Vaikka poliitikot ovat ottaneet ongelman omakseen ja hakevat ratkaisuja siihen, teorialle asuinalueenvaikutuksesta ei löydy tutkimuksesta kiistattomia yleispäteviä todisteita, väittää hollantilainen kaupunkitutkija Maarten van Ham.
Aluevaikutusta käsitteleviä tutkimuksia on julkaistu kiihtyvää tahtia siitä asti, kun W.J. Wilson avasi keskustelun teoksellaan The Truly Disadvantaged vuonna 1987. Tulokset ovat kuitenkin ristiriitaisia.
Alueiden eriytyminen ja erilaistuminen on monien suurkaupunkien arkea. Van Hamin mukaan eriytyminen koetaan ongelmana siksi, että keskustelussa korostuvat sosioekonominen eriarvoistuminen sekä alueiden etniset piirteet.
Eriytymisellä on selviä negatiivisia vaikutuksia. Maahanmuuttajien integroituminen, esimerkiksi kielen oppiminen, vaikeutuu, jos heidän asuinalueellaan on vain vähän kantaväestöä. Alueen heikko sosioekonominen asema voi puolestaan johtaa mellakoihin ja vahingoittaa sitä kautta koko kaupunginkin mainetta.
Eriytymisen kahdet kasvot
Alueiden eriytymisessä voi Maarten van Hamin mukaan nähdä muitakin puolia kuin sosioekonomiset ongelmat ja etnisen yksipuolistumisen.
Suuri osa kantaväestöstä elää eurooppalaisissa kaupungeissa alueilla, joilla asuu lähes yksinomaan kantaväestöä. On alueita, jotka tunnetaan esimerkiksi katolilaisten kaupunginosina. Lisäksi on olemassa Chinatowneja ja pikku-Italioita: maahanmuuttaja-alueita, joihin liitetään lähinnä myönteisiä mielikuvia, vaikka niitä määrittää juuri etninen yksipuolisuus.
Etnisten ryhmien keskittyminen tietyille alueille voi myös auttaa maahanmuuttajan sopeutumista uuteen kotimaahan. Alueille muodostuu sosiaalisia verkostoja, joista on apua esimerkiksi työn löytämisessä. Näissä ”turvasatamissa” on helppoa elää ja jakaa kokemuksia omankielisten, samaan uskontokuntaan kuuluvien naapurien kanssa.
Haluamme asua kaltaistemme parissa
Päättäjät pyrkivät vastaamaan alueiden eriytymisen ongelmaan muun muassa sekoittamalla kaupunginosien väestöpohjaa. Huono-osaiselta alueelta saatetaan vaikkapa purkaa osa kunnan vuokrataloista ja rakentaa tilalle omistusasumista.
Oletuksena on, että kun heikommassa asemassa olevat asukkaat voivat olla omassa asuinympäristössään vuorovaikutuksessa paremmin pärjäävien naapureiden kanssa, heidänkin mahdollisuutensa edetä elämässä kohentuvat.
Maarten van Hamin mukaan tutkimusten tulokset eivät yksiselitteisesti tue tätä käsitystä. Vuorovaikutusta erilaisten asukkaiden kesken ei asuinalueilla hyvistä aikomuksista huolimatta välttämättä synny.
Pienituloiselle alueelle houkutellut keskiluokkaiset uudisasukkaat saattavat välttää kanssakäymistä olemassa olevan väestön kanssa. Joillakin alueilla he ovat suorastaan aidanneet itsensä omaksi pienyhteisökseen, kertoo van Ham.
Vaikka jotkut kaupunkilaiset asuvat mielellään nimenomaan sosiaalisesti sekoittuneilla alueilla, yleisempää on, että ihmiset haluavat asua kaltaistensa parissa. Ne, joilla on varaa, valitsevat asuinympäristön, jossa muut asukkaat edustavat samaa sosioekonomista ja etnistä taustaa tai elämäntyyliä.
Asuinalueiden luonne myös muuttuu ajan kuluessa, van Ham toteaa. Esimerkiksi Alankomaissa on 1970-luvulla keskiluokalle rakennettuja kerrostaloalueita, joiden arvostus on hiipunut, kun keskiluokka on ryhtynyt suosimaan omakotiasumista.
Kun taas heikko-osaisia vuokrataloja hävitetään omistusasuntojen tieltä, niiden asukkaat muuttavat sellaisiin paikkoihin, joissa yhä on halpoja asuntoja.
Van Hamin mukaan se, millä alueella ihminen asuu, ei ole niinkään hänen ongelmiensa syy – se on pikemminkin koulutuksen, työllisyyden ja tulotason kaltaisten tekijöiden heijastuma. Asukasrakenteen sekoittaminen voi ehkäistä alueen ongelmia, mutta se ei välttämättä poista olemassa olevaa köyhyyttä ja eriarvoisuutta.
Alueiden eriytymisen ongelmiin van Ham suosittaa lääkkeeksi siistejä, turvallisia ja terveellisiä elinympäristöjä sekä panostamista koulutukseen ja pitkäjänteiseen köyhyyden torjuntaan. Delftin teknisen yliopiston professori Maarten van Ham puhui Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn järjestämässä seminaarissa Helsingissä lokakuussa.