Artikkeli pohjautuu keväällä 2012 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani Rationalisoitua säädynmukaisuutta. Helsinkiläiset ja turkulaiset keskuskeittiötalot 1900–1920-luvuilla. Tutkielman aineisto koostui 1890–1920-lukujen aikana ilmestyneestä 11 eri naisten- ja rakennusalanlehdestä, vuoden 1921 Naisten Asuntopäivien alustuksista julkaistusta kirjasesta, arkkitehtuuripiirustuksista, henkikirja-aineistosta sekä kolmen turkulaisen keskuskeittiötalon (As. Oy Museomäki, As. Oy Puolala ja As. Oy Tuurepori) arkistoaineistosta.
Helsingin kaupungin tietokeskuksen erikoistutkija Seppo Montén asui lapsuudessaan 1950- ja 1960-luvuilla turkulaisessa keskuskeittiötalossa As. Oy Puolalassa. Keskuskeittiö oli perheelle muuton yhteydessä paljastunut yllätys, mutta kun ruoka osoittautui riittävän edulliseksi, tilattiin keittiöstä lähinnä päivällisannoksia joitakin vuosia. Viisihenkiselle perheelle, jonka äiti kävi töissä, keskuskeittiö toi helpotusta huushollin pyörittämiseen. Ruoka oli Monténin mukaan hyvää perusruokaa. Annoskoot olivat runsaita eikä jokaiselle perheenjäsenelle tarvinnut siten tilata omaa annosta. Keskuskeittiön suosio alkoi hiipua 1960-luvun puolivälin jälkeen, mutta talon ulkopuolelle myydyn ruuan määrä kasvoi. Kun taloyhtiö luopui keittiön ylläpidosta, keittiön emäntänä toiminut, hiljattain leskeksi jäänyt talonmiehen vaimo ryhtyi pyörittämään toimintaa yksityisenä yrityksenä ja vuokrasi tilat taloyhtiöltä. Painopiste siirtyi työpaikoille toimitettaviin lounaisiin.
Keskuskeittiötalot olivat kerrostaloja, joissa ensimmäisessä tai kellarikerroksessa sijainneessa keskuskeittiössä palkattu henkilökunta valmisti ruuat talon asukkaille. Ateriat kuljetettiin keittiöstä asuntoihin yleensä ruokahissien avulla. Ruokailun jälkeen likaiset astiat lähetettiin hissillä takaisin keskuskeittiöön, jossa palvelijat huolehtivat tiskaamisesta.
1800-luvulla utopistisosialistien Charles Fourierin (1772 – 1837) ja Robert Owenin (1771 – 1858) kollektiivista asumista koskevat suunnitemat inspiroivat lukuisia yhteisöllisiä suunnitelmia ja kokeiluja ympäri Yhdysvaltoja ja Eurooppaa (Vestbro 1982, 15 – 18; Vestbro 1997, 330; Hayden 1981, 33). Ensimmäisen varsinaisen keskuskeittiötalon rakennutti rehtori Otto Fick vuosina 1903 – 05 Kööpenhaminaan (Vestbro 1982, 50 – 54). Samantyyppisiä taloja rakennettiin 1900-luvun alussa myös Ruotsiin, Englantiin, Saksaan ja Itävaltaan. Suomen ensimmäinen keskuskeittiötalo, As. Oy Päivölä, valmistui Turkuun vuonna 1910. Yhteensä taloja rakennettiin 1910- ja 1920-luvuilla Turkuun, Helsinkiin ja Tampereelle vähintään noin kolmekymmentä (ks. taulukko 1). Tarkka luku ei ole tiedossa.
Tarve uudistuksille
1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alkupuolella asuntosuunnitteluun kohdistettiin uudenlaisia odotuksia ja paineita ja syntyi tarve uudelleenorganisoida kotitaloustyöt. Muodostui kotitalouskysymys, joka koski sitä, miten kotitalous ja sen hoito tuli järjestää (Lepistö 1994, 210). Huomio kiinnittyi asunto-olojen ahtauteen ja puutteisiin. Kun asuntotuotanto oli ensimmäisen maailmansodan seurauksena pitkään pysähdyksissä, asuntopula laajeni 1920-luvulla koskemaan myös ylempiä luokkia (Juntto 1990, 143). Keskiluokkainen ydinperheihanne ja kotikulttuuri nostivat naisen perheen keskushenkilöksi, jolla oli kaksoirooli äitinä ja perheenemäntänä (Ollila 1993, 56 & 60. Lepistö 1994, 216 – 217). Kodeista tuli suunnitella sellaisia, että ne helpottivat naisiatäyttämään heille määritellyn yhteiskunnallisen tehtävän.
1910- ja 1920-luvuilla ei kuitenkaan vallinnut yksimielisyyttä tai selvyyttä siitä, mikä olisi paras tapa toteuttaa nämä uudistukset: Yhtäältä nähtiin, että ratkaisu löytyi keittiön ja kotitaloustöiden rationalisoinnista yksittäisten kotitalouksien sisällä, mutta oli olemassa myös niitä, jotka uskoivat, että avain parempaan oli kotitaloustöiden kollektivisoinnissa (Saarikangas 2002, 203). Keskuskeittiötalot edustivat jälkimmäistä vaihtoehtoa.
Järjestelmän puolesta esitetyt argumentit
Keskuskeittiöiden esitettiin säästävän niin rahaa, aikaa kuin työvoimaa. Näihin etuihin pyrittiin myös laajemmassa kotitalouden rationalisoinnissa, joka pohjasi 1910-luvulla Suomeen saapuneeseen, teollistumisen myötä keskeiseksi nousseeseen työtehoajatteluun (Heinonen 1998, 40 – 41 & 44). Keskuskeittiötalossa rahaa säästyi, sillä keskittämällä voitiin ostaa parempilaatuisia raaka-aineita suoraan tuottajilta sekä varastoon kausituotteita silloin, kun niitä myytiin halvimmalla. Ruuanvalmistuksesta vastasi ammattimainen, järkiperäisen taloudenhoidon osaava emäntä, joka osasi siten tehdä maukkaampaa ruokaa halvemmalla. Säästöä syntyi myös energiakustannuksissa, kun kymmenien energiaa haaskaavien liesien sijaan tarvitsi lämmittää vain yhtä. Lisäksi asuntoihin ei tarvinnut rakentaa omaa keittiötä, mikä säästi kalliina aikana rakennuskustannuksissa.
Aikaa ja niin henkisiä kuin fyysisiä voimia säästyi, kun perheenemäntien ei tarvinnut huolehtia ostoksista, aterioiden suunnittelusta eikä valmistamisesta tai porvarisperheissä palvelijan ohjeistamisesta ja valvomisesta. Huolet vähenivät ja naisille jäi enemmän aikaa yhteiskunnallisiin harrastuksiin, tietojen ja taitojen kehittämiseen, henkiseen työhön – ”jos heillä sattumalta on siihen suuremmat taipumukset kuin käytännölliseen” – kodin muihin askareisiin mutta ennen kaikkea lapsia ja aviomiestä varten. Keskuskeittiöjärjestelmän tavoitteena ei Suomessa siis ollut vapauttaa porvarisnaisia työmarkkinoille.
Järjestelmän ajateltiin myös edistävän asukkaiden terveyttä sekä tekevän kotien elämästä mukavampaa. Ammattitaitoinen keittäjä vaikuttaisi osaltaan siihen, että ruoka olisi terveellisempää, mutta keskuskeittiö mahdollisti myös hygieenisempien välineiden hankkimisen sekä ruuan valmistamisen paremmin hygieenisten periaatteiden mukaisesti. Tämä kaikki puolestaan vaikuttaisi positiivisesti syöjien terveyteen ja ruuansulatukseen. Mukavampi kotielämä puolestaan oli seurausta siitä, että kodista poistui häiritsevä ja vieras elementti (palvelija) sekä kaikki se ikävä, mikä liittyi ruuanlaittoon. Emäntä saattoi olla rauhassa siihen asti kunnes ruoka lähetettiin ruokahissillä ylös asuntoon ja siten hän oli ”hermostumaton ja virkeä aterian alkaessa” (T. H.-T.: Keskuskeittiö. Suomen nainen 1920: 19).
Porvariston tai sivistyneistön naisten näkökulmasta kotitaloustyön uudelleen järjestäminen oli noussut ajankohtaiseksi palvelijakysymyksen tai -ongelman myötä. Tehdastyö houkutteli naisia palvelijantyötä enemmän, sillä palvelijana palkka oli pieni, työajat pitkät ja määrittelemättömät, vapaa-aikaa oli hyvin vähän ja palvelijan piti viettää lähes kaikki aikansa emännän käskynalaisena. Palvelijoiden tarjonnan taso laski, vaihtuvuus oli suurta ja lisäksi palvelijoiden palkkaa ja vapaa-aikaa koskevat vaatimukset olivat kasvaneet. (Sulkunen 1989, 26 – 29) Lehtikirjoitusten mukaan keskuskeittiö tarjosi ratkaisun siihen, miten tulla toimeen ilman palvelijoita sälyttämättä kaikkia töitä emännän harteille.
Keskuskeittiö voidaan nähdä myös keinona jonkinasteisen säädynmukaisen elämän sekä vanhojen roolien ja työnjaon säilyttämiseen tilanteessa, jossa palvelijoiden pitäminen oli tullut ongelmalliseksi kahdestakin syystä. Palvelijakysymys uhkasi sääty-yhteiskunnan työnjaon hierarkiaa ja perhejärjestelmää, jossa palvelijat olivat olleet luonnollinen osa säädynmukaista elämää sekä sosiaalisen statuksen mitta. (Sulkunen 1989, 27 – 30). Toisaalta inflaatiota seuranneen elinkustannusten nousun sekä asuntopulan myötä perheillä ei enää välttämättä ollut varaa palkata yhtä paljon palvelijoita tai asua yhtä isossa asunnossa kuin aikaisemmin (Alapuro 1985, 93). Asuntokustannuksia nostivat myös uudet tilan eriyttämistä ja hygieniaa korostaneet vaatimukset (Saarikangas 1998, 203 & 205. Saarikangas 2002, 154).
Asunnot
Keskuskeittiötalot eivät sisätilojen osalta eronneet radikaalisti muusta samanaikaisesta kerrostalorakentamisesta. Keskuskeittiötalojen asunnoissa näkyy se 1920-luvulla käynnissä ollut muutos, jossa samanaikaisesti usein rakennettiin vanhan porvarillista tilan kolmijakoa noudattaen, mutta pyrittiin ratkaisemaan keskiluokan pienempien asuntojen suunnitteluun liittyneitä ongelmia (Nikula 1981, 88 & 273 – 274; Saarikangas 1993, 210; Saarikangas 2006, 112 & 115). Erottavia tekijöitä olivat keskuskeittiö, ruokahissit, keskuskeittiön henkilökunnan asuintilat sekä yksityisten keittiöiden osittainen puuttuminen.
Tarkastelun kohteena olleesta kahdestakymmenestä talosta yhdessätoista eli noin puolessa oli edes yhdessä asunnossa oma keittiö. Kuitenkin vain kuudessa talossa oli keittiö jokaisessa tai lähes jokaisessa asunnossa. Kolmessa talossa oli osassa asuntoja keittiön sijasta keittiönurkkaus. Palvelijanhuoneita löytyi viidestä talosta, tosin vain kahdessa sellainen oli jokaisessa tai lähes jokaisessa asunnossa. Keskuskeittiöstä huolimatta jokaisessa talossa oli 1910- ja 1920-luvuilla vähintään muutamassa taloudessa oma palvelija tai palvelijoita. Palvelijoiden yleisyys korreloi sen kanssa, kuinka korkea talon keskimääräinen huoneluku oli ja kuinka monessa talon asunnossa oli oma keittiö tai keittiönurkkaus ja palvelijanhuone.
Taloissa ei yhtä poikkeusta, yksinäisille naisille tarkoitettua As. Oy Eurekaa, lukuun ottamatta ollut muita yhteisiä palveluita tai esimerkiksi ruokasalia. Jaetut tilat olivat sellaisia, joita on nykypäivänkin tavallisissa kerrostaloissa eli varastotiloja ja pesuhuoneita. Tavoitteena ei siis ollut edistää yhteisöllisyyttä asukkaiden kesken. Järjestelmä päinvastoin pikemminkin lisäsi perheiden yksityisyyttä siirtämällä “ulkopuolisen elementin” eli palvelijan pois asunnosta keskuskeittiöön. Asukkaat olivat henkilökuntaan yhteydessä lähinnä puhelimen tai soittokellon välityksellä.
Elämää keskuskeittiötalossa
Asukkaan kannalta ruokailu tapahtui seuraavasti: 1. ruuan tilaus, 2. ruuan kuljettaminen keittiöstä asuntoon ruokahissillä, 3. ateriointi ja 4. astioiden palauttaminen keittiöön ruokahissillä. Ruokatilaus piti yleensä tehdä edellisenä päivänä tai viimeistään kuusi tuntia ennen ruoka-aikaa. Annoksia sai tilata niin monta kuin tarvitsi eli myös mahdollisia vieraita varten. Säännöissä määriteltyjen ruoka-aikojen puitteissa ilmoitettiin keittiöön soittojohdolla tai puhelimella, kun ruoka haluttiin asuntoon toimitettavan. Ruokailun jälkeen ateriointiin käytetyt sekä tarjoiluastiat sai lähettää jälleen säännöissä määriteltyen palautusaikojen puitteissa takaisiin keittiöön tiskattavaksi. Keskuskeittiössä valmistettiin asukkaille aamiainen ja päivällinen, osassa taloista myös lounas. Vaihtoehtoja oli tarkastelluissa taloissa kullakin aterialla vain yksi. Sunnuntaisin tarjoiltu päivällinen oli yleensä arkipäivää parempi sisältäen esimerkiksi useamman ruokalajin tai jälkiruoan.
Keskuskeittiössä oli talosta ja ajankohdasta riippuen 3-11 henkilöä töissä. Henkilökunta koostui yleensä johtajattaresta tai emännöitsijästä, mahdollisesta erillisestä keittäjästä ja 2-10 palvelijasta. Keskuskeittiön yhteydessä oli yhtä taloa lukuun ottamatta aina asuinhuoneet tai asunnot keskuskeittiön henkilökunnalle.
Naisilla oli keskeinen rooli keskuskeittiön hallinnossa ja toiminnan organisoimisessa. Tarkastelussa kolmessa taloyhtiössä keskuskeittiötä hallinnoineen talousosuuskunnan tai -osaston hallitusten ja johtokuntien jäseniksi valittiin kaikissa vain naisia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ruokalistojen laatiminen kuului vuorollaan talossa asuneiden emäntien vastuulle. Keskuskeittiöt eivät siten murtaneet sukupuolten välistä työnjakoa, eikä se lehtiaineiston perusteella edes ollut tavoitteena. Myöskään kotien sisäiset sukupuolten väliset jaot eivät muuttuneet: Kotitalouksissa säilyi ennallaan monia muita kotitöitä, joihin keskuskeittiötalossa asuminen ei tuonut helpotusta ja nämä olivat edelleen naisen vastuulla.
Ongelmia ja vaikeuksia
Keskuskeittiötaloja rakennettiin ja niistä keskusteltiin lehdissä aktiivisimmin 1920-luvun alkupuoliskolla. 1930-luvulle tultaessa kiinnostus kuitenkin hiipui eikä taloja rakennettu Suomeen noin kolmekymmentä enempää. Joissain taloissa keskuskeittiö oli toiminnassa vain muutaman vuoden ja toisen maailmansodan jälkeen toiminta lopetettiin pikku hiljaa kaikissa taloissa. Poikkeuksen tekee As. Oy Museomäki, jossa keskuskeittiö oli toiminnassa tammikuuhun 2010 asti. Miksei taloja sitten rakennettu enempää? Ja miksi osa keskuskeittiöistä lopetettiin suhteellisen pian toiminnan aloittamisen jälkeen? Järjestelmään liittyneet ongelmat ja sitä kohtaan esitetty kritiikki voidaan jakaa kahteen pääryhmään: 1. taloudelliset tekijät ja 2. tavat, asenteet ja ennakkoluulot.
Käytännössä perusteluissa esitettyjen rahallisten säästöjen kertyminen ei ollutkaan niin helppoa. Ruokaa pidettiin liian kalliina ja kustannuksia nostivat korkeat kiinteät kulut sekä se, että riittävän moni asukas ei tilannut ruokaa keittiöstä. Kaikkien talojen varastotilat eivät välttämättä olleet tarpeeksi isoja tai soveltuvia ruoka-aineiden säilytykseen, jolloin esitetty suurempien erien tai sesonkituotteiden ostaminen ei ollut mahdollista. Ammattitaitoista henkilökuntaa oli vaikea löytää ja hallintotyötä tehneillä asukkailla ei aina ollut riittävästi talousosaamista. Asukkaat eivät pitäneet kiinni esimerkiksi astioiden palauttamista koskeneista ajoista, mikä aiheutti lisäkustannuksia, kun henkilökunnan työajat venyivät. Omat hankaluuteensa aiheutti yleinen vaikea taloudellinen tilanne, kuten sota-ajat tai 1930-luvun lama. Lisäksi, kun keskuskeittiön suosio asukkaiden keskuudessa laski, väheni myös taloyhtiön esimerkiksi polttopuiden muodossa antama taloudellinen tuki.
Ihmisten asenteet ja ennakkoluulot puolestaan tulivat esille jo järjestelmää kohtaan esitetyssä kritiikissä, joka keskittyi kahteen asiaan: makuun ja kotoisuuteen. Omassa keittiössä valmistetun ruuan uskottiin maistuvan keskuskeittiöruokaa paremmalta. Ruuan pelättiin myös olevan liian yksitoikkoista ja ihmisten siten kyllästyvän siihen nopeasti. Omista keittiöistä ja kodeissa tapahtuvasta ruuanlaitosta luopumisen uskottiin myös vähentävän asuntojen kotoista tunnelmaa. Ruuanlaiton ja omien tapojen perusteltiin olevan erottamaton osa kotien erityistä luonnetta, jota ei haluttu asettaa uhan alle. Keskuskeittiötalo rinnastettiin negatiivisesti hotelliin, jossa ei kotiin verrattuna ollut yhtä paljon yksityisyyttä, rauhaa tai kontrollia omiin asioihin.
Keskuskeittiö nähtiin sekä kotikulttuuri- että perhe-emäntäihanteiden vastaisena. Oma keittiö oli tärkeä erityisesti perheenemännälle, sillä siellä hän suoritti suurimman osan kotitöistä. Keittiö tilana symboloi naisen roolia perheessä ja sitä kautta yhteiskunnassa (Saarikangas 1998, 216 – 217). Ruokaan liittyvien toimien siirtäminen kodin ulkopuolelle henkilökunnan hoidettavaksi olisi siten merkinnyt sitä, että nainen ei osallistunut yhtä aktiivisesti kodin luomiseen tai että perheenemäntä koki ruuanlaiton ikävänä työnä ja halusi siksi päästä siitä eroon.
Mika Pantzarin mukaan uutuuksien ihmisten elämään aiheuttamien muutosten täytyy olla tarpeeksi pieniä, jotta ne asettuvat osaksi ihmisten arkea niin käytännössä kuin ihmisten mielissäkin (Pantzar 2000, 49). Ruuanlaiton siirtäminen kodin ulkopuolelle, siitä huolimatta että sen kotonakin olisi valmistanut palvelija, oli todennäköisesti liian radikaali tapa tehostaa ruuanvalmistusta, sillä se muutti kotitöitä ja perheiden arkea paljon enemmän kuin asteittainen siirtyminen standardoituihin keittiökalusteisiin ja kodinkoneisiin. Keskuskeittiöjärjestelmän toimiminen edellytti paljon sääntöjä ja järjestelmä saattoi vaikuttaa asukkaan näkökulmasta turhan joustamattomalta. Hotellirinnastuksesta huolimatta keskuskeittiö ei toiminut kuin huonepalvelu, josta olisi voinut tilata mitä vain milloin vain.
Ihmiset eivät olleet valmiita tai halukkaita joustamaan ruokaa koskevista mieltymyksistään ja tavoistaan. 1920-luvun vaihteen vaikea ja kallis aika sai keskuskeittiöjärjestelmän edut näyttämään joidenkin silmissä kannatettavilta, mutta kun taloudellinen ja asuntotilanne parani, säästäväisyyteen pyrkiminen ei välttämättä tuntunutkaan enää niin välttämättömältä. Lisäksi palvelijoiden pitäminen pysyi edelleen osana ylempien luokkien elämäntapaa ja määrällisesti naispuolisten palvelijoiden lukumäärä jatkoi kasvua 1910-luvulta 1930-luvulle (Rahikainen 2006, 227).
Yhdistelmä uutta ja vanhaa
Keskuskeittiöt ovat näyttäytyneet niin aikalaisten kuin nykypäivän näkökulmasta moderniuden, tulevaisuuden uskon ja ihmeellisen kehityksen ilmentyminä. Näistä mielikuvista huolimatta keskuskeittiötalojen rakentamisessa oli pitkälti kyse pyrkimyksestä säilyttää vanhat säädynmukaiset elämäntavat, sukupuolten välinen työnjako sekä vallinnut luokkahierarkia. Keskuskeittiöjärjestelmä oli siten yhdistelmä vanhaa ja uutta: vaikka arjen käytäntöjä tehostettiin rationalisoinnin ja osuustoiminnan kautta, lähtökohtana oli vanhojen rakenteiden ja käytäntöjen ylläpitäminen.
Laika Nevalainen on valmistunut Helsingin yliopistosta talous- ja sosiaalihistorian oppiaineesta. Hänen pro gradu -tutkielmansa palkittiin Helsingin kaupungin tietokeskuksen opinnäytepalkinnolla joulukuussa 2012. Parhaillaan hän työskentelee Hotelli- ja ravintolamuseossa.
Kirjallisuus:
Alapuro, Risto: II Yhteiskuntaluokat ja sosiaaliset kerrostumat 1870-luvulta toiseen maailmansotaan. Teoksessa Valkonen, Tapani; Alapuro, Risto; Alestalo, Matti; Jallinoja, Riitta & Sandlund, Tom: Suomalaiset. Yhteiskunnan rakenne teollistumisen aikana. WSOY, Helsinki 1985.
Hayden, Dolores: The Grand Domestic Revolution: A History of Feminist Designs for American Homes, Neighborhoods, and Cities. The MIT Press, Cambridge, Massachusetts & London 1981.
Heinonen, Visa: Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki. Kotitalousneuvonnasta kuluttajapolitiikkaan 1900-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1998.
Juntto, Anneli: Asuntokysymys Suomessa. Topeliuksesta tulopolitiikkaan. Sosiaalipoliittiinen yhdistys, Helsinki 1990.
Lepistö, Vuokko: Joko Teillä on primuskeitin? Kotitalousteknologian saatavuus ja tarjonta Helsingissä 1800-luvun puolivälistä 1910-luvun lopulle. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1994.
Nevalainen, Laika: Rationalisoitua säädynmukaisuutta. Helsinkiläiset ja turkulaiset keskuskeittiötalot 1900 – 1920-luivuilla. Talous- ja sosiaalihistorian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 2012.
Nikula, Riitta: Yhtenäinen kaupunkikuva 1900–1930. Suomalaisen kaupunkirakentamisen ihanteista ja päämääristä, esimerkkeinä Helsingin Etu-Töölö ja Uusi Vallila. Finska vetenskaps-societeten, Helsinki 1981.
Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee... Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993.
Pantzar, Mika: Tulevaisuuden koti. Arjen tarpeita keksimässä. Otava, Helsinki 2000.
Rahikainen, Marjatta: Kotiapulaisena 1900-luvun kaupunkilaisperheissä. Teoksessa Rahikainen, Marjatta & Vainio-Korhonen, Kirsi: Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.
Saarikangas, Kirsi: Model houses for model families. Gender, Ideology and the Modern Dwelling The Type-Planned Houses of the 1940s in Finland. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993.
Saarikangas, Kirsi: ”Suomalaisen kodin likaiset paikat. Hygienia ja modernin asunnon muotoutuminen.” Tiede & edistys 1998: 3.
Saarikangas, Kirsi: Tila, konteksti ja käyttäjä. Arkkitehtonisen tilan, vallan ja sukupuolen suhteista. Teoksessa Saarikangas, Kirsi (toim.): Kuvasta tilaan. Taidehistoria tänään. Vastapaino, Tampere 1999.
Saarikangas, Kirsi: Asunnon muodonmuutoksia. Puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2002.
Saarikangas, Kirsi: Eletyt tilat ja sukupuoli. Asukkaiden ja ympäristön kulttuurisia kohtaamisia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.
Sulkunen, Irma: Naisen kutsumus. Miina Sillanpään sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää, Helsinki 1989.
Vestbro, Dick Urban: Kollektivhus från enkökshus till bogemenskap. Statens råd för byggnadsforskning, Stockholm 1982.
Vestbro, Dick Urban: ”Collective housing in Scandinavia – How feminism Revised a Modernist Experiment.” Journal of Architectural and Planning Research 1997: 4.