ja vuosien 1950–1955 välillä, hieman yli 22 vuotta. Vastaava luku koko Suomen osalta oli pienempi eli noin 18 vuotta miehillä ja vajaa 22 vuotta naisilla (Taulukko 1). Elinajanodotteen kasvua voidaan myös tarkastella niin, että katsotaan eri ikäryhmien kuolleisuuden muutoksen vaikutusta siihen. Näin nähdään, että Helsingissä suurempi osuus (noin 70 prosenttia) elinajanodotteen lisäyksestä johtui kuolleisuuden pienenemisestä 0–4-vuotiaiden ikäryhmässä kuin koko maassa keskimäärin (60 prosenttia miehillä ja vajaa 50 prosenttia naisilla). Kannattaa huomioida, että vanhempien ikäryhmien osalta ei ollut mahdollista tehdä ikädekomponointia täysin vastaavalla ikäryhmittelyllä kuin koko maan osalta on aikaisemmin tehty.

Ripulitaudit keskeisin kuolemansyy, mutta niiden merkitys väheni

Osa ensimmäisistä Helsingin tilastollisista vuosikirjoista sisälsi tietoja alle yksivuotiaana kuolleiden kuolemansyistä. Tilastollisista vuosikirjoista näitä tietoja löytyy vuosilta 1905–1917 lukuun ottamatta vuotta 1914. Merkittävimmät kuolemansyyt imeväisikäisillä olivat synnynnäinen heikkous, vatsa- ja suolikatarri (gastro-enteritis acuta) sekä keuhkokuume. Ensimmäisenä mainittuun kuolemansyyhyn kuolleet olivat lähes poikkeuksetta alle kuuden kuukauden ikäisiä, maha- ja suolikatarriin kuolleista noin kolme neljästä oli alle puolivuotiaita, mutta keuhkokuumeeseen kuolleiden osalta ei ollut tällaista yhteyttä ikään. Muita, hieman harvinaisempia imeväisikäisten kuolemansyitä olivat muun muassa hinkuyskä, influenssa, aivokalvontulehdus, tuberkuloosi ja keuhkoputkentulehdus.

Kuvio 3 kuvaa imeväiskuolleisuutta keskeisimpiin kuolemansyihin kolmena eri ajankohtana. Kuolleisuus synnynnäiseen heikkouteen sekä keuhkokuumeeseen ja keuhkoputkentulehdukseen ei muutu näiden vuosien aikana, mutta sen sijaan kuolleisuus vatsa- ja suolikatarriin eli käytännössä ripulitauteihin pienenee huomattavasti. Kun kuolleisuus tähän kuolemansyyhyn oli 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana lähemmäs 60 lasta tuhatta vastasyntynyttä kohti, laski se alle 40 lapseen tultaessa toisen vuosikymmenen loppupuolelle – hyvin lyhyen ajanjakson aikana siis. Lisäksi tämä pienenevä suunta oli ilmeisesti jatkunut jo 1800-luvun puolelta. Vaikka Helsingin kunnalliskertomukset eivät mahdollista kuolleisuuslukujen laskemista, niistä voidaan tehdä päätelmiä tietyn kuolemansyyn osuudesta kaikista imeväiskuolemista, ja varovaisenkin arvion mukaan ripulitaudit ovat olleet vielä keskeisempi kuolemansyy 1800-luvun loppupuolen Helsingissä.

Imeväiskuolleisuuden rakenne ollut erilainen Helsingissä kuin maaseutuvaltaisessa elinympäristössä

Imeväiskuolleisuus oli Helsingissä 1900-luvun alkupuolella huomattavasti korkeammalla tasolla kuin koko maassa keskimäärin. Aikaisemmat tulokset eri Euroopan alueilta ovat olleet hyvin epäjohdonmukaisia sen suhteen, onko imeväiskuolleisuus ollut suurempaa kaupungissa vai maaseudulla. Sen sijaan korkeaan kuolleisuuteen kaupungeissa on tyypillisesti liittynyt hyvin nopea kuolleisuuden aleneminen siinä vaiheessa, kun kuolleisuuden pitkäaikainen pieneneminen on päässyt käyntiin. Tämä näyttäisi pitävän paikkansa myös Helsingissä. Imeväiskuolleisuus pieneni hyvin nopeasti ja alitti koko maan keskiarvon 1920-luvulla.

Imeväiskuolleisuuden pienenemisellä osana koko kuolleisuuden muutosta on ollut suuri merkitys elinajanodotteen kasvun kannalta (esim. Vögele & Woelk 2002, 585). Tämä on nähtävissä myös Helsingissä, jossa peräti 70 prosenttia vuosisadan alun ja puolivälin välillä tapahtuneesta elinajanodotteen kasvusta johtui imeväis- ja lapsikuolleisuuden pienenemisestä.

Vatsa- ja suolikatarri olivat keskeisin kuolemansyy helsinkiläisillä imeväisikäisillä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella. Monet aikaisemmat tutkimukset lähinnä keskieurooppalaisista kaupungeista ovat korostaneet ripuli- ja suolistotautien suurta merkitystä imeväiskuolleisuuden ja sen korkean tason selittäjinä, ja näyttäisi siis, että Suomessa Helsingin osalta tämä sama piirre on nähtävissä. Jokseenkin päinvastainen tulos Suomessa on saatu Ahvenanmaalta, jossa talviajan infektiotaudit olivat huomattavasti tärkeämpi kuolemansyy imeväisikäisillä jo 1800-luvun puolella ja jossa niiden osuus jopa suureni tultaessa 1900-luvun puolella (Mäki 2003). Vastaava tilanne on ollut Englannissa, jossa kuolleisuus ripulitauteihin on ollut hyvinkin suurta kaupungeissa mutta ei maaseudulla, jossa puolestaan infektiotaudit ovat olleet absoluuttisestikin tärkeä kuolemansyy. Näitä vastaavalla tavalla erilaisia tuloksia Suomen sisällä selittänevät hyvin erilaiset elinolosuhteet Helsingissä ja Ahvenanmaalla.

Yksi keskeinen selitys ripulitautien suureen merkitykseen kaupungeissa liittyy äidinmaidon korvik­keena käytettyyn lehmänmaitoon. Sen kuljetus kaupunkeihin oli pitkään suuri ongelma: maitoa jouduttiin joskus tuomaan kaukaa, mutta keinoja huolehtia sen hygieenisyydestä ei juuri ollut. Erityisesti kesällä maidon laatu huonontui merkittävästi (Vögele & Woelk 2002, 589; Preston & Haines 1991, 23), ja esimerkiksi Woods kumppaneineen (1988, 360) on puhunut kaupunkivaikutuksesta (”urban effect”), joka syntyi, kun ilmastolliset tekijät vuorovaikutuksessa kaupunkien heikon hygieenisen elinympäristön kanssa aiheuttivat ripulin ja punataudin leviämistä. Kuolleisuuden pienentyessä kuolemansyyrakenne on tyypillisesti muuttunut niin, että infektiotautien suhteellisesta merkityksestä tulee suurempi (esim. Cheney 1984, 567). Näin kävi myös Helsingissä, kun ripulitautien merkitys imeväisikäisten tärkeimpänä kuolemansyynä alkoi heiketä.

Joistakin tuonaikaisista puutteellisuuksista huolimatta Helsingin tilastolliset vuosikirjat ovat osoittaneet sisältävänsä monipuolista tietoa, jolla tätä Suomessa vielä melko huonosti ymmärrettyä ilmiötä on pystytty tutkimaan lisää. Tulokset osoittivat, että imeväiskuolleisuuden muutos ja rakenne ovat olleet monimutkaisemmat kuin tähän saakka on tiedetty.

Netta Mäki on Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkija.

Kirjallisuus:

Cheney R. A. (1984): Seasonal aspects of infant and childhood mortality: Philadelphia, 1865–1920. Journal of Interdisciplinary History, 14: 561–585.

Corsini C. A. & Viazzo P. P. (1997): Introduction. Recent Advances and Some Open Questions in the Long-term Study of Infant and Child Mortality. Teoksessa Corsini C., A. & Viazzo P. P. (toim.): The Decline of Infant and Child Mortality. The European Experience: 1750–1990. Hague: Kluwer Law International, s. xiii–xxxi.

Kannisto V. & Nieminen M. (1996): Revised Life Tables for Finland 1881–1990. SVT Population 1996:2. Helsinki: Statistics Finland.

Kintner H. J. (1986): Classifying causes of death during the late nineteenth and early twentieth centuries: the case of German infant mortality. Historical Methods, 19 (2): 45–54.

Martelin T., Koskinen S & Sihvonen A-P. (2003): Elinaika ja kuolemansyyt. Teoksessa Heikkinen E. & Rantanen T. (toim): Gerontologia. Helsinki: Duodecim, 33–47.

Mitchell B. R. (1992): International historical statistics Europe 1750–1988. New York: Stockton.

Mäki N (2003): Imeväiskuolleisuuden vuodenaikavaihtelu ja kuolleisuuden pieneneminen Ahvenanmaalla 1840-luvulta 1930 luvulle. Väestötieteen pro gradu -opinnäytetyö. Sosiologian laitos, Helsingin yliopisto.

Pitkänen K. (1983): Infant Mortality Decline in a Changing Society. Yearbook of Population Research in Finland, XXI: 46–73.

Preston S. H. & Haines M. R. (1991): Fatal Years. Child Mortality in Late Nineteenth-Century America. Princeton: Princeton University Press.

Schofield R. & Reher D. (1991): The Decline of Mortality in Europe. Teoksessa Schofield R. & Reher D. & Bideau A. (eds.): The Decline of Mortality in Europe. Oxford: Clarendon Press, s. 1–17.

Tilastokeskus (1997): Abridged Life Tables for Finland 1751–1880. SVT Population 1997:5. Helsinki: Statistics Finland.

Trapp P. G., Mielke J. H., Jorde L. B. & Erkisson A. W. (1983): Infant mortality patterns in Åland, Finland. Human Biology, 55: 131–149.

Vögele J. & Woelk W. (2002): Public health and the development of infant mortality in Germany, 1875–1930. History of the Family, 7: 585–599.

Woods R. I., Watterson P. A. & Woodward J. H. (1988): The Causes of Rapid Infant Mortality Decline in England and Walws, 1861–1921 Part I. Population Studies, 42: 343–366.