Mihin suuntiin Helsingin kulttuuritoimi katsoo tällä hetkellä?
Stuba Nikula: Meitä kiinnostavat asuinalueilla olevat yhteisöt kulttuurin tuottajina. Katsomme erityisesti lähiöihin ja esikaupunkeihin, emme niinkään ”vanhaan Töölön kylään”, jonka tapahtumatarjontaa myöskin kaupungin elinkeinopalvelu edistää. Esikaupunkialueelta löytyy kulttuurin saralla erittäin aktiivisia kaupunginosia kuten Kontula, joka viettää tänä vuonna 50-vuotisjuhliaan. Samoin Maunulassa sosiaaliset ja taloudelliset mittarit saattavat osoittaa joitakin ongelmia, mutta asukkaat ovat hyvin sitoutuneita kaupunginosaansa.
Helsinki on liian iso ja hatara, moniulotteinen käsite, jotta ihmiset automaattisesti muodostaisivat identiteettinsä sen varaan. Ollaan paljon mieluummin ensisijaisesti etelähaagalaisia tai pohjoislauttasaarelaisia, ja vasta sen kautta jokainen kokee itsensä helsinkiläiseksi.
”Olemme onnistuneet virastona, jos kaupunginosissa on paljon kaupunkikulttuuriksi luettavia ilmiöitä.”
Kulttuurikeskuksen aluetyö lähtee liikkeelle ihmisestä, toisin kuin vaikkapa kaupunkisuunnittelijalla, joka miettii alueella ensin teitä tai taloja. Meidän on luotava mahdollisuuksia sille, että kaupungin alueelliset toimijat kohtaavat kaupunginosissa vaikuttavia itsenäisiä kulttuuritoimijoita. Meillä voi olla kumppanuuksia asukastilojen tai kylätalojen kanssa, mutta on mietittävä millä porkkanalla toimijat saadaan mukaan, kun rahaa ei ole paljon tarjottavana.
Voimme ajatella virastona onnistuneemme työssämme, jos eri asuinalueilla on paljon kaupunkikulttuuriin luettavia ilmiöitä. Jotkut kaupunkilaiset voivat lentää vaikkapa 2 000 kilometrin päähän katsomaan oopperaa, mutta samaan aikaan monet eivät ehkä halua lähteä kahta kilometriä kauemmaksi katsomaan teatteria tai elokuvaa. Ihmisten tapa käyttää kaupunkia on moninainen, ja joidenkin asioiden täytyy löytyä läheltä.
Millaista tietoa kulttuurikeskus tarvitsee toimintansa tueksi? Mitä pitäisi tutkia?
Stuba Nikula: Meille kiinnostavin keskustelu liittyy maantieteelliseen näkökulmaan, vahvan lähiöpainotuksemme takia. Haluamme tietää, missä Helsingissä on mahdollisia kulttuurin tekijöitä, ikään kuin aluskasvillisuutta, jonka kanssa voimme työskennellä. Se, mikä kaupunki on, olisi vielä nykyistä laajemmin otettava haltuun. Mietimme, miten saisimme enemmän tietoa erilaisista yhteisöistä.
Kulttuurin vaikuttavuutta voi katsoa hyvinvoinnin ja kansalaisuuden rakentumisen sekä alueiden elinvoiman, talousvaikutusten, näkökulmasta. Helsingin mallissa kulttuuria käytetään aidosti välineenä asuinalueiden identiteetin kasvattamiseen. Lähiötyössä korostuvat hyvinvoinnin ja kansalaisuuden näkökulmat, taloudelliset vaikutukset kertautuvat silloin tavallaan kauempaa.
Alueiden tuntemiseen hyödynnetään tietysti niitä koskevaa tilastotietoa. On oltava jokin käsitys, mitä pitää tehdä, missä ja ketä varten. Priorisointi on tärkeää, ettei tehtäisi turhia asioita. Olemme tutkailleet muun muassa vieraskielisten helsinkiläisten väestöennustetta, tietoisina siitä, että kansainvälinen kulttuurikeskus Caisa on suunniteltu 20 vuoden takaisen Helsingin tarpeisiin ja vieraskielinen väestö kasvaa jatkuvasti.
Olennaista olisi silti tietää tosiaan tilastoissa olevien yksilöiden lisäksi myös ryhmistä, identiteeteistä ja ihmisten välisistä yhteyksistä, ja onkin hyvä kysymys, miten tähän pääsisi parhaiten käsiksi. Mietimme esimerkiksi, kuinka paljon on olemassa aidosti monikulttuurisia ryhmiä, joissa eri taustoista tulevat ihmiset toimivat yhdessä. Olisiko mahdollista tehdä jonkinlaisia visualisointeja tai sosiogrammeja, esimerkiksi sosiaalisen median käytöstä kertyvällä datalla Helsingin eri alueilla?
Myös lähidemokratiaa koskevaa keskustelua seurataan tarkkaan. Kulttuuri kasvattaa kansalaisuutta. Alueidentiteetti – se, miten ihmiset samastuvat asuinpaikkaansa – on nimittäjä, joka yhdistää meidän toimintamme tähän aihepiiriin. Yhteistyötä kulttuurisen aluetyön ja osallisuus- ja demokratiatoimintojen välillä ollaan paraikaa rakentamassa.
Miten uskot Helsingin kaupunkikulttuurin kehittyvän jatkossa?
Stuba Nikula: Oma teoriani kaupunkikulttuurin tähänastisesta kehityksestä on, että se on monella tapaa median kehityksen jonkinlainen oheiskaari. 1980-luvulla ensimmäiset paikallisradiot antoivat äänen erilaisille asioille, joita Helsingissä siihen aikaan tapahtui. Sitten tulivat ilmaislehdet, kaupunki-tv ja myöhemmin Internetiä käyttävät mediat, ensin IRC:n tyyppiset foorumit, sitten blogit ja muu sosiaalinen media. Tutkijan on oltava vikkelä, jos haluaa tavoittaa kiihtyvän kehityksen, ja uskon että median kehitystä kannattaa tulevaisuudessakin pitää silmällä.
”Kulttuuria halutaan tehdä itse ja myös osittain itselle. Toisaalta halutaan näyttäytyä isoissa tapahtumissa osana massaa.”
Se, että vielä pari vuotta sitten Facebook hallitsi täysin kaikkea tapahtumatiedottamista ja oli käyttäjilleen ilmainen, tuntuu nyt jonkinlaiselta hetkelliseltä ”häiriöltä”. Tällä hetkellä Facebookille pitää maksaa, että saa sivulleen kunnon näkyvyyden, mihin kansalaistoimijoilla ei ole varaa. Viestintä myös sirpaloituu yhä useampaan sosiaalisen median välineeseen, eivätkä toimijat osaa aina käyttää uusimpia niistä.
Tiivistäen kaupunkikulttuurin kehityksessä kulttuurin vastaanottajasta on tullut ensin kokija ja sitten tekijä. Nyt on nähtävissä kaksi megatrendiä, jotka ovat tavallaan toisilleen vastakkaisia. Toisaalta kulttuuria halutaan tehdä itse ja myös osittain itselle. Toisaalta vallitsee suuri anonymiteetin kaipuu; halutaan näyttäytyä yhtenä tuhansien joukossa kokemassa jotakin isompaa tapahtumaa.
Jossakin näiden kahden trendin – lähiöjuhlan ja stadiontapahtuman – välimaastossa on perinteinen kulttuuri, esimerkiksi Töölönlahden suuret taidelaitokset. Siellä yleisö vastaanottaa kulttuuria, seurustelee aulatiloissa ja palaa kotiinsa, jos hieman kärjistän. Suuri osa kulttuurin rahoituksesta menee yhä sinne. Kulttuurituki on melko staattinen kakku, tehdään paljon sitä mitä tehtiin eilenkin, ja koetaan, ettei kenenkään rahoitus saisi ainakaan vähentyä. Se malli ei oikein enää toimi.
Onko vanhentunut ajatus kysyä, mitä ihmiset haluavat?
Stuba Nikula: Ei. Tähän liittyy kuitenkin keskustelu siitä, pitääkö kaupungin sitten tehdä juuri sitä, mitä kaupunkilaiset ovat ilmoittaneet haluavansa. Kulttuuritoimella on perinteisesti ollut myös kansansivistystehtävä, on samalla ikään kuin sivistetty ihmisiä karttakepin kanssa. Yhtäällä on se näkemys, että taidetta pitää voida tehdä vain taiteen vuoksi. Toisaalta esimerkiksi Kaupunginteatteri on tunnettu siitä, että se esittää myös sitä, mitä ”kansa haluaa nähdä”.
Meillä pitää säilyä myös isompi kunnianhimo kulttuurin suhteen, ymmärrys identiteetistä ja kansalaisuudesta. Samalla, kun tuetaan asukaslähtöistä kaupunkikulttuuria, eli sitä, mitä ihmiset itse haluavat tehdä, niin kulttuurikeskuksen aluetaloja ohjelmoidaan tosiasiassa paljolti jonkin Kiasman tavoin tarjoamaan myös sitä, mitä ihmisten ”pitäisi tehdä”.
Mitä hyötyä Helsingin kulttuurille on ollut designpääkaupungin tapaisista teemavuosista?
Stuba Nikula: Teemavuosilla on tietty tarkoituksensa. Se, että Helsinki oli toiminut yhtenä Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2000, auttoi tuolloin virkamiehiä ymmärtämään, että tapahtumat ovat osa normaalia työtä, ei ylimääräinen taakka. Ehkä WDC-vuodella 2012 on jokin samanlainen jälkivaikutus, joka tulee näkymään virastojen toimintatavoissa, mutta vielä se ei ole välttämättä havaittavissa.
Kulttuurin näkökulmasta teemavuosi on toisaalta myös valtava ”markkinahäiriö”, kun kulttuurihankkeille on jaossa iso potti rahaa mutta teemavuoden ehdoilla. Kaupungille taas piristysruiske voi olla hyvinkin houkutteleva, joten vaatisi paljon itsekuria sanoa ”ei” erilaisten teemavuosien lobbaajille, joille ne ovat myös huomattava bisnes. Jälkipohdinta on kuitenkin tärkeää: miten tällaisten vuosien perintöä kaupungissa parhaiten hyödynnetään?
Helsinkiin rakennetaan valtavia uusia asuinalueita. Miten olette mukana kulttuuritoiminnan kehittymisessä näille alueille?
Stuba Nikula: Niin, Kalasatamasta tulee väkiluvultaan suurin piirtein Tornion kokoinen, ja yhdessä Jätkäsaaren kanssa ne ovat Imatran kokoluokkaa. Kulttuurikeskus edistää alueilla käynnistyvää kulttuuritoimintaa tukien muodossa, esimerkiksi Kalasatamassa tuemme Suvilahden monia toimijoita. Emme lähde omalla palvelutuotannolla mukaan uusille asuinalueille, eli uusia alueellisia kulttuuritaloja ei enää rakenneta.
Kaavoitukseen sisältyy tiukkoja vaatimuksia asukastilojen tuottamisesta uusille asuinalueille, ja sitä kautta tällaista tilaa syntyy valtavia määriä esimerkiksi Kalasatamaan ja Jätkäsaareen. Jos tiloissa alkaa syntyä paljon asukkaiden omaa kulttuuritoimintaa, meillä riittää kyllä töitä. Avustusten tarve on silloin myös huomattava, vaikka uusilla alueilla tilojen vuokrat sisältyvätkin vastikkeisiin. Muualla kaupungissa vanhempien tilojen käyttäjien on usein katettava tilavuokratkin itse.
Jos kaupunkikulttuuri nähdään asukaslähtöisenä toimintana, tulevaisuuden näkymiin liittyy syklisyys eri tavalla kuin perinteisiin kulttuuritoiminnan malleihin. Alueilla toimivat yhteisöt muuttuvat jatkuvasti: yksi aktiivijoukko kyllästyy tai muuttaa toisaalle, ja muut tulevat tilalle. Esimerkiksi Artova [Arabianrannan, Toukolan ja Vanhankaupungin asukasyhdistys] on rakentanut toimintamallinsakin kyllästymisen välttämiseen, ja he huolehtivat tietoisesti siitä että porukka vaihtuu säännöllisesti.
Jotta kaupunki voi toimia kulttuurin mahdollistajana eri asuinalueilla, meillä on oltava hyvä näppituntuma siihen, mitä missäkin tapahtuu. Olen alueilla käydessäni saanut toistuvasti kuulla, että on mukavaa, kun virkamieskin vaihteeksi tulee paikalle! Kaupunginvaltuutettumme edustavat kyllä kukin omia kaupunginosiaan, mutta olisiko niin, että me virkamiehet käymme turhankin harvoin eri alueilla tai olemme läsnä siellä? Ehkä koko kaupunginhallinnolle olisi opettavaista, jos jalkautuisimme alueille nykyistä laajemmin.
Stuba Nikula on toiminut Helsingin kulttuurijohtajana marraskuusta 2013 alkaen.