Alueellisten erojen kasvu on nähty usein kielteisenä ilmiönä, jota on haluttu erilaisin politiikkatoimenpitein hillitä, ellei peräti kääntää sen suunta. Toisaalta vaikuttaa siltä, että sosiaalinen eriytyminen on varsin yleinen ja usein melko pysyvä kaupunki-ilmiö.
Asuntokannalla ja asuntomarkkinoilla on keskeinen rooli sosiaalisen eriytymisen taustalla (Cheshire 2006). Sosiaalinen vuokra-asuntokanta, jonka osuus asuntokannasta vaihtelee alueittain, on usein jo lähtökohtaisesti varattu pienempituloisille. Markkinaehtoisesti hinnoiteltavan asuntokannan osalta rakennuskannan tyyppi ja sijaintitekijät, asuntojen hintoihin ja vuokriin kapitalisoituessaan, osaltaan vaikuttavat merkittävästi asukasrakenteen sosioekonomiseen koostumukseen. Kuntien erilaiset ratkaisut kaavoitus- ja maapolitiikassa sekä asuntopolitiikassa voivat niin ikään johtaa erilaisiin lopputuloksiin asukasrakenteissa. Lisäksi eri väestöryhmillä voi olla omat toiveensa asuinalueen sosioekonomisen rakenteen suhteen. Asuntokannan ja -markkinoiden edellä kuvatut ominaispiirteet, yhdessä kotitalouden tulojen ja varallisuuden kanssa, toimivat puitteina, joissa näitä valintoja tehdään.
Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten eri alueiden sosioekonominen asema on kehittynyt pääkaupunkiseudulla. Kysymys on siis sosiaalisen statuksen pysyvyyden arvioinnista. Tämän jälkeen tarkastelemme, miten asuntokannan rakenne ja alueen sijainti ovat mahdollisesti yhteydessä alueen sosioekonomiseen statukseen. Tällöin kysymys on siitä, miten vahvasti asuntokannan rakennepiirteet ja sijainti, jotka muuttuvat hitaasti tai eivät lainkaan, selittävät alueen sosioekonomista statusta. Artikkeli perustuu vuodenvaihteessa 2013/2014 ilmestyvään laajempaan tutkimusraporttiin pääkaupunkiseudun alueellisesta eriytymisestä (Vilkama ym. ilmestyy).
Sosiaalisen eriytymisen ulottuvuuksien tiivistäminen yhteen indeksiin
Alueellisten erojen kasvua lähestytään usein yksittäisten eriytymisen ulottuvuuksien kautta, ikään kuin muuttuja kerrallaan. Yksittäisten ulottuvuuksien tarkastelut tuottavat kiinnostavaa ja ajankohtaista tietoa asuinalueiden kehityksestä kunkin muuttujan näkökulmasta, mutta niiden perusteella on vaikea muodostaa kokonaiskuvaa alueiden laajemmasta kehityksestä tai alueiden statusaseman muutoksista. Tässä artikkelissa hyödynnämme Berliinin kaupungin kehittämää asuinalueiden statusluokitusta, joka tiivistää alueellisen eriytymisen ulottuvuudet yhdeksi alueen statusta kuvaavaksi muuttujaksi.
Berliinin kaupunki on käyttänyt ja kehittänyt erilaisia asuinalueiden sosiaalisen kehityksen seurantaindeksejä vuodesta 1998 lähtien. Indeksien tarkoituksena on ollut tarjota työkaluja asuinalueiden kehityksen seurannalle sekä erilaisten alueellisten toimenpiteiden kohdentamiselle ja suunnittelulle. Tällä hetkellä käytössä on kolme erilaista indeksiä, joista yksi (statusindeksi) kuvaa alueiden statusta useiden eri mittareiden summana, toinen (kehitysindeksi) alueiden kehityksessä havaittavaa dynamiikkaa ja kolmas (sosiaalisen kehityksen indeksi) tiivistää kahden ensimmäisen indeksin arvot yhdeksi muuttujaksi (ks. Social Urban Development Monitoring 2010).
Sovellamme tässä artikkelissa Berliinin kaupungin käyttämistä indekseistä ensimmäistä eli statusindeksiä, joka tiivistää tarkastelemamme alueellisen eriytymisen ulottuvuudet yhdeksi muuttujaksi ja mahdollistaa alueiden statusasemassa tapahtuneiden muutosten tarkastelun vuosien 2002 ja 2012 välillä. Alueen statusmuutoksilla tarkoitamme tässä yhteydessä alueiden keskinäisen järjestyksen muutoksia – siis alueiden suhteellisen aseman muutosta muihin asuinalueisiin verrattuna. Statusindeksi laskettiin neljän asuinalueiden sosioekonomista ja etnistä eriytymistä mittaavan muuttujan perusteella, joita olivat vain perusasteen tutkinnon suorittaneen 25–64-vuotiaan kantaväestön osuus alueella, 25–64-vuotiaiden työttömyysaste, valtionveronalaiset tulot 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohden (eli alueen keskitulot) ja vieraskielisen väestön osuus.
Alueet järjestettiin kullakin tarkastellulla muuttujalla suuruusjärjestykseen, jonka jälkeen muuttujakohtaiset rankingpisteet, siis alueiden kullakin muuttujalla saamat järjestysnumerot, laskettiin yhteen. Usealla eri muuttujalla heikoimpaan päähän sijoittuneet alueet saivat eniten pisteitä. Tämän jälkeen alueet luokiteltiin kymmeneen yhtä suureen luokkaan. Heikoimman kymmenyksen alueet nimettiin Berliinin luokitusta mukaillen matalan statuksen alueiksi, toiseksi heikoimman kymmenyksen alueet matalahkon statuksen alueiksi, keskimmäisistä 60 % alueista muodostettiin keskitason luokka ja loput 20 % alueista eli vahvin viidennes muodostivat korkean statuksen luokan.
Luokittelu tehtiin vuodenvaihteen 2011/2012 ja vuodenvaihteen 2001/2002 tilanteen perusteella erikseen, jotta voitiin tarkastella alueiden statusaseman muutoksia vuodesta 2002 vuoteen 2012. Tarkasteltavana aluetasona käytettiin aineistoedellytysten puitteissa tarkinta mahdollista tasoa; Helsingissä osa-alueita, Espoossa pienalueita ja Vantaalla kaupunginosia. Statusluokkien määrittelyssä ei huomioitu uusia 2000-luvulla rakenteilla olleita tai muita tarkastelujakson aikana 300 asukkaan rajan ylittäneitä alueita, eikä Sipoosta Helsinkiin siirrettyjä uusia alueita, joista ei ollut käytössä tilastotietoja tarkastelujakson alkuvuosina. Rajaukseen päädyttiin, jotta alueiden muuttunut määrä ei vaikuttaisi statusmuutoksiin. Kaiken kaikkiaan tarkastelussa oli siis mukana 226 pääkaupunkiseudun aluetta.
Alueiden status näyttäytyy varsin pysyvänä
Statusindeksin tuottama kuva pääkaupunkiseudun asuinalueiden sosiaalisesta statuksesta muistuttaa läheisesti aikaisempien tutkimusten tuloksia seudun alueellisen eriytymisen tavasta (esim. Maury 1997; Vaattovaara 1998; Kortteinen & Vaattovaara 1999; Kortteinen ym. 2005; Vilkama 2012). Statukseltaan heikoimmat alueet (eli heikoin viidennes; matala ja matalahko status) sijaitsevat pääasiassa radan varsille ja metrolinjan läheisyyteen rakennetuilla kerrostalovaltaisilla alueilla. Korkean statuksen alueet (vahvin viidennes) sijoittuvat puolestaan pääasiassa merenranta-alueille ja Espoon itäisiin osiin sekä osalle pientalovaltaisista alueista eripuolilla seutua. Valtaosa esimerkiksi eteläisestä ja läntisestä Helsingistä sijoittuu statukseltaan keskitason luokkaan.
Myös kuntien väliset erot alueiden sosiaalisessa statuksessa korostuvat aiemmin osoitetulla tavalla (vrt. esim. Lönnqvist & Tuominen 2013). Espoo erottuu Helsingistä ja Vantaasta selvästi korkeamman sosiaalisen statuksen kuntana (Taulukko 1). Vain neljä Espoon pienaluetta sijoittuu kahden heikoimman statuksen luokkaan, joihin kuuluu koko seudulla yhteensä 45 aluetta (eli 20 % kaikista seudun alueista). Helsingin asuinalueet jakautuvat tasaisemmin statusluokittelun molempiin ääripäihin. Matalan statuksen luokassa Helsingin alueet ovat kuitenkin selvästi yliedustettuina. Samalla Helsingistä löytyy myös useita korkean statuksen alueita. Vantaan kaupunginosat näyttäytyvät puolestaan tyypillisimmin keskitason tai matalahkon statuksen alueina. Vain kolme Vantaan kaupunginosista sijoittuu korkean statuksen luokkaan.
Statusindeksin kuvaama alueellinen rakenne ja kuntien väliset erot ovat siis suhteellisen selkeitä. Mutta kuinka pysyvänä alueiden status näyttäytyy, jos statusmuutoksia tarkastellaan kymmenen vuoden aikajänteellä?
Taulukko 2 kuvaa pääkaupunkiseudun asuinalueiden sijoittumista statusluokkiin vuodenvaihteissa 2001/2002 ja 2011/2012. Valtaosa (83 %) alueista on pysynyt samassa statusluokassa, ja vain vajaa viidennes (17 %) on siirtynyt statusluokasta toiseen. Esimerkiksi matalan statuksen luokkaan vuodenvaihteessa 2001/2002 kuuluneista alueista (22 aluetta) lähes kaikki (19 aluetta) sijoittuu edelleen samaan luokkaan. Tämä siitäkin huolimatta, että yleinen tulo- ja koulutustason nousu on heijastunut myös näiden alueiden kehitykseen myönteisesti. Kolmella matalan statuksen luokkaan kuuluneella alueella kehitys on kuitenkin edennyt keskimääräistä myönteisemmin ja nämä alueet (yksi kustakin kaupungista) ovat kohentaneet statusasemaansa. Tämän seurauksena kolmella muulla alueella status on puolestaan heikentynyt ja ne ovat siirtyneet matalan statuksen luokkaan (kaksi aluetta Helsingistä ja yksi Espoosta). Vastaavanlaista pientä liikehdintää statusluokasta toiseen on havaittavissa myös korkean ja keskitason statuksen alueissa. Kaiken kaikkiaan alueiden statusasema näyttäytyy kuitenkin varsin pysyvänä. Yhteenvetona voidaan siten todeta, että heikoimmat alueet ovat säilyneet heikompina ja vahvimmat vahvimpina.
Asuntokannan rakenteen ja asuinalueen sijainnin yhteys sosioekonomiseen statukseen
Seuraavassa tarkastelemme asuinalueiden asuntokantarakenteen ja sijainnin yhteyttä sosioekonomiseen statukseen. Edellä sosioekonomista statusta kuvattiin alueiden ranking-järjestykseen perustuvalla statusindeksillä (ns. Berliini-luokitus). Tässä kohden sovellamme kuitenkin pääkomponenttianalyysiin pohjautuvaa lähestymistapaa, sillä ranking-järjestykseen perustuvassa tarkastelussa alueiden väliset erot liittyvät vain alueen sijoitukseen (järjestysnumeroon) asuinalueiden ranking-listalla. Ero statuksessa on vaikkapa sijaluvuilla 10 ja 20 olevilla alueilla yhtä suuri kuin sijaluvuilla 30 ja 40 olevilla alueilla. Tarkastelun perustana olevissa muuttujissa erot eivät ole kuitenkaan tällä tavoin samansuuruisia. Esimerkiksi vieraskielisten osuudessa keskiryhmässä olevien alueiden keskinäiset erot ovat melko pieniä mutta korkeimmat vieraskielisten osuudet omaavien alueiden ryhmässä erot ryhmän sisällä ovat jo suurempia. Pääkomponenttianalyysin avulla kykenemme ottamaan tämänkaltaiset perusmuuttujien jakaumassa olevat vaihtelut huomioon.
Statusindeksin tuottaman tuloksen vertaaminen alkuperäisillä muuttujilla tehdyn pääkomponenttianalyysin tuloksiin osoittaa käytetyn statusluokituksen tiivistävän pääkaupunkiseudun sisäisen hyvä- ja huono-osaisuuden alueellisen vaihtelun suhteellisen hyvin. Alkuperäisten muuttujien – vain perusasteen tutkinnon suorittaneen 25–64-vuotiaan kantaväestön osuus, 25–64-vuotiaiden työttömyysaste, valtionveronalaiset tulot 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohden ja vieraskielisen väestön osuus – väliset korrelaatiot ovat kohtuullisen vahvoja ja kaikki tilastollisesti erittäin merkitseviä. Esimerkiksi vieraskielisten osuuden ja alueen keskitulojen välillä on negatiivinen korrelaatio, joka on suuruudeltaan 0,47. Muiden muuttujien väliset korrelaatiot ovat vielä tätäkin vahvempia. Vahvat korrelaatiot osoittavat muuttujien tuottavan varsin samankaltaisen alueellisen kuvan, jossa hyvä- ja huono-osaisuus paikantuu kullakin muuttujalla pitkälti samoille alueille.
Neljän perusmuuttujan kuvaamat alueelliset erot on mahdollista tiivistää pääkomponenttianalyysillä yhdeksi ulottuvuudeksi, joka selittää 72 prosenttia muuttujien alueellisesta vaihtelusta. Jos pääkomponenttianalyysin tulosta, alueiden sosioekonomista statusta kuvaava pistelukua, tarkastellaan kartalla yhdessä aiemmin esitetyn statusluokituksen (ns. Berliini-luokitus) kanssa, havaitaan että molemmilla menetelmillä saatu alueellinen kuva on hyvin samankaltainen.
Tämän artikkelin alussa esitettiin kysymys siitä, miten asuinalueiden asuntokantarakenne ja sijainti vaikuttavat alueen sosioekonomiseen statukseen. Pohjaamme tarkastelumme regressiomalliin, jossa alueen sosioekonomista statusta selitetään alueen asuntokannan rakenteella (ARA-asuntojen osuus, kerrostaloasuntojen osuus) ja alueen sijainnilla (etäisyys Helsingin keskustasta, kunta).
Regressiomallin estimointitulosten perusteella edellä mainitut asuntokannan rakennetta ja alueen sijaintia kuvaavat muuttujat selittävät asuinalueiden sosioekonomisen statuksen vaihtelusta noin 68 %. Kerrostaloasuntojen osuus ja ARA-asuntojen osuus selittävät jo yksinään yli puolet (51 %) alueiden välisestä vaihtelusta. Tulosten mukaan ARA-asuntokannan ja kerrostaloasuntokannan osuus molemmat laskevat alueen statusta. Näistä jälkimmäinen tulos saattaa vaikuttaa jossain määrin erikoiselta, onhan likimain pelkästään kerrostaloasunnoista muodostuva Helsingin keskusta seudun kallein alue asuntojen neliöhinnoilla mitattuna. Tulos tulee paremmin ymmärretyksi, kun malliin sisällytetään keskustaetäisyys. Sen kasvu laskee voimakkaasti alueen sosioekonomista statusta. Täten siis kahdesta samalla keskustaetäisyydellä olevasta asuinalueesta se, jolla pientaloasuntojen osuus on korkeampi, saa mallin perusteella korkeamman sosioekonomisen statuksen. Lisäksi kunnilla on selkeästi eroja. Alueen sijainti Espoossa nostaa selkeästi mallin antamaa ennustetta sosioekonomisesta statuksesta. Vertailukohtana on tällöin siis Helsinki ja Vantaa, joiden välillä taas ei ole tilastollisesti merkitsevää eroa.
Alueiden keskustaetäisyydellä, asuntokannan rakenteella ja sijaintikunnalla voidaan siis selittää huomattava osuus alueiden sosiaalisen statuksen vaihtelusta. Luontevaa on tällöin ajatella, että sosiaalisen statuksen pysyvyys, jota edellä myös tarkasteltiin, selittyy pitkälti näillä rakenteellisilla tekijöillä. Asuntokannan muutoshan on varsin hidas prosessi. Esimerkiksi asuntojen uudistuotanto kaupunkitasolla on tyypillisesti prosentin verran asuntokannasta vuositasolla.
Keskustelua
Olemme tässä artikkelissa testanneet Berliinin kaupungin kehittämän statusindeksin mahdollisuuksia jäsentää alueellisten erojen kehitystä Helsingissä. Tulosten perusteella, myös niitä tämän loppupuolella käytetyn pääkomponenttianalyysin tuloksiin vertailemalla, havaitaan, että luokittelu tuottaa mielekkään tavan jäsentää sosioekonomista eriytymistä kaupunkiseudulla. Tulokset ovat myös yhteneväisiä aiemmissa tutkimuksissa saatujen tulosten kanssa (esim. Maury 1997; Vaattovaara 1998; Kortteinen & Vaattovaara 1999; Vilkama 2012; Lönnqvist & Tuominen 2013). Alueiden status näyttää ainakin tässä artikkelissa tarkastellulla kymmenvuotiskaudella varsin vakaalta. Muutokset ovat vähäisiä ja tapahtuvat pääasiassa indeksin taustalla olevien perusmuuttujien suhteen toisiaan varsin läheisesti muistuttavien alueiden välillä. Tässä piilee myös menetelmän kritiikin siemen. Miten aitoja statusmuutokset ovat silloin, jos likimain samankaltaisten alueiden ranking-järjestys vaihtuu vähäisten perusmuuttujissa tapahtuneiden muutosten seurauksena?
Kun asuntokannan rakenteella ja alueen sijainnilla selitetään alueen sosioekonomista statusta, saadaan varsin selkeitä ja ehkä odotettujakin tuloksia. ARA-kannan sosioekonomista statusta heikentävä vaikutus on itsestään selvyys, koska kyseisen asuntokannan asukasvalinnan tulokriteerit jo ohjaavat kehitystä tähän suuntaan. Keskustaetäisyyden rooli on myös selkeä. Alueen status laskee, talotyyppi ja kunta vakioituna, keskustaetäisyyden kasvaessa. Espoon erottuminen, muut tekijät vakioituna, Helsingistä ja Vantaasta on myös selkeästi havaittavissa. Asuntokannan hitaan muutoksen vuoksi sosioekonomisen rakenteen voi myös odottaa muuttuvan varsin hitaasti.
Toisaalta asumisen arvostusten muuttuessa ja kaupunkirakenteen kehittyessä myös alueisiin kohdistuva kysyntä voi muuttua. Tähän tarjoaa mahdollisuuden kaupungin voimakas väestönkasvu ja siihen liittyvä mittava asuntorakentaminen niin uusilla kuin vanhoilla alueillakin. Vaikka alueiden status näyttää lyhyellä aikavälillä – kymmenenkin vuoden aikajänteellä – tarkasteltuna betoniin valetulta, voi alueiden status pidemmällä aikavälillä siis merkittävästikin muuttua. Kuka olisi esimerkiksi puoli vuosisataa sitten uskonut Käpylän tai Punavuoren nousuun halutuiksi asuinalueiksi?
Katja Vilkama on Helsingin kaupungin tietokeskuksen erikoistutkija. Henrik Lönnqvist on Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkija.
Kirjallisuus:
Cheshire, Paul (2006). Resurgent Cities, Urban Myths and Policy Hubris: What We Need to Know. Urban Studies 43: 8, 1231–1246.
Kortteinen, Matti & Vaattovaara, Mari (1999). Huono-osaisuus pääkaupunkiseudulla 1980- ja 1990-luvuilla – käännekohta kaupunkiseudun kehityksessä? Terra 111: 3, 133–145.
Kortteinen, Matti, Vaattovaara, Mari & Alasuutari, Pertti (2005). Eliitin eriytymisestä pääkaupunkiseudulla. Yhteiskuntapolitiikka 70: 5, 475–487.
Lönnqvist, Henrik & Tuominen, Martti (2013). Asuinalueiden sosiaalinen kehitys. Teoksessa Helsingin tila ja kehitys 2013, 171–175. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki.
Maury, Jon (1997). Ilmakuva pääkaupunkiseudun asuinalueiden sosiaalisista eroista 1990-luvun alussa. Teoksessa Ilmonen, Mervi (toim.): Mitä osoite osoittaa? Asuinalueiden erilaistuminen Helsingin seudulla, 55–88. Pääkaupunkiseudun julkaisusarja B 1997: 2.
Social Urban Development Monitoring 2010. http://www.google.fi/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&frm=1&source=web&cd=1&ved=0CDQQFjAA&url=http%3A%2F%2Fwww.stadtentwicklung.berlin.de%2Fplanen%2Fbasisdaten_stadtentwicklung%2Fmonitoring%2Fdownload%2F2010%2FMonitoringSozialeStadtentwicklung2010_Kurzfassung_en.pdf&ei=aWygUqT6Oob-ygOi-YDwCQ&usg=AFQjCNHbuUA7QMPuZ8twaH8_PluFbDyVAg&bvm=bv.57155469,d.bGQ (viitattu 5.12.2013).
Vaattovaara, Mari (1998). Pääkaupunkiseudun sosiaalinen erilaistuminen. Ympäristö ja alueellisuus. Tutkimuksia 1998: 7. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki.
Vaattovaara, Mari & Kortteinen, Matti (2012). Segregaatiosta ja sen inhimillisestä ja yhteiskunnallisesta merkityksestä. Talous & yhteiskunta 2012: 3, 60–66.
Vilkama, Katja (2012). Socio-economic and ethnic differentiation of neighbourhoods in Helsinki. Helsinki Quarterly 4/2012, 24–31.
Vilkama, Katja & Lönnqvist, Henrik & Väliniemi-Laurson, Jenni & Tuominen, Martti & Jaakola, Ari (ilmestyy): Raportti asuinalueiden sosioekonomisesta ja etnisestä eriytymisestä pääkaupunkiseudulla. Helsingin kaupungin tietokeskus.