Sata vuotta sitten kymmenesosa, 1950-luvulla kolmasosa ja nyt jo puolet maapallon väestöstä asuu kaupungeissa. Kaupunkilaislapsia on täällä hetkellä maailmassa noin miljardi. (UNICEF 2012, IV). Liikennevaarojen, leikkipaikkojen vähyyden ja luontoympäristön puutteen sekä saasteiden vuoksi kaupunkia on pidetty lapselle huonosti sopivana kasvuympäristönä. (Karsten 2005, 275). Kaupunkilaislapsuudesta on kuitenkin tullut maalaislapsuutta yleisempää.
Eräs kaupunkilaislasten hyvinvointiin vaikuttava tekijä on lasten mahdollisuus kulkea turvallisesti ympäristössään. Lasten itsenäinen liikkuminen kaupungissa liittyy kysymykseen tilan vallanjaosta eli siihen, kenellä on oikeus ja mahdollisuus kulkea kaupungissa. Itsenäinen liikkuminen kytkeytyy läheisesti myös terveyteen ja viime vuosikymmeninä nousseeseen huoleen lasten vähentyneestä fyysisestä aktiivisuudesta. (Bicket ym. 2015, 4) Arkinen liikkuminen, omin voimin kuljetut koulumatkat ja ulkoiluun houkutteleva ympäristö voivat olla tärkeitä paitsi tilanjaon oikeudenmukaisuuden, myös terveellisten elämäntapojen omaksumisen kannalta. (Kyttä ym. 2009, 9). Lisäksi oma naapurusto tulee paremmin tutuksi itsenäisesti liikkumalla kuin auton ikkunasta katselemalla. (mm. Fyhri ym. 2011, 703)
Omaehtoinen liikkuminen edistää myös kestävien kulkumuotojen omaksumista, sillä todennäköisyys siirtyä yksityisautoilijaksi on suurempi lapsilla, joita vanhemmat ovat säännöllisesti kuskanneet autolla. (Helsingin kaupunki 2017, 4).
Kiinnostus lasten omaehtoista liikkumista kohtaan kasvoi 1990-luvulla, kun tämän osoitettiin niukentuneen merkittävästi Englannissa ja Saksassa aikavälillä 1970–1990. Lisääntynyt liikenne ja vanhempien enenevät pelot mainittiin keskeisiksi syiksi muutokseen. (Hillman ym. 1990). Englannin ja Saksan tutkimusta seurasi joukko lasten omaehtoisen liikkumisen vähentymistä osoittavia selvityksiä eri puolilla maailmaa (Bhosale 2015; Bicket 2015; Kyttä ym. 2014; Griffin & Wolley2014; Karsten 2005; Tandy 1999).
Pihalle levittäytyvä koti
Olivatko asiat ennen paljon paremmin vai onko aika kullannut muistot? Miten helsinkiläislasten itsenäinen liikkuminen ja liikkumismahdollisuudet ovat muuttuneet kaupungissa?
Mikään lähde ei anna suoria vastauksia kysymykseen, sillä lasten itsenäistä liikkumista ei ole mitattu menneisyyden Helsingissä. On siis yhdisteltävä erilaisia lähteitä: muistitietoaineistoja, aikalaislehdistön kirjoittelua, asiantuntijoiden puheenvuoroja ja tilastotietoja.
Lasten on osoitettu liikkuneen verrattain itsenäisesti ainakin vielä 1900-luvun alkupuoliskon Helsingissä. Muistitietoaineistot kuvaavat Helsingin tarjonneen lapsille runsaasti erilaisia viherympäristöjä kuten puistoja, puutarhoja, viljelypalstoja, siirtolapuutarhoja, peltoja ja metsiköitä. Vähäinen liikenne mahdollisti myös lumileikit ja hiihtämisen kaupungissa. Kaupungin kalliot muistetaan niin ikään hyvinä leikkipaikkoina: niillä pelattiin palloa, leikittiin, laskettiin mäkeä ja ne tarjosivat hyviä näköalapaikkoja. Omin voimin ja lasten kesken taitettiin pitkiäkin matkoja kaupungin sisällä erilaisille leikki- ja retkipaikoille. (Laakkonen & Kivistö 2001, 23–36, Moll 2011).
Muistitietoaineistoissa korostuu myös meren merkitys kaupunkilaisten virkistäjänä. Harrastukset kuten partio, veivät jotkut kaupunkilaislapset syvälle luontoon. Muistitietoaineistoissa näyttäytyvät myös lapsilta kielletyt leikkipaikat. Lapset saattoivat leikkiä rautateillä, teollisuusalueilla, joutomailla ja kaatopaikoilla. Jätteiden seasta muistetaan löytyneen aarteita lasten leikkeihin. Tapaturmiltakaan ei vältytty. (Laakkonen & Kivistö 2001, 23–36).
Myös Anna-Maria Åström huomioi 1950–60-lukujen Helsinkiä koskevassa tutkimuksessaan, että koti oli enemmän ponkaisulauta ulospäin suuntautuvalle aktiviteetille, ei niinkään paikka viihtyisälle kotielämälle. Lasten maailma aukesi kotiovien ulkopuolelle. (Åström 1998, 17).
Kun muutimme Maunulaan, oli ympäristö pitkälti rakennustyömaata. Saimme työmaiden lautatarpeista tehtyä erilaisia siltarakennelmia puihin. Talvisin kävimme paljon hiihtämässä. Keväisin ja syksyisin pyöräiltiin laajalti lähialueilla, Pakilassa ja Pirkkolassa tai radan vartta pitkin Käpylään.” (Maunula, 1950-luku).
Huoli kaupungin lapsista
Omin päin kaupungissa liikkuvia lapsia ei kuitenkaan katsottu aina hyvällä. Huolestunut keskustelu asumisesta ja lasten hyvinvoinnista kaupungissa oli alkanut jo 1800-luvulla. (Kumpulainen 1999, 123; Moll 2016, 68). Lapsiin olikin syytä kiinnittää huomiota. Lapsikuolleisuus oli korkealla (ks. Suomen virallinen tilasto, kuolinsyyt, lapsikuolleisuus) ja asuminen ahdasta vielä pitkälle 1900-luvulle. (Kuparinen & Vihavainen 2006, 8–10) Lapsia oli paljon ja koulut olivat ylikansoitettuja. Suuret ikäluokat elivät lapsuuttaan juuri sotien jälkeen.
1900-luvulla kiihtyvän kaupungistumisen myötä sanat muuttuivat enenevissä määrin teoiksi. Esimerkiksi vuonna 1946 Väestöliiton toiminnanjohtajan Heikki von Hertzenin huomiota herättäneen ja poleemisen Koti vaiko kasarmi lapsillemme? -pamfletin katsotaan sysänneen liikkeelle Tapiolan puutarhakaupungin rakentamissuunnitelmat. Lapsilla oli kiihtyvässä kaupunki- ja asuntokeskustelussa keskeinen asema. Parantamalla lasten, huomisen kansalaisten, asumisoloja uskottiin parannettavan koko kansakuntaa.
Sotien jälkeen Väestöliiton kanta asumiseen oli selvä: silloiset asutuskeskukset olivat sosiaalisesti epäterveitä ja liitto julisti tavoitteekseen hajakeskityksen edistämisen kaupunkilaiselämän ja asutuksen tervehdyttämiseksi. (Asuntopolitiikka 1/1956) Käytännössä tämä tarkoitti vaatimusta puutarhakaupunkien rakentamisesta. Niihin luvattiin rakentaa riittävän suuria, hygieenisiä, valoisia ja luonnonläheisiä, lapsille ihanteellisia koteja, jotka pelastaisivat asukkaat kaupungin lialta ja turmiolta. Vanha kaupunki nähtiin kelvottomana. Väestöliiton erityisen huolen aiheena olivat vastavalmistuneet ”asuntokasarmit” Taka-Töölössä Kuusitien ja Mannerheimintien risteyksessä, sekä Kallion ja Sörnäisten työläiskaupunginosat. (Von Hertzen 1946, 14)
Kaupunki- ja asuntosuunnittelun lisäksi 1940-luvulla alettiin perheiden oloja parantaa myös muilla tavoin: lapsilisillä, kodinperustamislainoilla, äitiysavustuksella, sekä neuvolaverkoston avulla. Puutarhakaupunki-ideologian ytimessä olivat lasten ajatellut tarpeet, kuten luonto ja turvallisuus, kaupungissa.
Liikenne herätti huolta, sillä autojen määrän kasvaessa lisääntyivät myös liikenneonnettomuudet. Vuosina 1965–1973 tieliikenteessä kuoli noin tuhat ihmistä vuosittain; tämän jälkeen onnettomuudet kääntyivät vähitellen laskuun (SVT 2010). Väestöliiton Asuntopolitiikka-lehdessä kirjoitettiin taajaan liikenteessä loukkaantuneista ja menehtyneistä lapsista ja vaadittiin kaupungin muuttamista turvallisemmaksi. (esim. Asuntopolitiikka 3/1950)
Toivo nähtiin esikaupungeissa. ”Vanhoissa kaupunginosissakin voitaneen saada aikaan parannuksia, mutta ennen kaikkea on huolehdittava siitä, ettei ainoatakaan uutta asuntoaluetta enää suunnitella suunnittelematta samanaikaisesti myös alueen koulujen sijoitusta ja lasten koulutien turvaamista.” Näin kirjoitettiin vuoden 1950 toisessa Asuntopolitiikka-lehdessä. Lapsiperheet siirtyivätkin asumaan keskusta-alueilta lähiöihin, ja nämä olivat liikkumisen kannalta muita ympäristöjä turvallisempia.
Vähitellen liikenneturvallisuustoimia tehostettiin ja nopeuksia rajoitettiin. Lasten turvallisuutta parannettiin myös esimerkiksi Tapaturmatorjuntayhdistyksen liikennejaos Taljan toimesta, joka jakoi oppaita ja opettajien opetusmateriaaleja, tuotti liikenneturva-aiheisia elokuvia ja toteutti erilaisia kampanjoita.
Liikenneturvallisuustyö näytti toimivan. 1900-luvun loppua kohden liikenneympäristö parantui nopeasti, liikenne muuttui jalankulkijoita ja pyöräilijöitä suojaavampaan suuntaan ja onnettomuudet vähenivät. (Syvänen 1991, 168–170)
Säätely, esimerkiksi nuorimpien lasten polkupyöräilyn kieltäminen koulumatkoilla, vähensi niin ikään onnettomuuksia. Samalla rajoitukset vaikuttivat lasten itsenäiseen liikkumiseen. (Syvänen 1991, 187) Säädöksiä on ryhdytty purkamaan vasta nyt, kun koulumatkojen potentiaali lasten fyysisen aktiivisuuden lisääjänä on ymmärretty.
Puutarhakaupunkiutopiasta lähiörealismiin
Myös kasvavilla kotien sisätiloilla oli vaikutusta lasten liikkumisen kaupungissa. Asumisahtaus helpotti vähitellen, ja kotien tila henkeä kohden yli kaksinkertaistui Helsingissä vuosien 1950 ja 1980 välillä. Lapsilla oli entistä useammin oma huone.
Lehtien palstoilla oli puhuttu jo pitkään lapsen tarpeesta omalle tilalle kodissa. Kuten vuoden 1965 kahdeksannessa Kaunis Koti-aikakauslehdessä kirjoitettiin, hyvin ajateltuun lastenhuoneeseen kuuluivat nyt muiden muassa liikuntavälineet: ”- - renkaat ja puolapuut, koska molemmat pitävät hyvän ryhdin ja antavat iloista itseluottamusta pikku kouluun menijälle: voimistelutunti ei yhtään pelota, koska näissä on keinuttu ja kiipeilty kotona - -"
Hyvin varustellussa kodissa saattoi siis leikkiä nyt myös leikkejä, jotka ennen kuuluivat ulos. Jos siis sodan jälkeen helsinkiläislasten maailma aukesi kotioven ulkopuolelle, saattoi aikaa viettää halutessaan nyt myös kotien sisätiloissa.
Aikakausilehdissä ja alan asiantuntijoiden puheenvuoroissa ennen ihannoitu puutarhakaupunkikeskustelu alkoi saada 1960-luvun puolivälissä arkisempia sävyjä. Puutarhakaupunkiunelman sijaan kaupunkiin rakennettiin monen mielestä riittämättömiä lähiöitä luonnon helmaan. Vuosisadan alkupuoliskon kauhistelevat kaupunkikuvaukset olivat nyt siirtyneet koskemaan keskustan sijaan esikaupunkeja. (esim. Mäenpää 1968, 74) Aina kaupungin esikaupunkien uusia asuinalueita ei nähty ihanteellisina edes lapsille, vaikka ne oli ajateltu juuri lapsiperheille.
”On rikos lasta kohtaan rakentaa niin kuin me nykyisin rakennamme, sanoo ruotsalainen asiantuntija. Yksioikoisessa, virikkeettömässä ja tylyssä ympäristössä vietetty lapsuus saattaa aiheuttaa tunteettomuutta, väkivaltaisia purkauksia ja kykenemättömyyttä tajuta kauneutta ja hellyyttä.” (Yleisradio 1976)
Myös Helsingin Sanomien lähiökirjoitteluun perehtynyt tutkija Irene Roivainen sijoittaa lähiökirjoittelun diskurssinmuutoksen 1960-luvun lopulle. Hän puhuu ”dramaattisesta käänteestä” ja sijoittaa keskeisimmän keskustelutavan muutoksen vuodelle 1968, jolloin Helsingin Sanomien ongelmakeskeinen kirjoittelu lisääntyi kaikkein jyrkimmin. (Roivainen 1999, 56)
Muistitietoaineistoissa lapsuus lähiössä piirtyy kuitenkin kaikkea muuta kuin yksitoikkoisena, virikkeettömänä tai tylynä. Muistot monipuolisista leikeistä esikaupunkien kotien pihoilla, rannoilla ja lähimetsissä toistuvat valtaosassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tämän vuoden maaliskuussa päättyneen keruun teksteissä. (SKS 2017) Lapsuus 1900-luvun loppupuoliskolla ja 2000-luvulla lähiöissä näyttäytyy luonnonläheisenä, turvallisena ja liikkuminen lapsille itsenäisenä.
Esimerkiksi Espoon Olarissa 1980-luvulla lapsuuttaan elänyt muistelee seuraavasti: ”Aikuisena olen oivaltanut Olarin kaavan hienouden: kodistamme pääsi autotielle astumatta paitsi kerhoon, esikouluun ja kouluun, myös leikkipuistoon, jumppaan, luistelukentälle (jonne mennessäni laitoin luistimet jalkaan jo kotona, ja kävelin perille suojukset päällä), lähikauppaan, Sestoon, neuvolaan, kampaajalle ja ylikulkusiltaa pitkin jopa kirjastoon, jossa aloin käydä itsenäisesti 9–10-vuotiaana."
Myös Pakilan 1960–1970-lukujen lapsuuden liikkuma-alue on helppo palauttaa mieleen vielä tänäkin päivänä. ”Juuri ennen kuin menin kouluun valmistui uusi kävelytie, ja äiti määritteli reitin joka ei mennyt yhdenkään autotien tai parkkipaikan yli. Autotiet olivat muutenkin maailman rajat, tosin kahden yli meni ylikulkusilta ja yhden ali alikulku. Niiden rajaamalta alueelta tiedettiin kaikki. Luulen että osaisin vieläkin piirtää kymmenien kasvilajien kasvupaikat ja kiipeämisreitit kalliolla."
Pihalla oli aina lapsia. Paras kaverini Tipsu asui samassa rapussa. Leikin myös naapurirapun lasten kanssa, mutta en niin paljon. Leikimme pihalla ja lähimetsissä, Herttoniemen urheilukentän ympäristö jännittävine sotavalleineen tuli tutuksi. Uimassa kävimme Mustikkamaalla, kivinokassa, Marjaniemessä ja Kumpulan maauimalassa. Usein olin kesällä myös maalla, isä ja äiti vuokrasivat mökin yhdessä ystäväperheen kanssa, kunnes he lopulta ostivat oman. Mummolla oli Kivinokassa siirtolapuutarhamökki, sinne tuli pyöräiltyä usein.” (Siilitie, 1950–1960-luvut).
Suurin osa koulumatkoista tehdään edelleen jalan
Liikkuvatko lapset nykyään vähemmän itsenäisesti kuin ennen? Ainoassa lasten itsenäisen liikkumisen muutosta käsittelevässä kotimaisessa tutkimuksessa ”The last free-range children? Children’s independent mobility in Finland in the 1990s and 2010s” (Kyttä ym. 2014) kirjoitettiin lasten omaehtoisen liikkumisen vähentyneen merkittävästi kahdenkymmenen vuoden aikana. Samassa raportissa todetaan, ettei lasten laajan omaehtoisen liikkumisen säilymisen edellytyksiä ole turvattu ja että Suomessa ei arvosteta lasten verrattain itsenäistä liikkumista. Sen sijaan omaehtoinen liikkuminen on liitetty mielikuviin vanhempien vähäisestä huolenpidosta sekä lasten yksinäisyydestä, ja vapaa-aikaan on kaivattu lisää vanhempien valvontaa.
Kansainvälisessä vertailussa Suomi pärjää vielä hyvin. Vuonna 2015 julkaistussa Policy Studies Instituten tutkimuksessa vertailtiin itsenäistä liikkumista erilaisilla asuinalueilla, eri valtioiden sisällä ja 16 tutkimukseen osallistuneen maan välillä. Tavoitteena oli selvittää erojen syitä, pohtia vähentyneen omaehtoisen liikkumisen seurauksia ja antaa konkreettisia korjausehdotuksia. Omaehtoista liikkumista mitattiin muiden muassa kysymällä, saavatko lapset ylittää pääkatuja yksin ja saavatko he kulkea itsenäisesti kouluun. Lisäksi tutkimuksessa kysyttiin, saavatko lapset liikkua itsenäisesti kävelyetäisyydellä muuallekin kuin kouluun, kulkea ulkona pimeän jälkeen, liikkua julkisilla kulkuneuvoilla tai polkea pyörällä pääväylillä. Jatkokysymyksiä esitettiin muun muassa aikuisten ja lasten asenteisiin ja pelkoihin liittyen.
Kokonaisuudessaan suomalaislasten on todettu liikkuvan selvästi muiden maiden lapsia vapaammin. Syiksi lasten verrattain vapaaseen liikkumiseen on ehdotettu molempien vanhempien työssäkäyntiä ja yleistä luottamuksen kulttuuria, joka liitetään erityisesti Pohjoismaihin. (Kyttä ym. 2014, 8–9).
Ala-asteikäisenä itsenäiseen liikkumiseen sopiva tila rajautui koulun ja kodin välimaastoon. Toiseen suuntaan tuttuja paikkoja olivat ne, joissa koulukaverit asuivat, ne joiden luona kävin. Enimmäkseen kuljimme kävellen. Kouluunkin kävelin, varmasti en muista, oliko koulumatkan pyöräily peräti turvallisuussyistä kielletty. Koulun ja kodin läheiset metsiköt tulivat tutuksi. Aika paljon liikuin metsikössä yksin, koin sen ihan turvallisena.” (Pihlajamäki, 1970–1980-luvut).
Huoli lasten omaehtoisen liikkumisen niukentumisesta ja sen kielteisistä terveysvaikutuksista on kääntänyt tutkijoiden ja suunnittelijoiden katseet lasten koulumatkoihin. Koulumatkoja aktivoimalla uskotaan pystyttävän lisäämään lasten fyysistä aktiivisuutta. (Mitra 2012, 21)
Suomessa huoli lasten fyysisestä passiivisuudesta on nyt nostettu myös hallituksen työlistalle. Liikkuva koulu -ohjelman, hallituksen yhden kärkihankkeen, tavoitteena on saada koululaiset liikkumaan vähintään tunnin päivässä. Toteutustapoja on monia ja yksi ehdotus on koulumatkojen kulkeminen lihasvoimin.
Suomessa koulumatkojen aktivoinnille on hyvät lähtökohdat. Viimeisimmän henkilöliikennetutkimuksen mukaan suurin osa koulumatkoista tehdään edelleen kävellen, vaikka osuus onkin pienentynyt kymmenen vuoden aikana. Saman tutkimuksen mukaan toiseksi eniten koulumatkoja taitetaan pyörällä, kolmanneksi eniten bussilla, neljänneksi auton kyydissä ja tätä seuraavat muut kulkuvälineet kuten raitiovaunu ja metro. Suomalaislapset siis liikkuvat verrattain omaehtoisesti ja lasten itsenäistä kulkemista kouluun jalan tai pyörällä pidetään Suomessa melko turvallisena. (Turpeinen ym. 2013, 34 & 20)
Jotta koulumatkan voi liikkua itsenäisesti, on matkan oltava riittävän turvallinen. Helsingin kaupunki teki tänä vuonna kartoituksen, jossa selvitettiin kantakaupungin koulujen nykyistä liikenneturvallisuustilannetta. Selvityksestä tehdyssä raportissa kerrotaan tämän alueen koulujen liikenneturvallisuuden olevan hyvin vaihtelevaa (Helsingin kaupunki 2017). Huomautettavaa löytyi ainakin oppilaiden tarkkaavaisuudessa liikenteessä, koulujen ympäristöissä, koulureittien varren tieliikennejärjestelyissä ja tiellä liikkujien tiekäyttäytymisessä. Liikennekasvatuksen lisäksi kaupunkiympäristössä on siis vielä paljon parantamisen varaa.
Myös kasvattajien asenteissa voi olla korjattavaa. Kuten edellä todettiin, aikuisten liikkumistavat vaikuttavat suoraan lapsiin. Näin ollen voi tehokkain tapa vaikuttaa lasten aktiiviseen liikkumiseen olla aikuisten omien kulkutapojen muuttaminen.
Veera Moll on tohtorikoulutettavana Aalto-yliopiston insinööritieteiden korkeakoulun rakennetun ympäristön laitoksella.
Kirjallisuus:
Asuntopolitiikka-lehti (1950–1977). Väestöliitto.
Avotakka-lehti (1971–1977). A-lehdet.
Bhosale, Julie (2015). Understanding Children’s Independent Mobility. Human Potential Centre.
Bicket, Martha & Elliott, Bridget & Fagan-Watson, Ben & Hillman, Mayer & Mocca, Elisabetta & Shaw, Ben (2015). Children’s Independent Mobility: an international comparison and recommendations for action. Policy Studies Institute.
Fyhri, Aslak & Hjorthol, Randi & Mackett L. Roger & Fotel, Trine Nordgaard & Kyttä, Marketta (2011). Children’s active travel and independent mobility in four countries: Development, social contributing trends and measures. Transport Policy.
Von Hertzen, Heikki (1946). Koti vaiko kasarmi lapsillemme: asunnontarvitsijoiden näkökohtia asunto- ja asemakaavakysymyksissä. WSOY.
Griffin, Elisabeth & Woolley, Helen E. (2015) Decreasing experiences of home range, outdoor spaces, activities and companions: changes across three generations in Sheffield in north England. Children’s Geographies.
Helsingin kaupunki [Helsingfors stad]. Kantakaupungin koulujen liikenneturvallisuustilanne. Tilanteen kartoitus ja toimenpide-ehdotukset. (2017) Haettu 17.8.2017. https://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/los_2017-1.pdf. Helsingin kaupunki, Kaupunkisuunnitteluvirasto.
Hillman, Mayer & Adams, John & Whitelegg, John (1990). One False Move. A study of children's independent mobility. The Policy Studies Institute.
Kansaneläkelaitos. Haettu 17.8.2017. http://www.kela.fi/aitiysavustus-historia
Karsten, Lia (2005). It all used to be better? Different Generations in Conceptions and Opportunities on Continuity and Change in Urban Children’s Daily use of Space.” Children’s Geographies.
Kaunis Koti-lehti (1948-1970). Taideteollisuusyhdistys.
Kumpulainen, Riitta (1999) Lapin asumisoloista. Esimerkkitapauksena metsä- ja rakennustyöntekijät. Teoksessa Koti kaupungin laidalla – työväestön asumisen pitkä linja. Helsinki: Työväestön ja perinteen tutkimuksen seura.
Kuparinen, Virva & Vihavainen, Maija (2006). Asuminen Helsingissä 1950–2004. Helsingin kaupungin tietokeskuksen verkkojulkaisuja 2006/34.
Kyttä, Marketta & Broberg, Anna & Kahila, Maarit (2009) Lasten liikkumista ja terveyttä edistävä urbaani ympäristö. Yhdyskuntasuunnittelu 47:2.
Kyttä, Marketta & Hirvonen, Jukka & Rudner Julie & Pirjola Iiris & Laatikainen, Tiina (2014). The last free-range children? Children’s independent mobility in Finland in the 1990s and 2010s. Journal of Transport Geography 47.
Laakkonen, Simo & Kivistö, Simo (2001). Kaatopaikan Helmi. Lasten ympäristöhistoriaa. Teoksessa Hannikainen, Matti & Salasuo, Mikko (toim.), Elämän muotoja. Kertomuksia yksilöstä ja yhteiskunnasta. Koala-Kustannus.
Lapset lähiössä. Yleisradio [Finlands Rundradio] (1976). Haettu 17.8.2017. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/10/19/kun-suomimuutti-lahioon
Lapsuus lähiössä -muistitietokeruu (15.9.2016–15.3.2017). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Liikkuva koulu -hanke. Haettu 17.8. 2017. https://liikkuvakoulu.fi/liikkuvakoulu
Mitra, Raktim (2013) Independent Mobility and Mode Choice for School Transportation: A Review and Framework for Future Research. Transport Reviews 33:1.
Moll, Veera (2016). Puutarhakaupungin utopiasta lähiörealismiin. Lapsi kaupunkisuunnittelukeskustelussa 1946-1977. Pro gradu -työ. Haettu 17.8.2017. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/164420/Moll_Talousjasos...
Moll, Veera (2011). Kaupunki ja lapsen reviiri. Tutkimus kouluikäisten lasten ja nuorten käyttämästä kaupunkitilasta Helsingin Kalliossa 1950-luvulla.Kandidaatintutkielma.
Mäenpää, Jorma (1968) Asuntopolitiikkamme ja sen tavoitteet. Tammi.
Roivainen, Irene (1999) Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona. Tilastokeskus.
Suomen virallinen tilasto (SVT) [Finlands officiella statistik (FOS)]. Kuolemansyyt/ Tapaturmakuolleisuus 1936–2010. Haettu 18.8.2017. http://www.stat.fi/til/ksyyt/2010/ksyyt_2010_2011-12-16_kat_005_fi.html.
Syvänen, Matti (1991). Lasten elintilan kaventuminen. Teoksessa: Santalahti, P. ym. (toim.) Auto, terveys ja ympäristö. Oy Gaudeamus Ab.
Tandy, C. A. (1999) Children’s diminishing play space. A study of intergenerational change in children’s use of their neighborhood. Australian Geographical Studies.
Turpeinen, Salla & Lakanen, Laura & Hakonen, Harto, Havas, Eino & Tammelin Tuija (2013). Matkalla kouluun. Peruskoululaisten koulumatkat ja aktiivisten kulkutapojen edistäminen. Liikunnan ja kansakterveyden edistämissäätiö LIKES.
UNICEF (2012). The State of the World’s Children: Children in an Urban World. Haettu 17.8.2017. http://www.unicef.org/sowc2012/
Valtakunnansuunnittelu-Asuntopolitiikka-lehti (1967–1972). Väestöliitto.
Väestöliiton verkkosivut. Haettu 17.8.2017. http://www.vaestoliitto.fi/vaestoliitto/historia2/
Åström Anna-Maria (toim.). (1998) Elämää kaupungissa. Muistikuvia asumisesta Helsingin keskustassa. Helsingin kaupunginmuseo.