Tässä artikkelissa tarkastellaan helsinkiläisten tulonsaajien rahojen riittävyyttä eri tulokäsitteillä sekä peilataan niitä kuluttajahintojen ja elinkustannusten kehitykseen 1990-luvun alun laman jälkeen. Oletuksena on, että Helsingissä ansiotaso ja kuluttajahinnat muuttuvat samalla tavoin kuin koko maassa.
Aluksi tarkastellaan taloustieteen kuluttajateoriaan nojautuen budjettirajoitetta ja sen merkitystä kuluttajan hyödyn maksimoinnin rajoitteena. Samalla verrataan Suomessa tapahtunutta kuluttajahintojen ja ansiotasoindeksin kehitystä parin vuosikymmenen aikana. Tarkasteluissa tulot on deflatoitu vastaamaan vuoden 2016 hintatasoa, joten muutokset ovat reaalisia.
Seuraavassa osassa tarkastellaan palkkatulojen sekä elinkustannusindeksin muutoksia. Lisäksi verrataan keskenään keskimääräisten käytettävissä olevien tulojen kehitystä Helsingissä ja koko maassa. Neljännessä osuudessa vertaillaan erilaisten helsinkiläisten asuntokuntatyyppien kulutusyksikkökohtaisten käytettävissä olevien tulojen eli ekvivalenttitulojen kehitystä kahden vuosikymmenen aikana. Viimeisenä tuodaan esiin pääkaupunkiseudun kuluttajien omia näkemyksiä rahojen riittävyydestä Tilastokeskuksen kuluttajabarometrin tulosten pohjalta.
Aiemmissa analyyseissä on jo 1980-luvun lopulla todettu helsinkiläisten tulojen olleen perinteisesti suuremmat kuin koko maan väestön tulot (ks. Hyypiä, 1988). Historiallisesti tarkastellen tuloerot helsinkiläisten ja koko maan väestön välillä supistuivat erityisesti 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Muuttumattomina ne pysyivät 1980-luvun alussa. Vuonna 1985 helsinkiläisen käytettävissä olevat tulot olivat kotitaloutta kohti noin 87 000 markkaa (28 560 euroa vuoden 2016 rahassa) ja kulutusyksikköä kohti 54 000 markkaa (17 730 euroa vuoden 2016 rahassa), ja ne olivat suuremmat kuin koko maassa. Tässä artikkelissa tarkastelua jatketaan siis 1990–2010-lukujen osalta.
Taloustieteen teoriassa kuluttajan käyttäytymisestä oletetaan, että kuluttaja maksimoi hyötyään budjettirajoitteensa alaisena eli käytettävissä olevien tulojen puitteissa. Inflaatio merkitsee yleistä hintatason nousua eli toisin ilmaistuna rahan arvon laskua. Inflaation kehitystä tavanomaisesti mitataan kuluttajahintaindeksillä. Sen painorakennetta muutetaan (uusia hyödykkeitä tulee tai vanhoja häviää markkinoilta) aika ajoin vastaamaan todellista kuluttajan kohtaamaa tilannetta.
Tässä tarkastelussa on käytetty kuluttajahintaindeksiin perustuvaa elinkustannusindeksiä. Perusvuosi on ollut laskelmasta riippuen joko 1995 tai 1996. Myös hintatason eroavuudesta pääkaupunkiseudulla ja koko maassa (ks. Hyypiä (1988) on käyty keskustelua. Pääkaupunkiseudulla kotitalouksien korkeat asumiskustannukset ovat rahojen riittävyyteen vaikuttava merkittävä tekijä. Asumisella (mukaan lukien vesi, sähkö, kaasu ja muut polttoaineet) on suurin paino kansallisessa kuluttajahintaindeksissä.
Kuluttajan budjettirajoitetta kuvaavat siis tässä artikkelissa käytettävissä olevat tulot, jolloin bruttotuloista on vähennetty maksetut tulonsiirrot, esimerkiksi välilliset verot, kuten kunnallisverot. Myöhemmin artikkelissa otetaan käyttöön myös käsite kulutusyksikkö, jolloin erisuuruisten asuntokuntien käytettävissä olevat tulot saadaan vertailukelpoisiksi eli ekvivalenttituloiksi. Lisäksi tulot on muunnettu reaalisiksi vastaamaan vuoden 2016 hintatasoa. Tulojen kehitystä kuvataan ansiotasoindeksillä. Ansiotuloista suurin osa on palkkatuloja.
Artikkelissa käytettyjä käsitteitä
▶ Käytettävissä olevat tulot Käytettävissä olevat tulot saadaan, kun lasketaan yhteen palkkatulot, yrittäjätulot ja omaisuustulot sekä saadut tulonsiirrot (esim. eläkkeet, lapsilisät), ja vähennetään niistä maksetut tulonsiirrot (esim. verot).
▶ Kulutusyksikkökohtaiset tulot (ekvivalenttitulot) Ekvivalenttituloilla kuvataan asuntokunnan tuloja, joissa on otettu huomioon se, että kotitaloudessa on useita eri-ikäisiä ihmisiä. Käytössä on ns. muunnettu OECD:n kulutusyksikköasteikko: kotitalouden ensimmäinen aikuinen saa painon 1, muut yli 13-vuotiaat) saavat painot 0,3.
▶ Elinkustannusindeksi Elinkustannusindeksi kuvaa kotitalouksien Suomessa ostamien tavaroiden ja palveluiden hintakehitystä. Indeksi kertoo prosentuaalisen muutoksen määrättyyn aiempaan vuoteen nähden. Elinkustannusindeksi tuotetaan kuluttajahintaindeksin perusteella. Kuluttajahintaindeksi lasketaan menetelmällä, jossa eri hyödykkeiden hinnat painotetaan yhteen niiden perusajankohdan kulutusosuuksilla.
▶ Ansiotasoindeksi Ansiotasoindeksi kuvaa kokoaikaisten palkansaajien säännöllisen työajan keskiansioiden kehitystä. Keskiansioista ei ole vähennetty veroja eikä työntekijän sosiaaliturvamaksuja. Ansiotasoindeksi sisältää myös mm. tulospalkkiot.
Kuluttajahintojen kehitys kahdessa vuosikymmenessä
Miten kuluttajahinnat ovat kehittyneet Suomessa parissa vuosikymmenessä vuodesta 1996 lähtien? Vastauksen antaa kuluttajahinta- tai elinkustannusindeksi, jotka siis kuvaavat prosentuaalista muutosta perusajankohtaan nähden. Vuonna 2018 elinkustannukset olivat nousseet 39 prosenttia vuoden 1996 tasoon verrattuna.
Jakson ensimmäisellä kymmenvuotiskaudella 1996–2006 kuluttajahinnat nousivat Suomessa 16 prosenttia. Hintataso kohosi noin yhden prosentin vuosivauhdilla lukuun ottamatta tämän vuosituhannen aivan ensimmäisiä vuosia, jolloin lisäys oli noin 3 prosenttia. Tuolloin taustalla oli etenkin elintarvikkeiden hintojen nousu.
Kuluttajahintojen sekä siis myös elinkustannusindeksin ja ansiotasoindeksin vuotuiset muutokset ovat periaatteessa seuranneet muutossuunnissa toisiaan. Selkeimmän poikkeuksen muodostivat vuodet 2004–2007, jolloin ansiotason kasvu oli melko tasaista ja kuluttajahintojen nousuvauhti oli huomattavasti sitä alhaisempaa. Ero kuluttajahintojen ja ansiotason vuotuisen kasvun välillä oli korkeimmillaan vuonna 2004, jolloin kuluttajahinnat eivät käytännöllisesti katsoen nousseet edellisvuodesta lainkaan ja ansiotaso kohosi lähes neljä prosenttia vuodessa. Kuluttajan kannalta 2000-luvun alkuvuodet olivatkin näitä indeksejä tarkastellen edullista aikaa.
Kuluttajahintojen kasvuvauhti oli korkeimmillaan vuonna 2008, jolloin kuluttajahinnat kasvoivat edellisvuodesta neljä prosenttia. Vuodesta 2009 lähtien vuotuinen kuluttajahintaindeksin kasvuvauhti lähti laskusuuntaan, ja koko talouskehityskin vaihtui pitkittyvään taantumaan. Kuluttajahintojen vuotuinen muutosvauhti oli alhaisimmillaan vuonna 2015, jolloin kuluttajahintaindeksin pisteluku jopa hivenen laski eli kuluttajahinnat olivat edellisvuotta alhaisemmat. Tämän jälkeen molemmissa indekseissä on tapahtunut jälleen varovaista nousua.
Helsinkiläisten palkkatulojen kehitys
Helsinkiläisten tulotason kehitystä tarkastellaan seuraavassa keskimääräisten asuntokuntakohtaisten palkkatulojen avulla. Mukana kuviossa ovat myös koko Suomen keskimääräiset palkkatulot asuntokuntaa kohti. Samalla verrataan palkkatason kehitystä kuluttajahintojen muutoksiin, jotka tässä esitetään elinkustannusindeksillä. Miten palkkatulot ja ansiotason nousu ovat vastanneet yleistä hintatason nousua, eli riittävätkö rahat näillä mittareilla tarkastellen? Näkökulma on työssäkäyvän ja ansiotuloja saavan henkilön, ja esimerkiksi työttömyyden aiheuttamaa pienituloisuutta ei tarkastella tässä yhteydessä.
Vuonna 1995 keskimääräiset palkkatulot olivat asuntokuntaa kohti Helsingissä 26 200 euroa ja koko maassa 23 000 euroa, joten eroa oli 3 200 euroa. Vuonna 2016 ne olivat Helsingissä 37 300 euroa ja koko maassa 31 000 euroa. Vuodesta 1995 vuoteen 2016 keskimääräiset palkkatulot olivat Helsingissä reaalisesti nousseet 11 000 euroa eli 42 prosenttia. Koko maassa nousua oli 8 000 euroa, joten lisäystä oli 35 prosenttia.
Palkkatulojen kehitys ei suinkaan ole ollut tasaista menneen parinkymmenen vuoden aikana (ks. kuvio 2). Vielä 1990-luvun lopulla keskimääräiset helsinkiläisen asuntokunnan vuotuiset palkkatulot kasvoivat vuosittain reaalisesti runsaalla tuhannella eurolla. Taustalla oli palautuminen kovan työttömyyden leimaamasta 1990-luvun lamasta sekä sitä seurannut nousukausi.
Palkkatulojen nousu pysähtyi vuosituhannen vaihtuessa, ja vuonna 2003 helsinkiläisen asuntokunnan keskimääräiset palkkatulot olivat noin 400 euroa edellisvuotta alhaisemmat. Tämän jälkeen aina vuoteen 2009 asti kehitys oli jälleen myönteistä, ja vuotuinen lisäys oli runsas kaksi prosenttia.
Tilanne vaihtui heikoksi asuntokuntakohtaisten keskimääräisten palkkatulojenkin kannalta vuoden 2008 pörssiromahduksen jälkeen, ja palkkatulot laskivat vuosittain muutamalla sadalla eurolla. Vuosi 2015 toi kuitenkin muutoksen eli lievän nousun. Keskimäärin helsinkiläisen asuntokunnan palkkatulot lisääntyivät muutamalla sadalla eurolla eli noin yhdellä prosentilla. Koko maassa kehitys oli parin vuosikymmenen aikana samankaltaista, mutta yleisesti ottaen vuotuiset muutokset olivat hieman pienempiä kuin Helsingissä.
Käytettävissä olevien tulojen ja kuluttajahintojen muutokset
Ansio- ja palkkatulojen kehitys on mielenkiintoista, mutta käytettävissä olevat tulot ovat kuitenkin kotitalouden kannalta merkittävin suure pohdittaessa rahojen riittävyyttä. Käytettävissä olevat tulot saadaan, kun kokonaistuloista (palkat, yrittäjätulot tai omaisuustulot sekä eläkkeet ja muut mahdolliset etuudet) vähennetään verot ja muut maksetut tulonsiirrot.
Vuonna 1996 Helsingissä käytettävissä olevat tulot asuntokuntaa kohti olivat 29 100 euroa ja koko maassa 28 900 euroa, joten eroa oli vain noin 200 euroa (ks. kuvio 3). Ajan kuluessa ero kasvoi, vaikkakaan ei aivan suoraviivaisesti. Vuosituhannen vaihtuessa ero oli jopa yli 4 000 euroa Helsingin eduksi. Kun 2010-luku alkoi, Helsingissä keskimääräiset asuntokunnan käytettävissä olevat tulot olivat 3 600 euroa koko maata korkeammat ja vuonna 2016 ne olivat 4 400 euroa korkeammat kuin koko maassa.
Keskimääräisten asuntokuntakohtaisten käytettävissä olevien vuositulojen lisäys oli vuodesta 1996 aina vuoteen 2009 asti huomattavasti nopeampi Helsingissä kuin koko maassa (ks. kuvio 4). Aineistopohjan laajennuksestakin johtuen koko periodia on tarkasteltava kahdessa osassa, sillä aineisto ennen vuotta 2010 ei ole vertailukelpoinen uudempien vuosien aineiston kanssa. Kun vuoden 2010 tasoa merkitään luvulla 100, niin tämän jälkeen kasvuvauhti oli miltei samaa luokkaa sekä Helsingissä että koko maassa. Enää ei voida sanoa, että keskimääräiset käytettävissä olevat vuositulot olisivat kasvaneet helsinkiläisillä asuntokunnilla huomattavasti enemmän kuten vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Muutoksen taustalla oli vuonna 2008 Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt finanssikriisi, jolla oli heijastusvaikutuksia maailmanlaajuisesti ja myös Suomeen sekä tuotannon tasoon. Seurauksena oli erittäin pitkään jatkunut lama ja vaikea työttömyystilanne. Tällä jaksolla on lisäksi huomionarvoista, että kuluttajahinnat (elinkustannusindeksillä mitaten) ovat nousseet vauhdikkaammin kuin keskimääräiset käytettävissä olevat tulot. Tosin niidenkin nousu tasaantui ja pysyi samalla tasolla vuoden 2014 jälkeen.
Asuntokuntien henkilömäärän huomioivat ekvivalenttitulot eli käytettävissä olevat kulutusyksikkökohtaiset tulot vahvistavat edellä esitettyä kehityskulkua. Kuten todettu, tuloja ja niiden kehitystä on syytä tarkastella ajanjaksolla 1996–2016 kahtena eri ajanjaksona: 1990-luuvn laman jälkeisen pitkän talouskasvun ja samalla tuloerojen kasvun aikana (1995–2009) ja sen jälkeisen taantuman aikana (2010–2016). Myös tuloerojen ajanjaksolla 1995–2009 väestön reaalitulot kasvoivat pääkaupunkiseudulla kaikilla sekä pieni- että suurituloisimmilla alueilla, ja 1990-luvun alun laman jälkeen tulojen kasvu oli selvästi suurempaa suurituloisimmilla alueilla kuin pienituloisimmilla alueilla. Vuoden 2009 jälkeen väestön reaalitulot ovat alentuneet sekä pieni- että suurituloisilla alueilla (Ruotsalainen, 2016).
Samaan tulokseen on päädytty myös tarkastelemalla pääkaupunkiseudulla ekvivalenttitulojen kehitystä lyhyemmällä tulojen kasvun aikana eli vuosien 2000 ja 2005 välillä (kts. Rauniomaa, 2008). Vaikka tulotaso yleisesti ottaen nousi, matalatuloisten asema heikentyi. Matalatuloisempien ryhmään kuuluvien henkilöiden määrä oli huomattavasti suurempi vuonna 2005 kuin vuonna 2000, mutta heidän tulo-osuutensa pysyi likimain ennallaan. (Rauniomaa, 2008)
Millaisessa asuntokunnassa rahat riittävät Helsingissä?
Tarkastelun kohteeksi otetaan nyt eri asuntokuntatyyppien ekvivalenttitulojen eli kulutusyksikkökohtaisten käytettävissä olevien tulojen kehitys Helsingissä vuoden 1995 jälkeen. Tulokäsitettä tarkennetaan ja erikokoiset kotitaloudet saadaan yhteismitallisiksi ottamalla käyttöön kulutusyksiköt. Käytössä on OECD:n kulutusyksikkömääritelmä, jossa kotitalouden ensimmäinen aikuinen saa painon 1, muut yli 13-vuotiaat saavat painon 0,5 ja lapset (0–13-vuotiaat) saavat painon 0,3. Kotitalouden kulutusyksiköiden yhteismäärällä jaetaan käytettävissä oleva rahatulo, jolloin erikokoiset kotitaloudet saadaan yhteismitallisiksi. Oikeastaan näkökulma vaihtuu näin koko asuinkunnasta sen yksittäisiin jäseniin, kuluttajiin.
Mikrotaloustieteen teorian mukaan kuluttajat siis maksimoivat hyötyään oman budjettirajoitteensa alaisena. Toisaalta yleinen hintataso määrittää, miten ja millaisia hyödykkeitä kuluttaja pystyy käytettävissä olevilla tuloillaan hankkimaan. Toki preferensseissä tärkeimpinä ovat fyysiseenkin hyvinvointiin vaikuttavat välttämättömyyshyödykkeet ja viimeisinä hankintalistalla tulevat mahdolliset ylellisyyshyödykkeet riippuen tulotasosta. Myös julkinen sektori voi vaikuttaa finanssipoliittisilla toimenpiteillään tilanteeseen. Välittömillä veroilla (esim. kunnallisvero, yleisradiovero) vaikutetaan suoraan käytettävissä olevien tulojen määrään ja välillisillä veroilla (esim. liikevaihtovero osana hyödykkeen hintaa) voidaan pyrkiä vaikuttamaan kulutuksen rakenteeseen.
Tulotasoa mitataan mediaanilla, joka on keskimmäinen tulotaso eli se jakaa tulonsaajat kahteen täsmälleen yhtä suureen joukkoon. Toinen puolisko ansaitsee mediaanituloa enemmän ja toinen sitä vähemmän. Se ei ole herkkä äärihavainnoille kuten keskiarvo, jota yksittäinenkin hyvin korkea tai alhainen tulotaso voi painottaa omaan suuntaansa.
Asuntokuntatyyppiä erittelemättä oli vuonna 1995 Helsingissä käytettävissä olevien tulojen reaalinen mediaani 18 200 euroa (vuoden 2016 hintatason mukaisena). Puolella asuntokunnista oli siis tätä enemmän tuloja käytössään ja toisella puoliskolla tähän vähemmän. Asuntokuntatyypeittäin alhaisin tulotaso oli yhden huoltajan talouksissa ja korkein lapsettomalla parilla (ks. kuvio 5). Vuonna 2000 sekä yhden huoltajan perheissä että yksinasuvilla mediaani oli euromääräisesti yhtä suuri. Tämän jälkeen heikoin tilanne on ollut yksinhuoltajilla. Tosin vuonna 2016 yksinasuvilla ja yhden huoltajan perheissä mediaanit olivat jälleen melko lähellä toisiaan. Vuodesta 2005 vuoteen 2010 mediaani oli nousussa kaikissa perhetyypeissä. Sen jälkeen kehitys on ollut melko tasaista, ja heti vuoden 2010 jälkeen tulot jopa hieman laskivat.
Kun eri elinvaiheissa olevien asuntokuntien käytettävissä olevien tulojen mediaanin reaalinen arvo (vuoden 2016 hintatason mukaisena) asetetaan 100:ksi, päästään vertailemaan kyseisten tulojen muutosta ajassa. asuntokuntatyypeittäin. Vertailuun on otettu mukaan myös elinkustannusindeksin kehitys.
Kuviosta 6 nähdään, että vuodesta 1995 vuoteen 2016 yksinhuoltajien käytettävissä olevien mediaanitulojen nousu oli vain 20 prosenttia, kun elinkustannukset nousivat lähes 40 prosenttia. Toisaalta yksinhuoltajilla reaaliset mediaanitulot kasvoivat vielä vuoden 2013 jälkeenkin, kun elinkustannusindeksin arvo säilyi ennallaan. Myös yksinasuvilla reaalisten käytettävissä olevien tulojen mediaanin kasvu oli huomattavasti vauhdikkaampaa kuin yhden huoltajan talouksissa.
Vuodesta 1995 vuoteen 2016 se oli yhteensä 42 prosenttia, mikä vastaa kuluttajahintojen nousua. Paras tulokehitys oli pareilla, joilla ei ollut lapsia. Heillä mediaanitulo oli kasvanut 50 prosenttia vuodesta 1995, mikä oli 10 prosenttiyksikköä enemmän kuin kuluttajahintojen nousu.
Helsingin tulokehityksestä tehdyt havainnot ovat saman tyyppisiä kuin aiemmista seudullisista tarkasteluista saadut. Esimerkiksi ajanjaksolla 2000–2012 koko pääkaupunkiseutua tarkastellen on todettu, että heikoimmat tulot kaikissa pääkaupunkiseudun kaupungeissa olivat yksinhuoltaja- ja yksinasuvien asuntokunnilla. Korkeimmat kulutusyksikkökohtaiset mediaanitulot olivat lapsettomilla pareilla sekä pareilla, joilla oli lapsia. Espoo erottuu Vantaasta ja Helsingistä molempien viimeksi mainittujen perhetyyppien suhteen, mutta sen sijaan yksinasuvien ja yksinhuoltaja-asuntokuntien suhteen kaupunkien välinen ero ei ole suuri. Vantaa ja Helsinki eroavat toisistaan ainoastaan parien, joilla on lapsia, osalta siten, että Vantaalla tulot ovat kyseisissä asuntokunnissa hieman alemmat kuin Helsingissä. Vuosina 2000–2012 kaikissa pääkaupunkiseudun kaupungeissa euromäärällisesti heikoiten kehittyivät yksinhuoltaja-asuntokuntien tulot. (Sinkko, 2016)
Kuluttajien omat näkemykset kotitalouden rahatilanteesta
Miten kuluttajat kokevat oman rahatilanteensa? Suomessa Tilastokeskus haastattelee joka kuukausi kuluttajia heidän omasta taloustilanteestaan sekä näkemyksiä koko maan taloudesta ja sen kehityksestä. Otantatutkimuksen vastauksista pystytään erittelemään myös pääkaupunkiseudun kuluttajien näkemykset. Eräs haastattelukysymys on ”Mikä on kotitaloutenne rahatilanne tällä hetkellä?”. Analysoitavista vastausvaihtoehdoista mielenkiintoisimpia ovat vastaukset, jotka kertovat, että vastaajien tulot ovat yhtä suuret kuin menot tai että he joutuvat ottamaan velkaa. Säästämismahdollisuudet kertovat myös kotitalouden rahojen riittävyydestä.
Kuluvan vuosituhannen alkaessa pääkaupunkiseudun kuluttajista joka kolmas ilmoitti tulojensa olevan yhtä suuret kuin menotkin (ks. kuvio 7). Säästämään ei siis pystynyt, mutta toisaalta velkaakaan ei tarvinnut ottaa. Sen jälkeen näin vastanneiden osuus oli laskusuunnassa, ja vuoden 2007 alkupuolella enää joka neljäs kuluttaja totesi tulojen kattavan täsmälleen menot. Osuus säilyi melko pitkään samalla tasolla, mutta viime vuoden puolella osuus laski hieman ja on tällä hetkellä 19 prosenttia.
Koko maan kuluttajista kaksi viidestä ilmoitti tulojen kattavan menot vuosituhannen vaihtuessa. Kymmenen vuotta myöhemmin enää joka neljäs kuluttajabarometrin tiedusteluun vastanneista kuului tähän ryhmään. Osuus on säilynyt tämän suuruisena aina siitä lähtien tähän päivään asti. Tällä ”nippa-nappa-rahatilanteen” kriteerillä tarkastellen ryhmään kuuluvien osuus on ollut koko maassa hieman suurempi kuin pääkaupunkiseudulla. Suhteessa ei ole tapahtunut muutosta vuosien kuluessa.
Miten suuri osuus kuluttajista sitten velkaantuu menojensa vuoksi? Yleisesti ottaen kuluttajien velkaantuminen menojen vuoksi on ollut pääkaupunkiseudulla hieman tavallisempaa kuin koko maassa (ks. kuvio 7). Tämän vuosituhannen alkaessa pääkaupunkiseudun kuluttajista vain noin kaksi sadasta velkaantui menojensa vuoksi. Osuus lähti kuitenkin nousuun ja on sittemmin vaihdellut 2 ja 4,5 prosentin välillä. Vuoden 2016 keväällä ja kesällä osuus oli ennätyksellisen korkea, ja tuolloin maaliskuussa jopa kahdeksan prosenttia pääkaupunkiseudun kuluttajista ilmoitti velkaantuvansa menojensa vuoksi. Tällä hetkellä osuus on noin kaksi prosenttia.
Koko maassa menojen vuoksi velkaantuvien kuluttajien osuus on ollut korkeimmillaan kolme prosenttia ja vaihteluväli on ollut tarkasteluajanjaksona 2–3 prosentin välillä. Tämän vuoden alussa se oli samalla tasolla kuin pääkaupunkiseudullakin. Velkaantumisen on tehnyt helpommaksi niin sanottujen pikavippien helppo saatavuus. Tässä artikkelissa ei ole mahdollisuutta keskittyä asiaan tarkemmin. Mainittakoon kuitenkin, että velkajärjestelyhakemusten määrä oli Uudellamaalla korkeimmillaan vuonna 2015, jonka jälkeen se on ollut laskussa.
Kuluttajabarometria laadittaessa kuluttajilta tiedustellaan myös ”Kuinka todennäköisesti kotitaloutenne pystyy säästämään rahaa seuraavan 12 kuukauden aikana?”. Pääkaupunkiseudun kuluttajista tavanomaisesti noin joka toinen on ilmoittanut aikovansa säästää seuraavan 12 kuukauden aikana. Vuoden 2018 lopussa joka toinen kuluttaja ilmoitti säästävänsä hyvin todennäköisesti, ja melko todennäköisesti tulee säästämään joka kolmas kuluttaja (ks. kuvio 8). Koko maassa säästämisaikomuksia omaavien kuluttajien osuus on ollut hieman pienempi kuin pääkaupunkiseudulla, ja osuus on säilynyt melkein samana parinkymmenen vuoden ajan. Koko maassa varmasti säästävien osuus on sekin ollut hieman alhaisempi kuin pääkaupunkiseudulla.
Aivan viime aikoina pääkaupunkiseudun kuluttajien luottamus talouden myönteiseen kehitykseen on ollut jopa ennätyksellisen vahvaa, ja viime kuukausina näkemykset säästämismahdollisuuksista ovat olleet valoisammat kuin koskaan aiemmin. Tämän vuoden tammikuussa 58 prosenttia pääkaupunkiseudun kuluttajista ilmoittaa säästävänsä hieman. Paljon pystyy säästämään 14 prosenttia kuluttajista. Koko maassa hieman säästävien osuus on ollut jonkin verran korkeampi ja paljon säästävien osuus on ollut pienempi kuin pääkaupunkiseudulla.
Yhteenveto
Miten rahat riittävät helsinkiläisissä asuntokunnissa? Kuluttajien oman näkemyksen mukaan juuri tällä hetkellä suhteellisen hyvin, sillä säästämään pystyy jopa neljä viidestä kuluttajasta. Tiukin aika kahdenkymmenen vuoden kuluessa oli vuosi 2015, jolloin kahdeksan kuluttajaa sadasta velkaantui menojensa vuoksi.
Kun vertaillaan tulojen ja kuluttajahintojen symmetriaa tai epäsuhtaa vuosittaisena kehityksenä, 1990-luvun loppupuoli oli helsinkiläisen palkansaajan kannalta hyvää aikaa. Tuolloin keskimääräiset palkkatulot asuntokuntaa kohti kasvoivat voimakkaasti, mutta kuluttajahintojen nousu oli hyvinkin maltillista. Myös ansiotason vuotuinen nousuvauhti oli reipasta aina vuoteen 2009 asti. Keskimääräiset asuntokuntakohtaiset palkkatulot eivät sen sijaan enää juuri kasvaneet 2010-luvulla, vaan jopa laskivat vuosittain aina vuoteen 2015 asti. Tämän jälkeen keskimääräiset palkkatulot lähtivät lievään nousuun.
Kun kotitalouden käytettävissä olevia tuloja tarkastellaan ekvivalenttituloina (asuntokunnan henkilömäärän huomioiva tulotaso), voidaan todeta niiden nousseen Helsingissä voimakkaammin kuin koko maassa aina vuoteen 2009 asti. Sen jälkeen nousuvauhdit olivatkin samaa luokkaa. Elinkustannusindeksin nousuvauhti oli ekvivalenttitulojen nousua vähäisempää vuoteen 2009 saakka. Tämän jälkeen se nousi tuloja enemmän. Samanaikaisesti kulutusyksikkökohtaisten käytettävissä olevien tulojen taso säilyi samana jopa laskien hivenen. Rahojen riittävyydessä haastavinta aikaa onkin ollut 2010-luvun alkuvuodet.
Rahojen riittävyyden kannalta on kuitenkin syytä todeta, että eri väestöryhmien reaalitulot kehittyvät eri tavoin kahdestakin syystä. Eri väestöryhmien nimelliset tulot kehittyvät ja myös heidän kokemansa inflaatio kehittyy eri lailla. On havaittu, että pienellä budjetilla elävän kulutus kohdistuu asioihin, jotka ovat 2000-luvulla kallistuneet virallista inflaatiota enemmän (Savela, 2018). Vaikka Helsingissä pienituloisuusaste onkin ollut laskussa, silti asuntokuntaväestössä noin joka kymmenes on pienituloinen.
Eri asuntokuntatyypeistä parhaiten rahat ovat Helsingissä riittäneet kahden hengen lapsettomissa talouksissa. Heikoin tilanne on ollut yhden huoltajan perheissä tai yksinasuvilla. Elinkustannusindeksi ja siis kuluttajahinnat nousivat vuoden 2012 jälkeen nopeammin kuin käytettävissä olevat tulot yhden huoltajan perheissä sekä myös kahden huoltajan perheissä, joissa oli lapsia. Vuodesta 1995 vuoteen 2016 helsinkiläisen yhden huoltajan perheissä ekvivalenttitulojen mediaani oli noussut 20 prosenttia, kun taas elinkustannukset olivat nousseet samana aikana 40 prosenttia.
Kun tulokehityksen kannalta tarkastellaan koko kahden vuosikymmenen jaksoa vuodesta 1996 lähtien, helsinkiläisten asuntokuntien keskimääräisten palkkatulojen nousu (42 prosenttia) vastaa siis suunnilleen elinkustannusten nousua. Kehityskulku ei ole ollut tasaista, mutta näillä mittareilla rahojen riittävyydessä ei ole tapahtunut mitään suurta muutosta. Kun taas tarkastellaan nimenomaan käytettävissä olevien tulojen kehitystä asuntokuntaa kohti, ne nousivat ennen vuotta 2010 selvästi elinkustannuksia enemmän (43 prosenttia vs. 24 prosenttia). Tämän jälkeen tilanne kuitenkin kääntyi päinvastaiseksi, ja 2010-luvulla käytettävissä olevien rahojen nousu ei enää vastannut elinkustannusten nousua. Sama tulos saatiin tarkastelemalla ekvivalenttitulojen eli kulutusyksikkökohtaisten käytettävissä olevien tulojen kehitystä Helsingissä.
Käytettävissä olevat tulot asuntokuntaa kohti ovat Helsingissä olleet koko maata korkeammat koko tarkastelujakson. Helsinki on elinkeinorakenteeltaan palveluvaltainen ja liike-elämän palvelut antavat työpaikan 17 prosentille helsinkiläisistä työllisistä henkilöistä. Myös valtakunnallinen julkishallinto on keskittynyt Helsinkiin. Voidaankin olettaa, että näiden alojen työntekijöiden koulutusaste on korkea, joka osaltaan heijastunee pääkaupungissa ansaittujen tulojen määrään.
Leena Hietaniemi toimii tutkijana Helsingin kaupunginkanslian kaupunkitutkimus ja -tilastot -yksikössä.
Lähteet:
Hyypiä, Markku (1988). Tulot ja tulonsiirrot. Helsinkiläisten elinolot 1988, Helsingin kaupungin tilastokeskus.
Rauniomaa. Eija (2008). Kellä on, kellä ei? Tulotason ja tulonjaon kehitys pääkaupunkiseudulla vuodesta 2000 vuoteen 2005. Vantaan kaupungin tilasto ja tutkimus, 2008.
Ruotsalainen, Pekka (2016). Tuloerot kasvaneet pääkaupunkiseudulla. Tilastokeskus. Tieto&Trendit- talous- ja hyvinvointikatsaus, 2/2016.
Savela, Olli (2018). Köyhyysrajalla hinnat ovat nousseet enemmän. Tilastokeskus. Tieto&Trendit 3.5.2018
Sinkko, Harri (2016). Tasainen tulonjako – totta vai tarua? Tulot ja tulonjako pääkaupunkiseudulla vuosina 2000-2012. Vantaan kaupunki, tietopalveluyksikkö.